Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

Tanskankielinen alkuteos Storm på vej - Angrebet på kongressen var ikke afslutningen. Det var begyndelsen. (2023)

Suomentanut Kari Koski

Docendo 2024

352 s.

Mietin monta kertaa että nyt lopetan lukemisen mutta jatkoin aina vaan. Myrskyn edellä on kertakaikkisen kammottavaa luettavaa siitä, mikä kaikki Yhdysvalloissa on tällä hetkellä pielessä. Tämän luettuani minua pelottaa entistä enemmän. 

Toimittaja Steffen Kretz on asunut Yhdysvalloissa, matkustanut siellä paljon ja toiminut kirjeenvaihtajana. Hän on päässyt tapaamaan niin maan pahamaineisimman postinumeroalueen asukasta kuin multimiljonäärejä näiden yksityisklubilla. Hän tuntee maan perinpohjin ja analysoi kirjassa, mikä on johtanut tämänhetkiseen kahtiajakoon missä vihollinen on toisen puolueen kannattaja eikä uhka enää tulekaan Yhdysvaltojen rajan ulkopuolelta. Kauheata on myös se, kuinka miljonäärit "palkkaavat" poliitikkoja ajamaan heille veronkevennyksiä, jolloin esimerkiksi tiet, koulut ja muut yhteiset asiat pitää rakentaa ja korjata velkarahalla. Valkoisten rahalla investoidaan, jolloin mustien asuttamat alueet rapistuvat. 

Kretz aloittaa yhdestä miehestä, Guy Reffittistä, joka oli kärjessä hyökkäämässä kongressitaloon. Hän kertoo, kuinka aivan tavallinen mies radikalisoitui ja miten se on vaikuttanut tämän perheeseen. Yksittäisestä henkilöstä Kretz jatkaa toisiin yksittäisiin henkilöihin tuoden samalla mukaan koko ajan enemmän yleistä asiaa. 

"Ei suoriteta mitään seulontaa siitä, kuuluvatko valkoiset kokelaat tai joku heidän perheenjäsenensä johonkin äärijärjestöön. Ehkäpä siitä olisi hyvä aloittaa? Väkivaltaisia yhteenottoja tulisi paljon vähemmän, jos Baltimoren poliisi rekrytoisi paikallista väkeä niiltä alueilta, joilla heidän on tarkoitus partioida. Miksi määrätä poliiseja kaupunginosiin, joita he eivät tunne, jotka eivät ole koskaan kiinnostaneet heitä ja joihin he eivät ole henkilökohtaisesti panostaneet mitään?"

Poliisikoulutus myös muistuttaa enemmänkin taisteluun lähetettävien sotilaiden koulutusta kuin järjestyksenvalvojien, joiden tehtävänä on auttaa kansalaisia ja toimia välittäjinä riidoissa. Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen maan poliisivoimat ovat militarisoituneet sekä varusteiltaan että koulutukseltaan. Nykyään koulutuksesta vastaavat usein sotavoimien erikoisjoukkojen entiset sotilaat, ja varusteita hankitaan muun muassa puolustusministeriö Pentagonin ylijäämävarastoista, jotka ovat pullollaan Irakin ja Afganistanin sotien jäljiltä. Kun poliisit määrätään rynnäköimään kaupungeissa järjestettyihin mielenosoituksiin panssariajoneuvoillaan sonnustautuneina luotiliiveihin ja kypäriin, aseet ladattuina kovilla, se välittää heille viestin siitä, että käynnissä on sota ja vihollinen on kaduilla. 

Mietin, että osa Trumpin fanaattisimmista kannattajista vaikuttaa niin kahjoilta, että onkohan vain ajan kysymys milloin Trumpin toimia kyseenalaistavia henkilöitä alkaa tipahdella ikkunoista. Osa fanaatikoista myös varustautuu sisällissotaan. Pystyykö Yhdysvallat enää olemaan osa länsimaiden turvallisuutta, jos tai kun se on kahtiajakautunut ja sekaisin? Millaiseen kaaokseen maa ajautuu tulevien neljän vuoden aikana? 

