Ingar Johnsrud: Metsästäjä

Ingar Johnsrud: Metsästäjä
Norjankielinen alkuperäisteos Kalypso (2016)
Suomentanut Arja Kantele
Like 2017
425 s.

Vaikka olen epäillyt kyllästyneeni dekkareihin, jatkan vielä muutamalla. Ainakin Metsästäjän kohdalla kyse on siitä, että saan Helmet-lukuhaasteeseen taas yhden kohdan ruksattua (kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden teoksen). Kirja on Johnsrudin toinen kirja, ja samalla toinen suomennos. 

Esitän haukut heti alkuun, jotta pääsen lopuksi kehumaan. Ensinnäkin miinuspisteitä saa päähenkilön päihdeongelma, tällä kertaa kyse on pillereistä, lähinnä masennus- ja unilääkkeistä joita Fredrik Beier napsii miten sattuu. Ja aika paljon palstatilaa saa se, mitä pillereistä seuraa. Booooriing! Perhe-elämä olisi voinut olla kiinnostavaa, esimerkiksi Jacob-pojan soittoharrastus. Mutta kun kaikkea katsotaan pilleriongelmien läpi, ei se jaksa innostaa. 

Toinen miinus tai ehkä pikemminkin kysymysmerkki menee kirjan suomenkieliselle nimelle. Miksi Metsästäjä? Minulle jäi epäselväksi, ketä sillä tarkoitetaan? Fredrik Beieriä vai jotain muuta poliisia? Narkkari-Kainia joka listii porukkaa minkä kerkiää? Pääpahista? Tarinan varjoissa hiipivää heppua? Katsoin kirjan alkuperäisen nimen vasta lopuksi, ja tuntui että se avasi täysin uuden näkökulman tarinaan. Miksi suomenkielinen nimi ei voi olla Kalypso? Kuitenkin Kalypso on tärkeä osa tarinaa, ja on sillä nimellä myös suomeksi. Pieni miinus myös takakansitekstille, joka on hiukan harhaanjohtava. Kaikkihan eivät sitä lue, mutta minä luen ja odotan sen olevan tapahtumien mukainen. Takakannessa kerrotaan pojan kuolemasta sanoen että se tapahtuu "samaan aikaan". Ei, se on tapahtunut neljä vuotta aiemmin. Lisäksi kuolemasta kerrotaan sivulla a, ja kun kirja on edennyt a + 150 sivua ei poliiseilla ole mitään hajua tapahtuneesta. Tuli olo, että turhaan tässä odottelen että milloin asia tulee poliisien tietoisuuteen. 

Tarina ei sinänsä ole mitenkään uusi tai persoonallinen. Ollaan vakoilun, entisen Neuvostoliiton, pelottavan aseen ja salaisen sotilasoperaation alueella. Pidän kuitenkin tavasta, jolla se on kerrottu. Yllätyksiä koetaan niin 1990-luvun kuin nykyhetken aikatasossa; yllätykset ovat toisaalta isoja mutta toisaalta riittävän pieniä ollakseen uskottavia. Uskottavuus onkin yksi tärkeä tekijä siinä, miksi tämä on hyvä kirja. Vakoiluosuudessa ei käytetä toinen toistaan mielikuvituksellisimpia viestintäkeinoja eikä jahdata korruptoituneita poliitikkoja valtaisan salaliiton keskellä. Ei, tässä ollaan pienen ja tiiviin ihmisjoukon mukana, joukon, jossa on tilaa yksilöille. 

Hiljaisuus.

Suuta kuivasi. Luotiliivi painoi hartioita, kiristi vyötäisiltä, keuhkoja ei millään saanut vedettyä täyteen. Kädelle läikähti lämpöä. Kafan käsi. "Valmis?"

Kafa nykäisi aseen kotelosta. Kun Heckler & Koch -pistooli oli vankasti kahden käden otteessa, hän suoristi selkänsä ja lähti jämäkästi ääntä kohti. 

Joinakin hetkinä eläin meissä palaa takaisin. Tuhannet sivilisaation vuodet kuoriutuvat pois, ja ruumis reagoi kuin olisimme ihmisapinoita, tai sikoja. Ihohuokoset tulvahtavat täyteen liejua. Karvasta pelon lemua. Sitä löyhähti sieraimiin, kun Kafa ja Fredrik pääsivät portaiden päähän. 

