Kuvittanut Christel Rönns
WSOY 2019
E-kirja
Allu-sarjan neljäs kirja on mitä mainiointa luettavaa, aivan kuten sarjan muutkin osat. Tapahtumat ovat sekä hauskoja että jännittäviä ja niitä on paljon. Tarinassa on aina selkeä juoni, niin ettei meno ole pelkkää päämäärätöntä koheltamista. Allu on ihana rempseä hahmo, nopeaälyinen ja sanavalmis. Sellaista asiaa ei olekaan, johon Allulta ei löydy vastausta tai kiinnostusta ottaa selvää.
Tässä tarinassa eletään Halloween-aikaa. Luokka miettii, mikä on Halloween ja mitä siitä tulee mieleen. Muistetaan myös paikallinen legenda lapsia syövästä Kuoppajoen hirviöstä. Jännitystaso nousee entisestään, kun opettaja kertoo lasten pääsevän yökylään Äksylän kartanoon, paikkaan jota hallitsee vihainen Ludwig von Äksylä. Kartano on suuri, ja siellä kuuluu kummittelevan. Lapset kokevat monia jännittäviä hetkiä selvittäessään, kuka ja missä on Prinsessa, mikä kartanossa kummittelee ja miten Kuoppajoen hirviö liittyy kartanoon.
Allu ja Minttu istuivat huoneensa parvekkeella miettimässä, mistä löytyis kartanon pelottavin tai jännittävin paikka kummitustarinan kirjoittamista varten.
"Minä luulen, että kartanon pelottavin paikka on Ludwig von Äksylän syli", Allu totesi.
"Aiotko sinä mennä hänen polvelleen kertomaan tarinaasi?"
"Se ei ehkä ole hyvä idea. Mikä muu paikka voisi olla pelottava?"
"Television poliisisarjoissa parkkihalleissa tapahtuu aina jotain kamalaa."
"Mistä me teemme parkkihallin tähän hätään?"
"Ei meidän tarvitse tehdä. Kartanossa on maanalainen parkkiluola."
"Mistä sinä sen tiedät?" Allu ihmetteli.
"Kuoppakylän Sanomissa oli juttu kartanosta, koska Ludwig von Äksylä ei suostunut antamaan kunnollista syntymäpäivähaastattelua. Siinä kerrottiin maanalaisesta parkkiluolasta, jossa säilytetään arvokkaita autoja."
"Mistähän sinne pääsee?"
"En tiedä. Meidän pitää varmaan tutkia kartano ensin ulkopuolelta."
Allu ja Minttu löysivät ulos kartanon pääovesta eksyttyään sitä ennen vain kahdesti.
"Kuljetaan tässä ihan niin kuin oltaisiin huvikävelyllä. Voi nimittäin olla, että parkkihalliin ei saa oikeasti mennä", Allu kuiskasi.
"Pitäisikö meidän sitten keksiä jokin muu paikka?" Minttu kuiskasi takaisin.
"Kuule, jos minä olisin pienenä pysynyt aina leikkikehässäni, mitä minä olisin oppinut oikeasta elämästä?" Allu tuhahti.
Huumori takaa sen, että tapahtumat eivät pääse liian jännittäviksi. Ollaan enemmänkin salapoliisi- kuin kauhutunnelmassa. Vaikka Allu tai joku muu säikähtää, tilanne menee nopeasti ohi ja sitten siirrytään päättäväiseen toimintaan tai ainakin sen suunnitteluun. Varsinaista pelkoa ei koeta, ja jännittävätkin asiat koetaan ennemmin mielenkiintoisina, sellaisina joihin pitää tutustua tarkemmin.
Allu-kirjat sopivat koululaisille, mielestäni oikeastaan kaikille alakoululaisille. Oppilaiden keskinäinen sanailu on nasevaa. Ihastusta ja sisarusten välistä nahistelua on, mikä lienee tuttua monen ikäiselle. Lukiessa ei tule sellaista oloa, että mikään sitoisi lapsia tietyn ikäisiksi tai tietylle luokka-asteelle, joten samastumiskohteita riittää.
