Iida Turpeinen: Elolliset

 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

296 s. 

Vuonna 1741 kapteeni Vitus Bering ja luonnontutkija Georg Wilhelm Steller ovat tutkimusmatkalla, pyrkien kohti Amerikan luoteisrantaa. Steller haluaisi pysähtyä matkalla kohdatuille saarille, kartoittaa kasvit ja eläimet, mutta Bering ei suostu. On löydetty maata, rannikko, ja nyt palataan kotiin. Kotimatka on raskas: sää on myrskyisä, miehistöä sairastuu, eteneminen on hidasta. Jonnekin he rantautuvat, leiriytyvät. Se on saari, joka saa nimekseen Beringinsaari. Sieltä Steller löytää merilehmän. Luonnontutkijana hän on kiinnostunut lajista, mutta nälkäiset merimiehet näkevät siinä juhla-aterian.

Merilehmä näkee jonkin lähestyvän. Se erottaa varjon vedessä, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Pienillä silmillään se erottaa levämetsän reunan ja lajikumppanin, mutta sen tarkemmin sen ei ole tarvinnut nähdä. Sille ovat riittäneet muut aistit, turpaa ympäröivät herkät harjakset, joilla se tunnustelee ruokaa ja lajitovereita, hamuaa emon ja lisääntymiskumppanin pehmeää, paksua nahkaa, ja kuulonsa avulla se hahmottaa laumansa rajat, muiden naksutukset ja vinkaisut, ja nyt se yrittää pelastautua kaikkien aistiensa avulla, mutta mikään sen kokema ei ole valmistanut sitä tähän. Merilehmällä on takanaan vuosituhansien rauhallinen laiduntaminen. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen järkevä saalis millekään pedolle, joita merestä löytyy, se ei ole tarvinnut teräviä aisteja, ei kynsiä tai hampaita, vaan se on voinut suhtautua ympäristöönsä leppoisan uteliaasti. Nyt sen mielessä häivähtää hämärä kuva kidasta ja hampaista, mutta se on luopunut pelosta liian kauan sitten osatakseen taistella tai paeta. Se koettaa tempoa itsensä takaisin mereen, mutta rantakivet painautuvat nahkaan, köysi vetää sitä aalloista ja jokaisella riuhtaisulla harppuuna kaivautuu syvemmälle lihaan. Se ei tiedä mitä tehdä ja jää aloilleen, päästää pientä, surkeaa ääntä ja kuuntelee lähestyviä askeleita, tuijottaa mustaa saapasnahkaa laajentunein silmin, kunnes Sint antaa terän pudota, ja pesuvadin kokoinen sydän muljahtaa viimeisen kerran.

Niin, ei mahda merilehmä eikä mikään muukaan mitään ihmiselle, pedoista pahimmalle. 

Vuonna 1859 eläintieteen professori Alexander von Nordmann haluaa yliopistolle Rhytina stellerin, merilehmän josta edellinen havainto on liki vuosisadan takaa. Ihme ja kumma, sen hän myös saa. Sattumalta kaksi aleuttia osuu samalle saarelle kuin Stellerin retkikunta ja löytää luurangon. He toimittavat sen eläintentäyttäjälle, joka toimittaa sen kuvernöörille, joka toimittaa sen yliopistolle.

1950-luvulla yliopiston eläinkokoelma muuttaa eläinmuseoon. Preparaattori John Grönvall puhdistaa, huoltaa ja korjaa merilehmän luurangon. 

Siellä luuranko on yhä, paikassa jonka nykyään tunnemme Luonnontieteellisenä museona. 

Assistentti kutsuu kollegansa koolle. Työtoverin hämmentyneiden katseiden alla hän esittää merilehmän luilla Brahmsin kolmannen sinfonian poco allegretto -osan, jota Yves Montand sittemmin lainasi haikeassa iskelmässään. Hän naputtelee ja koputtelee luita, ja luurangon ympärille kokoontuneet konservaattorit ja vahtimestarit kuuntelevat, kuinka sukupuuttoon kuollut soi eläinmuseon salissa. 

Oh, tässä on kyllä hieno kirja! Elävä merilehmä poistuu näyttämöltä varhain, mutta luurankona se on vahvasti läsnä. Tarina on koskettava kuvaus siitä, mitä ihmisen tietämättömyys, ahneus ja välinpitämättömyys saa aikaan, eikä ainoastaan merilehmän kohdalla. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon surullisia asioita, on siinä myös hiven toiveikkuutta. Kadonneesta lajista on jäljellä äärimmäisen vähän mitään konkreettista, mutta sitä vähää kunnioitetaan, vaalitaan huolella. 

Tämä kyllä herättää taas pohtimaan asioita. Luontoaiheisissa tietokirjoissa nousee usein esiin se, kuinka pieni osa merien elämästä on kartoitettu. Merilehmä löydettiin ja sitten metsästettiin sukupuuttoon, mutta siitä tiedämme edes jotain. Kuinka valtaisa määrä lajeja on elänyt ja kadonnut jättämättä jälkeä ihmisten tietoisuuteen? Ja miten kummassa ihminen ei koskaan opi, vaan tuhoaa tieltään yhä lisää?

Stellerin merilehmä ei ollut minulle täysin tuntematon asia, olen aikoinaan lukenut Aura Koiviston tietokirjan Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Siinä aiheena on nimenomaan tutkimusretki, ei niinkään se mitä retkellä löytyi. 

Elolliset on saanut paljon näkyvyyttä, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Raijan kirjareppu, Kirjallisia ja Amman lukuhetki.