Tässäkin kerroksessa he astuivat ensin pimeään betonikäytävään. Täälläkin ammotti jokaisen oviaukon takana ikkuna-aukkoja. Kamanoiden edessä lunta ja jäätä, sisään puhalsi kylmä, läpitunkeva viima. Mutta seiniä oli sotkettu, niihin oli täherretty sanoja joista ei saanut selvää. Ja piirrelty: ruumis ja sen vieressä reikäinen kallo, väkevä nyrkki ja sen alla tikku-ukko-tyylillä raapustettu lapsi kaksin kerroin.

Kain seisoi heidän edessään, muutaman askeleen päässä. Suu oli kysyvästi raollaan, hupun alta vilkkuivat hurjat silmät. Kainaloiden alla mollottivat tumman hikilaikut. Hän jymisytti lattiaa maihinnousukengillään. Nurkkaan ahdistettu peto. Jääpiikki kourassaan.

Isot pluspisteet menevät suomentajalle sanavalinnoista. Palsa on sellainen sana, että piti kysyä äidiltä ja isältä että mitä se tarkoittaa (kuulemma palttoota eli päällystakkia). Puristustrikoot on hauska valinta, samoin karmin sijasta kamana. Jännitystä lisää esimerkiksi se, että jääpiikki on Kainin kourassa eikä kädessä. Koura on isompi kuin käsi, ja ilman asettakin sormet ovat koukistuneet. Kouralla on tehty fyysistä työtä, koura on kokenut kovempia asioita kuin käsi. Aina suomentajan työtä ei huomaa, mutta tässä jäin monesti miettimään että mitä mahtaa lukea norjankielisessä tekstissä. Tuumin, että suomennoksessa on pohdittu synonyymejä eikä aina valittu sitä helpointa tai yleisintä sanaa. 

Pisteet myös tasa-arvosta, kerrankin kirja jossa hahmot esiintyvät - poliisipäällikköä ja venäläistä sotilasattaseaa lukuunottamatta - etunimellään, niin naiset kuin miehetkin. Tätä olen peräänkuuluttanut monesti. Kiitos mieluusti Kafa ja Fredrik, ei Kafa ja Beier. 

Oletettavasti sarja saa jatkoa. Ihan jees, kunhan Fredrik saisi pilleriongelmansa kuriin. Kyllä hänellä olisi riittävästi perhekiemuroita ilman päihteitä. Kafaan haluaisin tutustua tarkemmin; nyt ihan lopussa hänestä paljastuu yllättäviä juttuja, joita kuitenkaan ei avata yhtään. Hän on toinen päähenkilö, joten hän ansaitsisi enemmän tilaa. Jään odottamaan mitä tuleman pitää.

Metsästäjä on luettu myös blogeissa Mummo matkalla sekä Kirjat, sopat ja sähellykset.

Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Luolamies
Norjankielinen alkuperäisteos Hulemannen (2013)
Suomentanut Outi Menna
Otava 2017
383 s.

Olen lukenut Horstin aiemmin suomennetut teokset Suljettu talveksi sekä Ajokoirat. Ne eivät nousseet elämää suuremmiksi dekkarikokemuksiksi mutta ovat sen verran hyviä että William Wistingin ja hänen Line-tyttärensä tutkimukset kiinnostavat edelleen. Luolamiehen olen lukenut aiemmin ruotsinkielisenä käännöksenä, mutta koska muistan tykänneeni siitä niin halusin lukea myös suomennoksen. Ja tykkään siitä myös suomenkielisenä, näistä kolmesta kirjasta tämä on paras.

Heti alussa Wisting törmää kahteen ruumiiseen. Ensimmäinen on Viggo Hansen, hänen erakkoluonteinen naapurinsa. Hansen vaikuttaa kuolleen luonnollisesti, eikä tapaus kiinnosta poliisia. Lineä sen sijaan kiinnostaa; miten on mahdollista ettei kukaan ole kaivannut kuollutta miestä, kukaan ei ole huomannut tämän menehtymistä? Toinen ruumis löytyy hakkuuaukealta, kuusen alta. Myös tämä vainaja on ollut hengettömänä pitkään, kuukausia. Kuka hän on, ja miksei häntäkään ole kaivattu?

