Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2026

401 s. 

Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä. 

Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään. 

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti. 

(...)

Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle. 

Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää. 

Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa. 

Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.  

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi. 

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Ruotsinkielinen alkuteos Slättens systrar. Berättelser från Gibat (2024)

Suomentanut Outi Menna

S&S 2024

264 s. 

Fantasiatrilogian ensimmäinen osa on aiheeltaan varsin rankka. Sisarukset Saba ja Sarina elävät ankaran isänsä johtamassa klaanissa Gibatin tasangolla. Äitipuoli ei juuri piittaa heistä, eikä anna heidän viettää aikaa heidän taaperoikäisen pikkuveljensä Joasin kanssa. Nero-koirakin on isän vallan alla, käyttäytyen usein varsin uhkaavasti kaikkia kohtaan. 

Eräänä iltana kolme vierasta miestä saapuu leiriin. Lootu-isä keskustelee heidän kanssaan ja siskosten kauhuksi myy yhden leirin lapsista. Kun sama toistuu, tytöt eivät voi antaa asian olla. Mutta mitä he voivat tehdä? Koko heimo tottelee isää, uskoen tämän tietävän parhaiten. 

Kun heimo on vaihtamassa leiriä, Saba ja Sarina saavat ratsastaa edeltä. He tapaavat toisen heimon ja siellä ikäisensä pojan Alven. Vähän kerrassaan Alve saa tytöt luottamaan, että he voivat muuttaa asioita. Jos vain uskaltavat katkaista ranteisiinsa kiedotun palmikkonauhan ja antautua heissä ja luonnossa piileville voimille.

Lootu sanoi, että Tiana oli lähtenyt vapaaehtoisesti, mikä oli tavallaan totta, koska hän ei ollut vastustellut. Mutta rahoista Lootu ei hiiskunut mitään, emmekä me lapsetkaan, sillä emme halunneet hänen suuttuvan meille. Tianan äitiä Danilaa tyttären häipyminen ei näyttänyt huolettavan lainkaan, ja pian Lootun versio tarinasta oli ainoa, jonka ihmiset muistivat.

Minusta oli outoa, ettei Tianan äiti surrut tyttärensä lähtöä. Itse kaipasin äitiäni vieläkin, vaikka hän kuoli jo kun olin viisivuotias. Muistoni hänestä olivat hämärtyneet, mutta tiesin, että hän oli rakastanut meitä. Ikävä lymysi piilossa sisälläni kipeänä möykkynä, joka muistutti välillä olemassaolostaan. Joskus kun olin erityisen surullinen, halasin Taigaa ja kuvittelin, että äitini oli seissyt samalla tavalla ja halannut sitä. Silloin minusta tuntui hetkellisesti melkein siltä kuin olisin saanut ryömiä turvalliseen syliin.

Päivät kuluivat. Yritin olla ajattelematta Tianaa, koska siitä ei ollut mitään hyötyä. Toisinaan tulin silti miettineeksi, mitä hän puuhasi ja kohteliko mies, joka hänet oli ostanut, häntä ilkeästi. Sitä vastoin en miettinyt, oliko hänellä ikävä takaisin kotiin tasangolle, koska tiesin että oli.

Lastenkirjaksi tämä on varsin hurja. Tapahtumat ovat synkkiä ja surullisia, eivätkä pienet toivonpilkahdukset paljoa valaise. Väkivaltaa on yllättävän paljon. Saba ja Sarina ovat rohkeita ja neuvokkaita hahmoja, mutta kovasti he kohtaavat vastoinkäymisiä. En siis suosittele tätä kovin pienille alakoululaisille, ehkä aikaisintaan viitosluokkalaisille. Kirjastoissa tätä onkin paljon nuortenosastolla, vaikka kustantajan luokitus on L84.2.

Vaikka tarina on synkkä, se on hyvä ja vangitseva. Ja vaikka kyseessä on sarjan avaus, se ei suinkaan ole pelkkä johdanto ja tutustuminen hahmoihin vaan kokonainen tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Onkin kiinnostavaa nähdä, mistä seuraava osa lähtee liikkeelle. 

Helmet-lukuhaaste saa kohdan 8, "kirjan nimessä on perheenjäsen". 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Ruotsinkielinen alkuteos Jag for ner till min bror (2018)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021

294 s.

Tartuin Karin Smirnoffin menestystä niittäneeseen romaaniin jonkin verran ennakkoluuloisesti. Olin lukenut muutamia arvioita, joissa mainittiin tarinan rankkuudesta ja Smirnoffin tyylistä kirjoittaa erisnimet ilman isoa alkukirjainta ja lauseet ilman muita välimerkkejä kuin lopun pistettä. Pelkäsin, että lukukokemus on vaikea, ehkä jopa liian raskas. Näin ei kuitenkaan ollut. Etenkin alussa koin, että ilmaukset kuten "[R]allatin lämpimikseni everttaubea" ja "[A]loitat huomenna märitljungqvist sanoi" edustavat paitsi tiettyjä henkilöitä myös sitä alaa, mihin he / ne kuuluvat. Että "everttaube" on tietynlaista musiikkia, ja oma "märitljungqvist" löytyy kaikista kotihoidon tiimeistä. 