Kretzin mukaan 2030-luvulla valkoihoiset jäävät Yhdysvalloissa vähemmistöiksi, joten heillä on nyt kamala kiire puolustaa etujaan. En silti ymmärrä, että kuusikymppinen nainen pitää puoliautomaattista kivääriä sänkynsä alla. Enkä ymmärrä, että republikaanien ja aselobbareiden ratkaisu kouluampumisiin on opettajien aseistaminen. 

Kaikessa kauheudessaan tämä on silmiä avaava lukukokemus. Harmi ettei Kretz pysty tarjoamaan lohtua, vaan ainakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi jos nyt ei suoranainen epätoivo niin syvä huolestuneisuus kumminkin. 

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kirjalla ei ole päähenkilöä" ja tämän vuoden haasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa on konflikti". 

Astrid lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Krigsdagsböcker 1939-1945 (2015)
Suomentanut Kari Koski
Esipuhe Kerstin Ekman
Jälkisanat Karin Nyman
WSOY 2016
272 s.

Astrid Lindgren alkoi pitää päiväkirjaa 1.9.1939, toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä. Kuuden vuoden ajan, uudenvuodenaattoon 1945 hän seurasi tapahtumia lehtien ja radion välityksellä, kirjoittaen mietteitään joskus tiheästi, joskus harvemmin. Päiväkirjassaan hän piirtää näkyviin sodan ulkopuolisen näkökulmasta, sellaisesta jossa asia koskettaa mutta ei erityisen läheltä.

Sodan rinnalla on perheenäidin arki. Kirjoittaminen esiintyy hyvin pienessä roolissa, vaikka etenkin Peppi Pitkätossun hahmon luominen lienee ollut omiaan keventämään raskaiden päivien tunnelmaa. 

Tapaninpäivä

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin on tapahtunut sellainen merkillinen asia, että Saksan armeijan ylikomentaja von Brauchitsch on eronnut virastaan ja Hitler on itse ottanut armeijan komentoonsa. Syystä on esitetty paljon arvailuja. Ehkä Führerin on tartuttava henkilökohtaisesti toimeen innostaakseen sotilaitaan Venäjällä, missä Saksalla menee huonosti ja sotilasraukkojen pitää kuulemma asua maahan kaivetuissa korsuissa 40 asteen pakkasessa. Marraskuun hyökkäys Moskovaan taisi olla virhe; uskotaan että Hitler oli itse antanut siihen määräyksen vastoin Brauchitschin näkemystä ja että B:stä on nyt tehty syntipukki. Niin tai näin, vaihdosta pidetään heikkouden merkkinä.

Joulunpyhien aikaan sota on jatkunut täyttä päätä, japanilaiset rellestävät Tyynellämerellä, Hongkong on antautunut, Manila on pahassa pinteessä y.m., j.n.e., etc.

Me vietimme joulua Näsissä tavalliseen tapaan syömällä valtavia määriä ja upeassa joulusäässä, joka alkoi jouluaattona (kun maa oli vielä paljaana) kun lunta rupesi pyryttämään sankasti, niin että kaikki puut ja pensaat olivat joulupäivänä kuin jostain joulukortista. Tänään tapaninpäivänä on 10 astetta pakkasta.

Kaikkein päällimmäisenä tunteena täällä Ruotsissa on tänä vuonna kyllä sydämessä palava kiitollisuus siitä, että saamme vielä viettää joulua tällä tavoin. 

(Paitsi että meidänkin on pitänyt tänä vuonna tyytyä 10 joulukuusenkynttilään lasta kohti.)

Tuo vuonna 1941 kirjoitettu merkintä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka Lindgrenin päiväkirjassa yleinen ja yksityinen yhdistyvät, kumpikin korostaen toisen erilaisuutta. Iso osa maailmasta palaa, mutta perheenäidillä on suuri huoli arkisista asioista. Toki Lindgrenillä näkyy kirjoituksissa myös pelko siitä, että sota tulee Ruotsiin. Pienistä asioista on oltava kiitollinen, niin kauan kun on mitään asioita joista voi olla kiitollinen. 