Molemmat tutkivat tapauksia tahoillaan. Vaikka Line on muuttanut vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa artikkelia kirjoittaakseen, he eivät juurikaan tapaa. Isä on kiireinen töissä, ja kotona ajatuksissaan. Syykin selviää; kyseessä onkin isompi juttu, niin iso että FBI lähettää tutkijoita Norjaan. Etsinnässä on sarjamurhaaja, Luolamies, mies joka on jättänyt oman elämänsä ja tunkeutunut toisen henkilön elämään, muuttunut täksi. Vähitellen tapaus alkaa hahmottua, ja myös Line tuo mukaan uutta. Kaksi erillistä, toisistaan poikkeavaa tapahtumaa eivät olekaan niin sattumanvaraisia miltä aluksi näyttää. 

"Luolamies?" Nils Hammer toisti. "Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossain luolassa, vai?"

"Se on termi, jota me käytämme"; Donald Baker selitti. "Ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. He tavallaan vain täyttävät tyhjän tilan ja ajtkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet."

"Mitä sille toiselle ihmiselle tapahtuu?" Torunn Borg kysyi. "Sille, jonka he korvaavat?"

Donald Baker kohautti hartioitaan, mutta kaikki tiesivät vastauksen.

Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.

Yllä on mielestäni yksi kirjan pelottavimmista kohdista. Pelottava se on monesta syystä. On tietysti yksinäisyys. Kauheaa, että voi olla niin yksinäisiä ihmisiä, että he voivat kadota ja heinä voi esiintyä joku tuntematon, ilman että kukaan kiinnittää huomiota. Toisaalta ajattelen myös näiden luolamiesten (ja miksei myös -naisten) elämää, millaista on jättää kaikki ja siirtyä elämään erakkona, lähes täysin ilman ihmiskontakteja. Mistä saa sisältöä elämään, siis jos ei satu olemaan sarjamurhaaja joka viihdyttää itseään saalistamalla? Toisaalta tässä on psykologinen pelko; mahdollisuus siihen että lähes kuka tahansa voi olla etsitty rikollinen.

Jännitys syntyy tässä nimenomaan psykologisista elementeistä. Kuolleen henkilön asuntoon on murtauduttu, poliisit miettivät mitä hylätystä kaivosta löytyy, kauhu siitä kun tutkijat tajuavat että Norjassa saattaa olla sarjamurhaaja ja hän on saattanut elää siellä kauan... Oivallinen osoitus siitä, että jännitystä ja sivujen kiihkeää kääntämistä on mahdollista saada aikaan ilman verellä mässäilyä. 

Iso tekijä kirjan hyvyydessä on päähenkilö William Wisting. Takakannessa sanotaan hänen olevan Kurt Wallanderin manttelinperijä. Ei pieni painolasti, mutta ei huono vertaus. Pidän siitä, kuinka Wisting pohtii asioita monesta eri näkökulmasta. Hän pyrkii ymmärtämään, miksi rikokset ovat tapahtuneet. Hänelle uhrit ovat ihmisiä, ei pelkkiä ruumiita. Hän yrittää ymmärtää myös rikollisen sielunelämää ja mielenliikkeitä. Se tekee hänet vielä enemmän inhimilliseksi. 

Kerrassaan mahtavaa, että vaihteeksi dekkari jossa on myös vahva yhteiskunnallinen viesti. Olen aiemmin purnannut siitä, että etenkin ruotsalaiset dekkarit ovat muuttuneet verisemmiksi ja raadollisemmiksi. Tai ehkä ei enää käännetä niitä, joissa murhia tehdään siksi että halutaan estää vanhojen salaisuuksien paljastumista?

Luolamies on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mummo matkalla ja Luetut.net.

Kirja joka maasta - haasteeseen laitan tämän Norjan kohdalle. 

Jussi Adler-Olsen: Selfies

Jussi Adler-Olsen: Selfies
Tanskankielinen alkuperäisteos Selfies (2016)
Ruotsiksi kääntänyt Leif Jacobsen
Albert Bonniers Förlag 2017
470 s.

