Näytetään tekstit, joissa on tunniste Markus Ahonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Markus Ahonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset
WSOY 2016
440 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale








Markus Ahosen Isaksson-sarja on edennyt jo neljänteen osaan. Sydämenmurskajaiset jatkaa sympaattisen ylikonstaapelin tutkimuksia pääkaupunkiseudulla. 

Nimensä kansainvälistänyt maailmankansalainen Karl Bellman palaa kotimaahan vain kohdatakseen kohtalonsa. Miksi hän palasi Suomeen ja miksi hän kuoli? Oliko kuolema onnettomuus, tahallinen teko vai rikos? Markku Isaksson kollegoineen saa pian huomata, että tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Epäselviä kuolemantapauksia löytyy enemmänkin, ja kuvio laajenee laajenemistaan aina 1980-luvun lopulle, nuorten rippikesään asti.

"Jos tämä rippileirikytkös pitää kutinsa, riparilaisten hiljaisuus tuntuu omituiselta. Jos väkeä on mennyt multiin enemmänkin, luulisi että joku tietää jotain."

"Porukka on voinut olla hyvinkin hajallaan eikä kukaan ole osannut yhdistää kuolemantapauksia. Täytyy huomioida, että rippileiristä on kulunut jo 28 vuotta. Olivatko kaikki niin kovasti tekemisissä toistensa kanssa edes niinä aikoina, asuivatko edes samalla alueella. Leiri on saattanut olla vain yksi ohimenevä hetki ihmisten elämän virrassa. Ei edes välttämättä kovin tärkeä. Mahtoiko olla Bellmanillekaan. Tällähän ei ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ainakaan aikuisena. Uskoi enemmänkin itseensä."

Isaksson muisti omat nuoruuden tuttavansa, jotka olivat asuneet vuosikaudet samoilla kulmilla mutta joihin saattoi törmätä vain harvoin. Ystäviä, joiden kanssa nähtiin kerran puolessa vuodessa. Tuttavia, joita tavattiin vain kerran parissa vuodessa. Sisko perheineen saattoi nähdä omia ystäviään useammin Suomessa käydessään, vaikka he asuivat Euroopan länsilaidalla. Ja äidin, josta hän oli kauan sitten putkahtanut maailmaan ja jonka luokse Myyrmäkeen hän oli luvannut mennä jonain iltana, mutta ei ollut ehtinyt.

Kun asui lähellä, oli mahdollista pitää yhteyttä. Ainakin teoriassa, sillä ruuhkavuodet veivät ajan. Mutta hautajaisiin kaikki pääsivät lyhyelläkin varoitusajalla, koska sitä menoa ei voinut enää siirtää.  

Olen aiemmin pitänyt valtavan monista ruotsalaisista dekkareista, koska niissä on tapahtumien taustalla ollut salaisuus, ja nykyhetken tekoihin on ollut selkeä syy. Ikävä kyllä yhä useampi niistä - ainakin suomennetuista -  on muuttunut suuntaan, jossa tekijä on psyykkisesti sairas sadisti eikä teoille ole muuta syytä kuin tekijän niistä saama mielihyvä.

Senpä takia Sydämenmurskajaisia on niin miellyttävää lukea. Lukeminen etenee rauhallisesti, kun ei tarvitse kilpailla aikaa vastaan ja siirtyä nopeilla leikkauksilla sivulta seuraavalle, paikasta toiseen. Tapahtumien hidas eteneminen tekee lukemisesta rentouttavaa. Toisaalta juonikuvio on sen verran monimutkainen, että hidas lukeminen on siksikin perusteltua.  

Pidän Isakssonin hahmosta. Ihanaa että päähenkilö on tavallinen ihminen ilman päihde-, uhkapeli- ynnä muita riippuvuuksia. Perhe-elämäkin on tasapainoista. Tykkäsin kovasti myös siitä, että tutkinnan yhteydessä Isaksson muistelee menneitä, niin omaa elämäänsä kuin vanhoja tutkimuksia. Usein muistot ovat sellaisia, joista tulee lukijalle monenlaista pohdittavaa. Edellä mainittu pätee myös lukuihin, joissa asioita katsellaan muiden henkilöiden näkökulmasta. On helppo alkaa miettiä omaa elämäänsä, lähiympäristöään, maailmaa yleensä. 

Isaksson mietti, olivatko tässäkin tapauksessa polut johtaneet jo nuoruudessa väärille teille. Tai isä Valkosen tapaan käynyt todella huono onni, oli hän elänyt miten kuuliaista ja ihmisiä kunnioittavaa elämää.

Nuorten retkahtaminen väärille teille olisi saattanut olla odotettavampaa. Isaksson selaili listoja ja tajusi, miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia piirteitä pääkaupunkiseudun eri puolten lähiöissä elävillä nuorilla oli hänen nuoruudessaan ollut. Hän mietti omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Länsi-Vantaalla. Tutut hiljaisempia ja kiltimpiä nuoria höykyttäneiden terrorisoijien kasvot Myyrmäessä muistuivat jälleen vahvoina mieleen ja hetken hän kiristeli jälleen hampaitaan. Minkälaisia rikossarjoja noilta kulmilta olikaan aikoinaan jäänyt selvittämättä. Ja mitä menneisyydessä hampaankoloon jäänyttä edelleen muhi monen sisimmässä.