17. kesäkuuta

Maailmanpolitiikka on saanut jonkin aikaa tulla toimeen omillaan, minulla ei ole ollut aikaa puuttua siihen. Karin kävi Sveaplanin oppikoulun pääsykokeissa ja pääsi luojan kiitos sisään, samoin Matte.

Lukiessa mietin naisen asemaa sota-aikana. Pitikö Lindgren päiväkirjaa osittain myös siksi, että siellä hän saattoi vapaasti ilmaista mielipiteensä? Oliko kolmekymppisen naisen, äidin, sopivaa olla kiinnostunut sodasta? Oliko hän jonkinlainen kummajainen tietäessään tapahtumista niin tarkasti ja kommentoidessaan niitä varsin suorapuheisesti? 

Kuten Kerstin Ekman esipuheessa toteaa, sotapäiväkirjoja on yleensä kirjoitettu "esikunnissa ja kentällä taistelevissa joukko-osastoissa". Totta, vaikka voimmeko tietää paljonko on julkaisemattomia päiväkirjoja? Sotahistoriaa lukevat miehet, toki naisetkin mutta vähemmässä määrin. Miehet lukevat miesten suunnittelemista strategioista, miesten kokemista voiton ja tappion hetkistä, miesten kärsimistä traumoista... Olisiko Astrid Lindgrenin pitämää sotapäiväkirjaa julkaistu, ellei hän olisi se Astrid Lindgren, kuuluisuus? Kuinka paljon ullakoilla on isoäitiemme pitämiä päiväkirjoja, joita ei koskaan lue kukaan muu kuin ehkä jokunen heidän sukulaisensa, koska ketä kiinnostaa tavallisen naisen sota-ajan arki, ellei tuo nainen satu olemaan juutalainen?

Onneksi Lindgren on tarpeeksi merkittävä! Tarvitaan myös tällaisia sotakuvauksia, joissa aiheeseen suhtaudutaan varsin neutraalisti ja kiihkottomasti, ilman henkilökohtaista kosketusta kauheimpiin asioihin. Lisäksi on hienoa, että kirjaan on sisällytetty Lindgrenin keräämiä lehtileikkeitä.   

Kirjan ovat lukeneet myös Mrs. Karlsson ja Sheferijm. 

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Tanskankielinen alkuperäisteos Pigerne fra Englandsbåden (2015)
Suomentanut Kari Koski
Aula 2016
380 s.

Pienten kustantamoiden kirjat saattavat mennä helposti ohi, onneksi kirjastoihin vielä tulee painettuja katalogeja mistä voi bongailla kiinnostavia kirjoja. Yksi tällainen on Lone Theilsin uutuusdekkari Kohtalokas merimatka, Nora Sand -sarjan avausosa. 

Tanskalainen Nora työskentelee Lontoossa kirjeenvaihtajana. Yhden työkeikan jälkeen hän päätyy kuvaajan kanssa pieneen Brinen kylään. Siellä hän sattuu huomaamaan pikkuisen antiikkikaupan, josta mukaan tarttuu matkalaukku. Kotona hän löytää laukusta valokuvia, jotka johdattavat hänet selvittämättömäksi jääneen katoamistapauksen jäljille. Keitä kuvan lapset ovat ja mitä heille on tapahtunut? Miksi heistä on valokuva juuri tässä laukussa? Mikä yhteys kylällä on Tanskaan?

Ihmiselämästä ei näkynyt merkkiäkään. Ei autoa, ei polkupyöriä. Jos joku oli tullut tänne, hän oli jalan. Nora kääntyi ja käveli varovasti lähemmäksi taloa. Hän asteli hitaasti ikkunan luo. Oliko hän nähnyt jonkun kasvot? Piilossa tummien ikkunoiden takana?