Luin aikoinaan Jussi Adler-Olsenilta siihen mennessä suomennetut kirjat, niitä taisi olla silloin kaksi. Vanki on edelleen yksi parhaimmista ja jännittävimmistä kirjoista mitä olen lukenut. Sen jälkeen olen lukenut kaiken ruotsiksi käännettynä, koska suomennokset ovat tulleet ainakin pari kirjaa jäljessä. Nyt en ole enää varma missä mennään, voi olla että seitsemäs osa Selfies on jo seuraavana suomennosvuorossa.

Pääsemme jälleen osasto Q:n matkaan selvittämään henkirikoksia. Tällä kertaa tilanne on tavallista hankalampi. Tilastot näyttävät, että Q:n selvitysprosentti on kovin alhainen, joten osastoa uhkaa lopettaminen. Lisäksi tiimiläisistä Rose sairastuu tavalla, joka järkyttää kaikkia. 

Kööpenhaminassa tapahtuu joukko vakavia rikoksia, jotka työllistävät koko poliisilaitosta. Alunperin osasto Q tutki vanhoja selvittämättömiä rikoksia, mutta nyt he joutuvat tai pääsevät tonkimaan myös uusia juttuja. Toki yksi niistä, vanhan naisen murha muistuttaa kymmenen vuotta vanhaa tapausta. Lisäksi listalla on autoilija, joka ajaa nuorten naisten yli, sekä yökerhon ryöstö jonka yhteydessä sattuu ampumistapaus. Erilaisia rikoksia, erilaisia uhreja, erilaisia rikospaikkoja - mutta mikä on se yhteinen nimittäjä? Entä mitä Carl ja Assad voivat tehdä auttaakseen Rosen takaisin elämän valoisalle puolelle?

"Vad vill du helst göra idag, Assad? Traska runt med Gordon i kvarteren bakom Kongens Have och kolla upp ställen där Rigmor Zimmerman kan ha viftat med sina många kontanter eller försöka hitta en anställd eller en före detta anställd på stålvalsverket, som känner till omständigheterna kring Roses fars arbetsplatsolycka?"

Assad såg på honom med tunga ögon. "Tror du inte jag fattar vad du håller på med, Carl? Eller är jag en kamelko som blivit av med sin kalv?"

"Öh, jag är inte säker på..."

"När en kamelko sörjer slutar den ge di och lägger sig istället platt på marken, och inget i hela världen kan få liv i den igen. Om man inte ger den ett rejält rapp i röven."

"Öh..."

"Det sista såklart, Carl."

Nu hängde Carl inte med alls.

"Jag hittar den här mannen på stålvalsverket, okej? För det där med Gordon kan du glömma. Han gick den rundan redan igår, strax efter att vi varit hos Mona. Sa han inte det?"

Kuten kaikki osasto Q -kirjat, tämäkin on erittäin hyvä. Pidän erityisesti kirjan huumorista. Ainakaan vielä en kyllästy Assadin kamelivitseihin :) Huumori on paikoin myös yllätyksellistä. Sen verran teen juonipaljastusta, että palvelutalossa asuva Carlin ex-anoppi haluaa hänen apuaan selfieiden ottamiseen, muun muassa kysyen että missä vaiheessa hän (siis ex-anoppi) riisuu vaatteet :D 

Dekkarimaailman jatkuvasti raaistuessa on kivaa lukea nopeista ja vähäverisistä rikoksista. Kolari, ampuminen, isku päähän  - ei tarvita verellä mässäilyä eikä irtonaisia raajoja koukuttamaan lukijaa. Rikospaikoilta ei tarvitse löytyä ihmisverellä kirjoitettuja viestejä, joiden tulkitsemiseen tarvitaan milloin Raamattua, milloin symboliopasta tai koodikirjoituksen tulkitsijaa. On ihanaa vaihtelua, että moni asia saa valaistusta ihan vaan puhelinsoitolla tai ihmisiä tapaamalla. Asiat selviävät hitaasti mutta varmasti, ja tutkijoilla on jopa aikaa mennä kotiin. Carlin kannalta asiassa on tietysti myös se puoli, että hänen luonaan asuu halvaantunut ex-poliisi Hardy, jonka älyssä ei ole vikaa. Carl siis pystyy kotonakin pohtimaan asioita eri näkökulmista ja saa Hardylta tuoreita ajatuksia. 

