Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano

Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano
Kuvittanut Christel Rönns
WSOY 2019
E-kirja












Allu-sarjan neljäs kirja on mitä mainiointa luettavaa, aivan kuten sarjan muutkin osat. Tapahtumat ovat sekä hauskoja että jännittäviä ja niitä on paljon. Tarinassa on aina selkeä juoni, niin ettei meno ole pelkkää päämäärätöntä koheltamista. Allu on ihana rempseä hahmo, nopeaälyinen ja sanavalmis. Sellaista asiaa ei olekaan, johon Allulta ei löydy vastausta tai kiinnostusta ottaa selvää. 

Tässä tarinassa eletään Halloween-aikaa. Luokka miettii, mikä on Halloween ja mitä siitä tulee mieleen. Muistetaan myös paikallinen legenda lapsia syövästä Kuoppajoen hirviöstä. Jännitystaso nousee entisestään, kun opettaja kertoo lasten pääsevän yökylään Äksylän kartanoon, paikkaan jota hallitsee vihainen Ludwig von Äksylä. Kartano on suuri, ja siellä kuuluu kummittelevan. Lapset kokevat monia jännittäviä hetkiä selvittäessään, kuka ja missä on Prinsessa, mikä kartanossa kummittelee ja miten Kuoppajoen hirviö liittyy kartanoon. 

Allu ja Minttu istuivat huoneensa parvekkeella miettimässä, mistä löytyis kartanon pelottavin tai jännittävin paikka kummitustarinan kirjoittamista varten.
"Minä luulen, että kartanon pelottavin paikka on Ludwig von Äksylän syli", Allu totesi.
"Aiotko sinä mennä hänen polvelleen kertomaan tarinaasi?"
"Se ei ehkä ole hyvä idea. Mikä muu paikka voisi olla pelottava?"
"Television poliisisarjoissa parkkihalleissa tapahtuu aina jotain kamalaa."
"Mistä me teemme parkkihallin tähän hätään?"
"Ei meidän tarvitse tehdä. Kartanossa on maanalainen parkkiluola."
"Mistä sinä sen tiedät?" Allu ihmetteli.
"Kuoppakylän Sanomissa oli juttu kartanosta, koska Ludwig von Äksylä ei suostunut antamaan kunnollista syntymäpäivähaastattelua. Siinä kerrottiin maanalaisesta parkkiluolasta, jossa säilytetään arvokkaita autoja."
"Mistähän sinne pääsee?"
"En tiedä. Meidän pitää varmaan tutkia kartano ensin ulkopuolelta."
Allu ja Minttu löysivät ulos kartanon pääovesta eksyttyään sitä ennen vain kahdesti.
"Kuljetaan tässä ihan niin kuin oltaisiin huvikävelyllä. Voi nimittäin olla, että parkkihalliin ei saa oikeasti mennä", Allu kuiskasi.
"Pitäisikö meidän sitten keksiä jokin muu paikka?" Minttu kuiskasi takaisin.
"Kuule, jos minä olisin pienenä pysynyt aina leikkikehässäni, mitä minä olisin oppinut oikeasta elämästä?" Allu tuhahti.

Huumori takaa sen, että tapahtumat eivät pääse liian jännittäviksi. Ollaan enemmänkin salapoliisi- kuin kauhutunnelmassa. Vaikka Allu tai joku muu säikähtää, tilanne menee nopeasti ohi ja sitten siirrytään päättäväiseen toimintaan tai ainakin sen suunnitteluun. Varsinaista pelkoa ei koeta, ja jännittävätkin asiat koetaan ennemmin mielenkiintoisina, sellaisina joihin pitää tutustua tarkemmin. 

Allu-kirjat sopivat koululaisille, mielestäni oikeastaan kaikille alakoululaisille. Oppilaiden keskinäinen sanailu on nasevaa. Ihastusta ja sisarusten välistä nahistelua on, mikä lienee tuttua monen ikäiselle. Lukiessa ei tule sellaista oloa, että mikään sitoisi lapsia tietyn ikäisiksi tai tietylle luokka-asteelle, joten samastumiskohteita riittää.  

perjantai 22. elokuuta 2014

Markus Ahonen: Jäljet

Markus Ahonen: Jäljet
Smashwords Editions 2014
158 s.
Kirjailijalta saatu e-kirja








Jäljet on kolmas osa Markku Isaksson - sarjasta. En ole lukenut aiempia osia mutta se ei haitannut; Isakssonin hahmoon oli helppo päästä kiinni ja hän tuntui pian vanhalta tutulta.