Kyseessä on tavallaan hyvän mielen dekkari, toisaalta taas ei. Ei siltä kannalta, että lukiessa naurattaisi. Ei, tapahtumat ovat traagisia ja monissa kohdissa lukija saattaa tuntea surua. Koko kirjan ajan vallitsee melankolinen vire. Kyllä siltä pohjalta, että henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja helposti lähestyttäviä. Kyllä, koska sivuja voi käännellä leppoisasti tietäen että luvassa on yli 400 sivua rauhallista, ajatuksia herättävää menoa. Kyllä siksi, koska tarina on mieleenpainuva ja kirjan luettuaan muistaa lukeneensa sen. 

Olen asunut pääkaupunkiseudulla puolitoista vuotta, joten oli erityisen hauskaa lukea tutuista ja tutuhkoista jutuista. Heti alkumetreillä nauratti; Bellman menee kovin tuttua reittiä, lentokentältä bussikyydillä Aviapoliksen asemalle ja edelleen I-junalla Helsinkiin. Etenkin I-juna on tullut tutuksi niin matkoilla Helsingistä kotiin kuin kotoa tai työhuoneelta Korsosta Myyrmäkeen ja Martinlaaksoon :D 

Sydämenmurskajaiset on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjat kertovat, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena ja Lukuneuvos. 




perjantai 22. elokuuta 2014

Markus Ahonen: Jäljet

Markus Ahonen: Jäljet
Smashwords Editions 2014
158 s.
Kirjailijalta saatu e-kirja








Jäljet on kolmas osa Markku Isaksson - sarjasta. En ole lukenut aiempia osia mutta se ei haitannut; Isakssonin hahmoon oli helppo päästä kiinni ja hän tuntui pian vanhalta tutulta.

Tapahtumat käynnistyvät helsinkiläisestä elokuvateatterista, jossa murhataan mies. Uhri on lööpeistä tuttu meteorologi. Isaksson kollegoineen pohtii, onko uhri tarkoituksella valittu vai sattumanvarainen. Vastaus tulee pian: kuolema kulkee Helsingin kaduilla viikate heiluen. Ruumiita tulee paljon mutta johtolankoja ja silminnäkijöitä on vähän. Pieni pala kerrallaan juttu alkaa aueta.

Odotellessa hän toisteli sanoja: Kartta. Pakoreitit. Elokuvateatteri. Korkeavuorenkatu. Mitä kautta murhaaja oli paennut? Ja minne? Hän tuijotti uudelleen karttaa. Silmät tuntuivat keskittyvän Esplanadin puiston eteläpuolelle. Mitä ihmettä Korkeavuorenkadun suunnassa oli? Ainoa enkelikuvioinen jalanjälki oli Korkeavuorenkadun itäpuolella. Puukotus tapahtunut länsipuolella sijaitsevan talon edessä. Itäkulman markiisin alla ollut jalanjälki oli näyttänyt etelän suuntaan. Tekijä ei ollut mitenkään voinut paeta takaperin vastakkaiseen suuntaan vaan tullut Rikhardinkadun suunnasta. Jos teko oli suunniteltu, oliko tekijä vaaninut Hällströmiä Korkeavuorenkadulla? Se tuntui mahdolliselta. Hällströmin toimisto sijaitsi Korkeavuorenkadun ja Etelä-Esplanadin kulmatalossa. Vähänkään Hällströmin tapoja seurannut saattoi helposti tietää tämän kävelevän töistä kotiinsa tiettyä reittiä. Korkeavuorenkatu muuttui Vuorimiehenkadun kohdalla Kapteeninkaduksi. Ei ollut syytä olettaa, että Hällström olisi kulkenut kotimatkallaan muuta reittiä. Ellei tämä ollut poikennut matkalla jossain. Parin korttelin matkalle ei jäänyt montaa paikkaa. Ravintola? Pubi? Kirjasto? Oliko joku nähnyt tekijän?

Kirja alkaa houkuttelevasti ja se pitää otteessaan koko ajan. Alussa kiinnitin huomiota kielellisiin seikkoihin; jonkin verran on liian pitkiä tai täyteen ahdettuja virkkeitä. Esimerkiksi lause "[K]ukaan nuorisojoukosta ei ollut enää yrittänyt työntää päätään metrotasanteen kahvilan tuolilla lasiin tehtyyn reikään saatuaan kyynelkaasusuihkun rinnuksilleen" on niin täynnä tapahtumia että sitä on vaikea hahmottaa useammankaan lukukerran jälkeen. Lause "[H]än katsoi rautatieasemaa ja Sokosta ja Kaivotaloa ja mietti, miten suurin osa kaikkien näiden ohi keskustaan töihin tulleista ei koskaan joutunut kokemaan näiden kortteleiden usein niin arkisia väkivaltatilanteita" on myös hankala. Mutta mitä pitemmälle kertomus eteni, sen sujuvammaksi kerronta tuli. Oikeastaan vain ensimmäisen osan alkupuolella jotkut lauserakenteet hyppäsivät silmille. Sen jälkeen kieli on tiiviimpää ja vähemmän toisteista. En ainakaan huomannut mitään erikoista, ja itse asiassa luin kirjan puolivälistä loppuun vielä toisenkin kerran.

Jäljistä jäi vähän omituinen olo, ei varsinaisesti kiusaantunut mutta jotenkin hämäävä. Niin kuin monissa muissa dekkareissa, tässäkin on taustalla tragedia. On helppo sääliä paitsi uhreja myös murhaajaa. Toisaalta tuntuu väärältä kokea sympatiaa murhaajaa kohtaan. Lisäksi osa uhreista tuntui sellaisilta, että oikeastaan he saivat mitä ansaitsivat. Sekin ajatus tuntuu väärältä. Silti: pidän tällaisista tarinoista, joissa murhaaja ei ole "puhdas" psykopaatti vaan hänellä on toiminnalleen syy, joku muu kuin se että hän on mielenvikainen.