Sarja on ollut tasaisen vahva, tähän mennessä ei ole yhtään heikkoa osaa. Adler-Olsen kuvaa kaikissa kirjoissaan tanskalaista yhteiskuntaa, niin että se nousee oikeastaan yhdeksi päähenkilöksi. Selfies-kirjassa se on ihmisten tapa kustantaa elämänsä sosiaaliavustuksilla, halveksien tavallisia töitä ja haaveksien helposta rahasta.

Helmet-lukuhaasteessa Selfies käy kohtaan "kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas ihminen". 

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Tanskankielinen alkuperäisteos Pigerne fra Englandsbåden (2015)
Suomentanut Kari Koski
Aula 2016
380 s.

Pienten kustantamoiden kirjat saattavat mennä helposti ohi, onneksi kirjastoihin vielä tulee painettuja katalogeja mistä voi bongailla kiinnostavia kirjoja. Yksi tällainen on Lone Theilsin uutuusdekkari Kohtalokas merimatka, Nora Sand -sarjan avausosa. 

Tanskalainen Nora työskentelee Lontoossa kirjeenvaihtajana. Yhden työkeikan jälkeen hän päätyy kuvaajan kanssa pieneen Brinen kylään. Siellä hän sattuu huomaamaan pikkuisen antiikkikaupan, josta mukaan tarttuu matkalaukku. Kotona hän löytää laukusta valokuvia, jotka johdattavat hänet selvittämättömäksi jääneen katoamistapauksen jäljille. Keitä kuvan lapset ovat ja mitä heille on tapahtunut? Miksi heistä on valokuva juuri tässä laukussa? Mikä yhteys kylällä on Tanskaan?

Ihmiselämästä ei näkynyt merkkiäkään. Ei autoa, ei polkupyöriä. Jos joku oli tullut tänne, hän oli jalan. Nora kääntyi ja käveli varovasti lähemmäksi taloa. Hän asteli hitaasti ikkunan luo. Oliko hän nähnyt jonkun kasvot? Piilossa tummien ikkunoiden takana?

Kun hän tuli lähemmäksi, hän huomasi seisovansa keittiön ikkunan ääressä. Hän pisti päänsä aivan kiinni ikkunaruutuun ja varjosti silmiä kädellään. Keittiön pesuallas oli peitetty läpinäkyvällä muovilla, ja keittiön pöydällä oli muovipurkissa jotain mikä näytti kuivuneelta maalilta. Sen vieressä oli kahvikuppi, josta pisti esiin teelusikka, ja kupin kohdalla näkyi iso ruosteenvärinen tahra, joka muistutti kämmenenjälkeä. Samanlainen näkyi pesualtaan luona seinälaatoilla, jotka olivat olleet alun perin valkoiset. Oliko se verta? Nora siristi silmiään ja yritti nähdä peremmälle huoneeseen. Hän koetti pyyhkiä toisella kädellään suolakerrosta mutta onnistui vain sotkemaan ikkunan entistä pahemmin.

Hän säpsähti kun kuuli oven jysähtävän kiinni keskellä hiljaisuutta. Mistä se kuului? Hän yritti juosta talon toiselle puolelle mutta kompastui korkeaan heinikkoon. Kun hän pääsi taas jaloilleen, auton moottorin ääni rikkoi hiljaisuuden. Hän kiirehti takaisin etupihalle. Autotallin ovi oli auki. ja hän ehti juuri ja juuri  nähdä mustan maasturin, joka kääntyi jyrkästä mutkasta. Hän hapuili vapisevin käsin auton avaimet taskustaan ja istahti autoon. Mutta kun hän pääsi päätielle, tasaisessa maastossa ei näkynyt missään mustaa autoa. Se oli kadonnut kuin maan nielemänä.

Theilsillä on toimittajatausta, mikä varmasti osaltaan selittää tarinan sujuvuuden ja koukuttavuuden. Mielestäni tarina on ennen muuta tasapainoinen. Noran menneisyys nousee esiin mutta hän ei vello menneissä murheissa. Tapahtuvat etenevät välillä vauhdikkaasti mutta mukana on suvantovaiheita jolloin sekä Nora että lukija saavat pohdiskella asioita. Välillä olin kyllä hetken hukassa, että onkos Nora nyt Englannissa vai Tanskassa, sen verran useasti hän vaihtoi maata.