Kun hän tuli lähemmäksi, hän huomasi seisovansa keittiön ikkunan ääressä. Hän pisti päänsä aivan kiinni ikkunaruutuun ja varjosti silmiä kädellään. Keittiön pesuallas oli peitetty läpinäkyvällä muovilla, ja keittiön pöydällä oli muovipurkissa jotain mikä näytti kuivuneelta maalilta. Sen vieressä oli kahvikuppi, josta pisti esiin teelusikka, ja kupin kohdalla näkyi iso ruosteenvärinen tahra, joka muistutti kämmenenjälkeä. Samanlainen näkyi pesualtaan luona seinälaatoilla, jotka olivat olleet alun perin valkoiset. Oliko se verta? Nora siristi silmiään ja yritti nähdä peremmälle huoneeseen. Hän koetti pyyhkiä toisella kädellään suolakerrosta mutta onnistui vain sotkemaan ikkunan entistä pahemmin.

Hän säpsähti kun kuuli oven jysähtävän kiinni keskellä hiljaisuutta. Mistä se kuului? Hän yritti juosta talon toiselle puolelle mutta kompastui korkeaan heinikkoon. Kun hän pääsi taas jaloilleen, auton moottorin ääni rikkoi hiljaisuuden. Hän kiirehti takaisin etupihalle. Autotallin ovi oli auki. ja hän ehti juuri ja juuri  nähdä mustan maasturin, joka kääntyi jyrkästä mutkasta. Hän hapuili vapisevin käsin auton avaimet taskustaan ja istahti autoon. Mutta kun hän pääsi päätielle, tasaisessa maastossa ei näkynyt missään mustaa autoa. Se oli kadonnut kuin maan nielemänä.

Theilsillä on toimittajatausta, mikä varmasti osaltaan selittää tarinan sujuvuuden ja koukuttavuuden. Mielestäni tarina on ennen muuta tasapainoinen. Noran menneisyys nousee esiin mutta hän ei vello menneissä murheissa. Tapahtuvat etenevät välillä vauhdikkaasti mutta mukana on suvantovaiheita jolloin sekä Nora että lukija saavat pohdiskella asioita. Välillä olin kyllä hetken hukassa, että onkos Nora nyt Englannissa vai Tanskassa, sen verran useasti hän vaihtoi maata.

Pidän tällaisesta, missä tapahtumaketjun aukkoja tilkitään vähä vähältä, pala kerrallaan. En erityisemmin välitä sellaisesta, että kolme neljäsosaa tarinasta on paikallaanpolkevaa ja lopussa paljastuksia tulee hirmuinen vyöry joka miltei hukuttaa lukijan. Pidän myös tämänkaltaisista dekkareista, joissa raakuuksilla ei mässäillä vaan jännitys on psykologista ja vähän kerrassaan tihenevää. Ja loppu - se oli ainakin minulle yllätys.

Kirjan on lukenut myös Krista.

Kohtalokas merimatka sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman".

Henning Mankell: Italialaiset kengät & Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell: Italialaiset kengät
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 2007, 411 s.

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Svenska gummistövlar (2015)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015, 495 s.

Viikon ajan on lukeminen jäänyt vähälle, olen keskittynyt asunnon sisustamiseen. Pian on valmista, onneksi, johan tässä on neljä kuukautta asuttu... 

Törmäsin kirjaston bestseller-hyllyssä uuteen Henning Mankelliin. Hämmästyin kun Ruotsalaiset kumisaappaat ei olekaan dekkari; olen lukenut Mankellilta lähinnä vain Wallanderit enkä ollenkaan muistanut että hän kirjoittaa muutakin. Takakannen mukaan kirja on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille, itsenäinen tai ei mutta pitihän se aikaisempikin kirja lainata.

Lukemisesta jäi aika jännä olo. Italialaisista kengistä pidin vähemmän kuin olisin halunnut. Saariston, yksinäisyyden ja erakoitumisen kuvaus on hienoa, mutta jotenkin koin kaikki henkilöhahmot kovin pahantuulisina ja ilkeinä. Saariston ja elämän karuus ja kovuus vaatisivat rinnalleen lämpöä, sitä en tuntenut. Kuitenkin huomasin tässä Mankellin bravuurin - tai yhden niistä - sen kuinka paljon tarinassa tapahtuu vaikka henkilöhahmo pysyisi paikallaan eikä puhuisi mitään. 