Tapahtumat käynnistyvät helsinkiläisestä elokuvateatterista, jossa murhataan mies. Uhri on lööpeistä tuttu meteorologi. Isaksson kollegoineen pohtii, onko uhri tarkoituksella valittu vai sattumanvarainen. Vastaus tulee pian: kuolema kulkee Helsingin kaduilla viikate heiluen. Ruumiita tulee paljon mutta johtolankoja ja silminnäkijöitä on vähän. Pieni pala kerrallaan juttu alkaa aueta.

Odotellessa hän toisteli sanoja: Kartta. Pakoreitit. Elokuvateatteri. Korkeavuorenkatu. Mitä kautta murhaaja oli paennut? Ja minne? Hän tuijotti uudelleen karttaa. Silmät tuntuivat keskittyvän Esplanadin puiston eteläpuolelle. Mitä ihmettä Korkeavuorenkadun suunnassa oli? Ainoa enkelikuvioinen jalanjälki oli Korkeavuorenkadun itäpuolella. Puukotus tapahtunut länsipuolella sijaitsevan talon edessä. Itäkulman markiisin alla ollut jalanjälki oli näyttänyt etelän suuntaan. Tekijä ei ollut mitenkään voinut paeta takaperin vastakkaiseen suuntaan vaan tullut Rikhardinkadun suunnasta. Jos teko oli suunniteltu, oliko tekijä vaaninut Hällströmiä Korkeavuorenkadulla? Se tuntui mahdolliselta. Hällströmin toimisto sijaitsi Korkeavuorenkadun ja Etelä-Esplanadin kulmatalossa. Vähänkään Hällströmin tapoja seurannut saattoi helposti tietää tämän kävelevän töistä kotiinsa tiettyä reittiä. Korkeavuorenkatu muuttui Vuorimiehenkadun kohdalla Kapteeninkaduksi. Ei ollut syytä olettaa, että Hällström olisi kulkenut kotimatkallaan muuta reittiä. Ellei tämä ollut poikennut matkalla jossain. Parin korttelin matkalle ei jäänyt montaa paikkaa. Ravintola? Pubi? Kirjasto? Oliko joku nähnyt tekijän?

Kirja alkaa houkuttelevasti ja se pitää otteessaan koko ajan. Alussa kiinnitin huomiota kielellisiin seikkoihin; jonkin verran on liian pitkiä tai täyteen ahdettuja virkkeitä. Esimerkiksi lause "[K]ukaan nuorisojoukosta ei ollut enää yrittänyt työntää päätään metrotasanteen kahvilan tuolilla lasiin tehtyyn reikään saatuaan kyynelkaasusuihkun rinnuksilleen" on niin täynnä tapahtumia että sitä on vaikea hahmottaa useammankaan lukukerran jälkeen. Lause "[H]än katsoi rautatieasemaa ja Sokosta ja Kaivotaloa ja mietti, miten suurin osa kaikkien näiden ohi keskustaan töihin tulleista ei koskaan joutunut kokemaan näiden kortteleiden usein niin arkisia väkivaltatilanteita" on myös hankala. Mutta mitä pitemmälle kertomus eteni, sen sujuvammaksi kerronta tuli. Oikeastaan vain ensimmäisen osan alkupuolella jotkut lauserakenteet hyppäsivät silmille. Sen jälkeen kieli on tiiviimpää ja vähemmän toisteista. En ainakaan huomannut mitään erikoista, ja itse asiassa luin kirjan puolivälistä loppuun vielä toisenkin kerran.

Jäljistä jäi vähän omituinen olo, ei varsinaisesti kiusaantunut mutta jotenkin hämäävä. Niin kuin monissa muissa dekkareissa, tässäkin on taustalla tragedia. On helppo sääliä paitsi uhreja myös murhaajaa. Toisaalta tuntuu väärältä kokea sympatiaa murhaajaa kohtaan. Lisäksi osa uhreista tuntui sellaisilta, että oikeastaan he saivat mitä ansaitsivat. Sekin ajatus tuntuu väärältä. Silti: pidän tällaisista tarinoista, joissa murhaaja ei ole "puhdas" psykopaatti vaan hänellä on toiminnalleen syy, joku muu kuin se että hän on mielenvikainen.