Pidän tällaisesta, missä tapahtumaketjun aukkoja tilkitään vähä vähältä, pala kerrallaan. En erityisemmin välitä sellaisesta, että kolme neljäsosaa tarinasta on paikallaanpolkevaa ja lopussa paljastuksia tulee hirmuinen vyöry joka miltei hukuttaa lukijan. Pidän myös tämänkaltaisista dekkareista, joissa raakuuksilla ei mässäillä vaan jännitys on psykologista ja vähän kerrassaan tihenevää. Ja loppu - se oli ainakin minulle yllätys.

Kirjan on lukenut myös Krista.

Kohtalokas merimatka sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman".

Michael Katz Krefeld: Lahko

Michael Katz Krefeld: Lahko
Tanskankielinen alkuperäisteos Sekten (2015)
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2016
347 s.

Olen aiemmin blogannut Krefeldin Ravn-sarjan avausosasta Langenneet, joka on hyvä mutta varsin ahdistava kirja. Sarjan kolmas osa, uutuus nimeltä Lahko on hitusen hellempää luettavaa.

Ravn - Thomas Ravnsholdt - on ajautunut entistä syvemmälle murheineen. Vaimo on murhattu jo kolme vuotta sitten eikä tekijää ole vielä saatu selville. Muistot Evan viime hetkistä piinaavat Ravnia yötä päivää. Poliisin työ on vaihtunut eräänlaisena yksityisetsivänä toimimiseen, ja rahahuolet piinaavat. 

Eräänä päivänä Ravnin veneelle saapuu nainen, joka tarjoaa hänelle rahakasta työtehtävää. Mesmer Resourcesin johtaja haluaa Ravnin etsivän poikansa Johanin. Epäröinnin jälkeen Ravn suostuu. Pian hän kuitenkin haistaa palaneen käryä. Ettei vaan Ferdinand Mesmer tietäisi poikansa olinpaikasta enemmän kuin kertoo? Entä mikä on todellinen syy, miksi hänen on löydettävä poika?

Tutkimukset vievät Ravnin ankaran uskonnollisen yhteisön jäljille. Johan Mesmer on koonnut ympärilleen lahkon, Jumalan Valitut. Mesmer on kuitenkin ihan jotain muuta kuin lempeä johtaja laumalle, sen saa Ravn huomata kovemman kautta.

Portin vieressä oli ovipuhelin ja sen yläpuolella pieni valvontakamera. Ravn painoi nappia. Kukaan ei vastannut, vaikka hän yritti monta kertaa. Hän lähti kävelemään muurin viertä pellonreunaa kohti. Muuri jatkui pitkin pellon laitaa eikä sen yli nähnyt Getsemaneen. Muurin päällä oli kiepille kierrettyä piikkilankaa ja vähän kauempana, korkeiden puiden välissä muurin takana, hän huomasi valvontakameran. Hän ei voinut olla miettimättä, oliko tiukkojen turvatoimien tarkoitus pitää ulkopuoliset poissa vai estää sisäpuolella olevia pakenemasta.

Ravn palasi portille ja painoi uudestaan nappia, mutta vieläkään kukaan ei vastannut. Keskellä porttia oli kirjeluukku. Helpointa olisi tietysti ollut sujauttaa kirjekuori siitä, Ferdinand Mesmerin toimeksianto olisi sillä hoidettu, mutta hän ei ollut tullut paikalle pelkästään siksi. Hän kallisti päätään ja mittaili katseellaan korkeaa porttia. Ainoa vaihtoehto oli kiivetä yli ja lähteä tutkimaan maastoa. Hän työnsi jalkansa kirjeluukun rakoon ja ponnisti, sai molemmilla käsillä otteen yläreunasta ja hilasi itseään ylös niin että ulottui kurkistamaan portin yli. Muuta ei näkynyt kuin siististi haravoitu tammikuja, joka kaartui näkymättömiin vähän kauempana.

Pidin Lahkosta todella paljon. Vaikka Ravn onkin aika pohjalla, on kirjassa mukana myös huumoria keventämässä tunnelmaa. Pidin siitä, että vaikka Ravnin yksityiselämä on surkeaa niin hänen murheissaan ei vellota vaan keskitytään hänen suorittamaansa tehtävään. 