Jana Kippo ei ole käynyt vuosiin lapsuudenkodissaan, kunnes nyt palaa veljen, Brorin, luo. Paluu nostaa esiin kipeitä muistoja väkivaltaisesta isästä ja heikosta äidistä. Vaikka isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, paikka on ankea ja onneton. Samoin on koko Smalångerin pikkukaupunki. Juoruilu ja kyräily ovat voimissaan. 

Jana päätyy suhteeseen lähistöllä asuvan Johnin kanssa, mikä on Brorin ja oikeastaan kaikkien muidenkin mielestä huono asia. Johnin vaimo Maria on kuollut, eikä kukaan oikeastaan tiedä varmaksi oliko kuolema luonnollinen. Ja koska Marialla oli ollut vispilänkauppaa useiden kylän miesten kanssa, periaatteessa kaikilla heillä olisi ollut syy haluta Maria hengiltä. Mariankin varjo häälyy Janan yllä, vielä enemmän sen jälkeen kun hän päätyy töihin kotihoitoon, hoitajaksi Marialta vapautuneeseen toimeen. Kotihoidossa Jana kohtaa lisää ihmisiä menneisyydestään, mutta näiden sairaus tai vanhuudenheikkous saa hänet välittämään heistä. Kiintyminen on ehkä liian voimakas sana, sillä tässä kylässä ei ole tapana näyttää tunteita. 

Se jana on niin mukautuvainen ajattelin. Sanoo harvoin mitä ajattelee. Ei esitä turhia kysymyksiä. Ei vaadi vastauksia. Istuu pallilla keittiössä ja syö rääppeet toisten lautasilta.

Tämä nainen. Minä. Riennän aina paikalle kun joku tarvitsee minua. Tiedän mitä tapahtuu mutta en siltikään tee mitään. Katselen vierestä kuinka veljeni ryyppää itsensä hengiltä.

Minulla ei ole ystäviä. Sillä ainoa todellinen ystäväni haudataan pian. Hylkään aina ne jotka sanovat rakastavansa minua. Olen mustasukkainen ja kateellinen. Harrastan seksiä ilman ehkäisyä koska jos tulisin raskaaksi hankkiutuisin eroon lapsesta. Nautin kostosta. Ammun eläimiä soidinaikaan. Halveksin työtovereitani koska he ovat ylipainoisia ja tylsiä. Toisinaan minun tekee mieli tuhota jotain. Luultavasti kykenisin tappamaan.

Myöhemmin yöllä. Maatessani kustavilaisessa pää johnin käsivarrella sanoin kaiken tämän. Sanoin etten voinut olla hänen kanssaan. Että en rakastanut häntä ja etten ollut ikinä muuta väittänytkään. 

On vaikea kuvailla tunteita, joita lukeminen herätti. Tavallaan olin helpottunut, ettei sivuja ollut enempää, sillä alituinen tunnekylmyys ja väkivalta ahdistavat. Jopa kotihoidossa asiakkaisiin suhtaudutaan hämmentävän kylmästi, edes siellä inhimillisyydelle ei juurikaan ole tilaa. Alkoholinkäyttö aiheuttaa pelkoa ja huolta, sen suhteen mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin. Pelko, viha ja epäluulo ovat melkeinpä ainoat tunteet, joita tarinassa esiintyy. Ilonpilkahduksia ei näy. 

Ankeudesta ja ahdistavuudesta huolimatta tarina on järisyttävä lukukokemus. Tarina kertoo rohkeasti kaiken, mitään kurjuutta peittelemättä. Pidän siitä miten Jana toimii, hänen hälläväliä-asenteensa on kaikkea muuta kuin tyypillistä kirja(llisuude)ssa, jossa nainen palaa lapsuuskotiin ja lapsuudenmuistoihin. Hän ei vanno kostoa, ei etsi anteeksiannon mahdollisuutta, ei pyri selvittämään välejään kenenkään kanssa. Hän vain tulee veljen luo pääsiäisen viettoon, ja ottaa kylmänviileästi vastaan kaiken, mitä siitä seuraa. 

Missään tapauksessa tämä ei ole helppo kirja luettavaksi, ja ainakin minulla vaatii sulattelua. Joitain kirjoja olen vähän alotellut, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuntunut sopivalta tähän hetkeen. Mikään lukemani ei oikein tunnu miltään. Mietin, että pitäisinkö pään tyhjennyksen vaikkapa Poirot-elokuvien parissa, ennen kuin lähden jatkamaan lukuyrityksiä. 

Janan tarina saa jatkoa, seuraava suomennos on tulossa ensi vuonna. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 14, "kirja on osa kirjasarjaa".