Tarina alkaa talvisena päivänä, kun eläköitynyt kirurgi Fredrik Welin saa odottamattoman vieraan. Hänen saaressa olevaan perintömökkiinsä on matkannut Harriet, nainen joka oli Fredrikin rakastettu neljä vuosikymmentä sitten. Kauan sitten Fredrik antoi lupauksen, jonka täyttämistä Harriet on tullut vaatimaan. Kaksi yksinäistä sielua lähtee matkalle, joka tuo Fredrikin elämään yllätyksiä ja pakottaa hänet palaamaan menneisyyteensä.

Ruotsalaiset kumisaappaat vie meidät Fredrikin elämään vuosikymmentä myöhemmin. Askel on hidastunut, samoin elämän rytmi, entisestään. Myös tämän kirjan alussa Fredrik yllättyy, tällä kertaa siitä että hänen talonsa palaa. Talon raunioilla hän pohtii elämän ja materia katoavaisuutta, mutta myös ystävystyy toimittaja Lisa Modinin kanssa. Tyttärensä pienessä asuntovaunussa Fredrik pysyttelee saarella, soutaakseen välillä luodolle telttailemaan. Ilman seiniä ja kattoa hän tuntuu menettävän otteensa elämästä. Mikä on merkityksellistä, suodaanko hänelle enää rakkautta, miksi ihmisiä ympärillä kuolee? Juurtuuko ihminen saaristoon vai saaristo ihmiseen? Missä on turva, kun saaristossa palaa talo toisensa jälkeen?

Palasin kalliopaadelle. Osoitin paria heinikossa lojuvaa kiveä. Ehkä nekin olivat aikoinaan olleet osa jonkin talon perustuksia, jotka olivat kauan sitten kadonneet.

- Tulen tänne joskus ja istahdan katselemaan noita kiviä. Välillä minusta tuntuu, että ne liikkuvat, äärettömän hitaasti. Ajattelen, että ne ovat matkalla takaisin siihen paikkaan josta ne aikoinaan haettiin. Tämä luoto on muuttumassa takaisin siksi mitä se oli ennen kuin ihmiset tulivat tänne. 

(...)

- Ja kivet ovat alkaneet vaeltaa takaisin? Se on kaunis ajatus.

Lisa Modin nousi ja kuljeskeli ympäri notkelmaa, jossa talot olivat sijainneet. Välillä hän katosi ulkonevan kallionkielekkeen taakse mutta palasi pian. Minä jäin kalliopaadelle istumaan ja katselin häntä. Ehkä minä olin samanlainen kuin ne ihmiset, jotka aikoinaan olivat eläneet täällä, kun taas hän oli uuden ajan ihminen?

Kuten aiemmin jo mainitsin, Italialaiset kengät ei ollut ihan nappiosuma, jotenkin siitä jäi pettynyt olo. Se  oli monin paikoin hyvä, mutta en vaan lämmennyt henkilöhahmoille, en edes päähenkilö Fredrikille. Sen sijaan Ruotsalaiset saappaat osui ja upposi. Siinäkin on paljon riitelyä sekä pettymystä itseen ja toisiin, mutta varsikin Fredrik saa uusia ulottuvuuksia eikä tunnu enää kiukuttelevalta ukolta. Edelleen hän käyttäytyy välillä kuin pikkulapsi ja murjottaa marttyyrina. Silti hän saa tällä kertaa lukijan sympatiat puolelleen. En osaa selittää mistä se johtuu.

Ihmisluontoon vaikuttaa aina myös se, missä ja miten hän asuu. Fredrikin sydän on saaristossa, hän ei tarvitse kuin vaatimattoman asunnon, veneen ja päivittäisen kastautumisen veteen, oli se kuinka kylmää tahansa. Saaristo vie myös lukijan sydämen, saa kaipaamaan merta ja tuulta, hiljaisuutta ja pimeää. Ei pysyvästi vaan joksikin aikaa. Siksi aikaa, että saa ajatuksissaan tehtyä selväksi kuka on ja miksi on juuri sellainen kuin on. 

Italialaisista kengistä ovat kirjoittaneet muun muassa Ulla, Annika K. ja Satu Ekoluoma. Ruotsalaiset saappaat on luettu muun muassa Mummo matkassa - blogissa.