Kirjassa on aika paljon henkilöhahmoja, joista suurin osa esiintyy vain lyhyesti. Heillä on kuitenkin kaikilla oma selkeä merkityksensä tarinalle. Ravnin "edeltäjä" eli Ferdinand Mesmerin aiemmin palkkaama tutkija Benjamin Clausen nousi suosikkihahmokseni, huolimatta siitä että hän esiintyy suurimman osan ajasta vain kirjoittamiensa raporttien kautta. Hänen tutkimuksensa Jumalan Valituista ja siihen liittyvä hurja muutos on todella vaikuttavaa luettavaa. 

Toivoisin, että Ravn-sarja ei jää trilogiaksi vaan saa jatkoa.  

Lahkon ovat lukeneet myös Takkutukka, Lukeva tutkija, Iloinen apina ja Annika K.

Dekkariviikko: Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Den stumma flickan

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Den stumma flickan
Norsteds 2014
445 s.

Den stumma flickan on ilmestynyt juuri suomeksi nimellä Mykkä tyttö. Kirjaston varausjono oli (ja on edelleen) toivottoman pitkä, sen sijaan ruotsinkielinen oli hyllyssä niin oli helppo valita kumman luen :) 

Dekkariviikon toinen kirja jatkaa psykologi Sebastian Bergmanin, hänen tyttärensä Vanjan sekä muiden murharyhmäläisten tutkimuksia. Tällä kertaa ryhmä saa selvitettäväkseen useita raakoja haulikkomurhia. Yllättäen selviää, että yhdellä rikospaikalla on ollut joku muu, joku joka selviytyi. Henkiin jää 10-vuotias tyttö, tyttö joka traumatisoituu niin että lakkaa puhumasta. Poliisilla on kova työ päästä murhaajan jäljille ajoissa, tämän jahdatessa ainoaa todistajaa. 

Hon hade vaknat flera gånger, men hela tiden lyckats somna om, intalat sig själv att det fortfarande måste vara natt. Även om det inte var det, vad skulle hon ute att göra? Vart skulle hon ta vägen? Det var här hon skulle vara nu.

Kylan var inte längre så kall. Hon kände sig bättre. I skydd av mörkret hade hon lyckats flytta in mer av sig. Krympt på utsidan och växt inuti. Helst ville hon helt glömma att det fanns något utanför henne själv. Hon låg kvar med knäna uppdragna mot hakan. Hur länge visste hon inte. Men till sist var hon tvungen att se till kroppen utanpå.

Kirja jatkaa tuttua, tasaisen kovaa Hjorth & Rosenfeldt - laatua. Itse asiassa sarja vain paranee edetessään. Tässä osassa kaikki murharyhmäläiset saavat hahmoina lisää syvyyttä, varsinkin Sebastian Bergmanista paljastuu uusia ulottuvuuksia. 

Pidin tarinan yllätyksellisyydestä. Tietenkin dekkareissa usein ollaan aluksi väärillä jäljillä ja epäillään vääriä henkilöitä. Den stumma flickan kuitenkin yllättää useita kertoja, loppuun asti. Lukija on tyytyväinen ratkaisuun kunnes tapaus saa vielä yhden käänteen, joka muuttaa taas koko asetelman.

Sarja on ollut alusta asti yksi suosikeistani. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät pelottavia. Ne ovat loogisia ja tuntuvat täysin mahdollisilta. Murhat ovat verisiä mutta väkivallalla ei mässäillä. Lisäksi mukana on aina inhimillinen juonne, tietysti etenkin Bergmanin hahmossa mutta myös muissa. 

Paras piirre sarjassa on kuitenkin uskottavuus. Etenkin tässä viimeisimmässä osassa on aika huikeaa, miten tarkasti ja vakuuttavasti tekijät kuvaavat pelokkaan 10-vuotiaan sisäistä maailmaa. Lukija imetään mukaan luolaan, majaan, auton takapenkille, tyttöä piinaaviin ajatuksiin. 

Den stumma flickan ilmestui Ruotsissa viime vuonna joten tässä voi vähitellen alkaa vartoilla seuraavaa osaa... :)