Johanna Hulkko: Harmaa hakkeri. 1, Glacier vastaan Hopea
Karisto 2020
133 s.
Johanna Hulkko on yksi monipuolisimmista kirjailijoista, hän osaa kirjoittaa kaikille ikäryhmille ja mitä vaihtelevimmista aiheista. Uusi Harmaa hakkeri -sarja on takakansitekstin mukaan suunnattu varhaisnuorille, mutta en laittaisi mitään tiukkoja ikärajoja. Eikä kannata sen antaa rajata, että pääosassa on seiskaluokkalaisia poikia; ainakin avausosan perusteella uskon sarjan kiinnostavan yhtä lailla tokaluokkalaisia kuin ysejä, sukupuolesta riippumatta.
Glacieriksi kutsuttu hakkeri kiusaa tai ilahduttaa koulussa, näkökulmasta riippuen. Oppilaat tietysti iloitsevat muuttuvista kellonajoista, itsestään printtaavista tulostimista, yllättävästä musiikista ynnä muusta. Opettajat eivät niinkään. Nico on taitava tietokoneenkäyttäjä, mutta hän ei ole hakkeri. Hän epäilee Aimoa, joka kieltää olevansa hakkeri, mutta joka saa yhteyden tähän. Glacieria tarvitaan taistoon kaupungin suurinta ja vaikutusvaltaisinta yritystä Hopeaa vastaan. Hopea on lähes kaikkien kaupungin aikuisten työnantaja, joka on pakottanut työntekijät ostamaan osakkeitaan lainalla ja lyhentämään lainaa palkasta. Työntekijöillä on edessään vuosikausien velkaorjuus, josta ei pääse pois. Vaikka mestarihakkeri keksii monta konstia tilanteen korjaamiseen, ei mikään tunnu toimivan. Onko Hopean ylivalta mahdoton kumota?
Nicon
huoneessa oli täydellinen viihdekeskus. Hänellä oli pelituoli ja kolme näyttöä,
monivärinen, vanhanaikaisesti naksuva pelinäppis ja seinät täynnä pelijoukkueiden
lippuja, kuvia ja viirejä.
”Voisitko
selvittää, milloin teidän jääkaappia täydennetään?” Aimo pyysi Nicolta.
”Miksi?”
”Jotenkin
drone viestii jääkaapille, että täältä tullaan. Glacieria kiinnostaisi
vilkaista niiden välistä viestintää.”
Nico kertoi,
ettei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tai jokin täydentää
jääkaapin.
”Kai mä ajattelin, että äiti tekee sen niin kuin kainen muunkin,” hän sanoi ja lupasi tarkkailla asiaa.
Kirja on monin tavoin ilahduttava. Ensinnäkin on aihe, hakkeroinnista ei taida olla muuta tarinakirjaa kuin tämä ja viime vuonna alkanut, vähän isommille suunnattu The Ghost Network -sarja. Tietokoneista ei muutenkaan ole paljoa tarinoita, ainakaan siitä näkökulmasta, että niillä on hyvä vaikutus.
Toiseksi kirjan alussa on käyttöohje. Kolmen pään kohdat pitää lukea kaikki, sillä niissä on tarinalle olennaista tietoa. Kahdella päällä merkatuissa luvuissa on hyödyllistä tietoa, mutta ne voi jättää väliin jos on tosi kiire lukea loppuun. Yhden pään luvuissa on taustatietoa, jonka voi ohittaa. Luin kirjan ensin kokonaan, ja toisella kertaa niin että luin vain kolmella päällä merkityt elintärkeät luvut. Jälkimmäisellä tavalla tarina oli ymmärrettävä, mutta vähän oli pikakelauksen tuntua kun puolet jäi pois. Eli suosittelen lukemaan kaiken, että tarinaan tulee koko syvyys ja kaikki sävyt.
Kolmantena on suorastaan nerokas idea: sivujen
alalaidassa kulkee palkki, jolla voi seurata lukemisen edistymistä. Koko ajan
näkee, onko lukenut kolmanneksen, puolet, lähes kaikki. Prosentteja ei ole, mutta
palkki itsessään riittää.
Miten voit olla sitä mieltä että kirja on ok jo tokaluokkalaisesta ylös päin? Kirjassa paljon kiroilua ja yhdessä kohdassa annetaan jopa ymmärtää että perus perjantaihin kuuluu kaljan juonti :O.
VastaaPoistalol
VastaaPoista