Lähdin veljen luo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen keskellä, Kirjallisuutta ja tutkimusta, LM-Mummin kirjastossa ja Anun ihmeelliset matkat.

Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Luolamies
Norjankielinen alkuperäisteos Hulemannen (2013)
Suomentanut Outi Menna
Otava 2017
383 s.

Olen lukenut Horstin aiemmin suomennetut teokset Suljettu talveksi sekä Ajokoirat. Ne eivät nousseet elämää suuremmiksi dekkarikokemuksiksi mutta ovat sen verran hyviä että William Wistingin ja hänen Line-tyttärensä tutkimukset kiinnostavat edelleen. Luolamiehen olen lukenut aiemmin ruotsinkielisenä käännöksenä, mutta koska muistan tykänneeni siitä niin halusin lukea myös suomennoksen. Ja tykkään siitä myös suomenkielisenä, näistä kolmesta kirjasta tämä on paras.

Heti alussa Wisting törmää kahteen ruumiiseen. Ensimmäinen on Viggo Hansen, hänen erakkoluonteinen naapurinsa. Hansen vaikuttaa kuolleen luonnollisesti, eikä tapaus kiinnosta poliisia. Lineä sen sijaan kiinnostaa; miten on mahdollista ettei kukaan ole kaivannut kuollutta miestä, kukaan ei ole huomannut tämän menehtymistä? Toinen ruumis löytyy hakkuuaukealta, kuusen alta. Myös tämä vainaja on ollut hengettömänä pitkään, kuukausia. Kuka hän on, ja miksei häntäkään ole kaivattu?

Molemmat tutkivat tapauksia tahoillaan. Vaikka Line on muuttanut vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa artikkelia kirjoittaakseen, he eivät juurikaan tapaa. Isä on kiireinen töissä, ja kotona ajatuksissaan. Syykin selviää; kyseessä onkin isompi juttu, niin iso että FBI lähettää tutkijoita Norjaan. Etsinnässä on sarjamurhaaja, Luolamies, mies joka on jättänyt oman elämänsä ja tunkeutunut toisen henkilön elämään, muuttunut täksi. Vähitellen tapaus alkaa hahmottua, ja myös Line tuo mukaan uutta. Kaksi erillistä, toisistaan poikkeavaa tapahtumaa eivät olekaan niin sattumanvaraisia miltä aluksi näyttää. 

"Luolamies?" Nils Hammer toisti. "Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossain luolassa, vai?"

"Se on termi, jota me käytämme"; Donald Baker selitti. "Ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. He tavallaan vain täyttävät tyhjän tilan ja ajtkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet."

"Mitä sille toiselle ihmiselle tapahtuu?" Torunn Borg kysyi. "Sille, jonka he korvaavat?"

Donald Baker kohautti hartioitaan, mutta kaikki tiesivät vastauksen.

Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.

Yllä on mielestäni yksi kirjan pelottavimmista kohdista. Pelottava se on monesta syystä. On tietysti yksinäisyys. Kauheaa, että voi olla niin yksinäisiä ihmisiä, että he voivat kadota ja heinä voi esiintyä joku tuntematon, ilman että kukaan kiinnittää huomiota. Toisaalta ajattelen myös näiden luolamiesten (ja miksei myös -naisten) elämää, millaista on jättää kaikki ja siirtyä elämään erakkona, lähes täysin ilman ihmiskontakteja. Mistä saa sisältöä elämään, siis jos ei satu olemaan sarjamurhaaja joka viihdyttää itseään saalistamalla? Toisaalta tässä on psykologinen pelko; mahdollisuus siihen että lähes kuka tahansa voi olla etsitty rikollinen.

Jännitys syntyy tässä nimenomaan psykologisista elementeistä. Kuolleen henkilön asuntoon on murtauduttu, poliisit miettivät mitä hylätystä kaivosta löytyy, kauhu siitä kun tutkijat tajuavat että Norjassa saattaa olla sarjamurhaaja ja hän on saattanut elää siellä kauan... Oivallinen osoitus siitä, että jännitystä ja sivujen kiihkeää kääntämistä on mahdollista saada aikaan ilman verellä mässäilyä. 

Iso tekijä kirjan hyvyydessä on päähenkilö William Wisting. Takakannessa sanotaan hänen olevan Kurt Wallanderin manttelinperijä. Ei pieni painolasti, mutta ei huono vertaus. Pidän siitä, kuinka Wisting pohtii asioita monesta eri näkökulmasta. Hän pyrkii ymmärtämään, miksi rikokset ovat tapahtuneet. Hänelle uhrit ovat ihmisiä, ei pelkkiä ruumiita. Hän yrittää ymmärtää myös rikollisen sielunelämää ja mielenliikkeitä. Se tekee hänet vielä enemmän inhimilliseksi. 

Kerrassaan mahtavaa, että vaihteeksi dekkari jossa on myös vahva yhteiskunnallinen viesti. Olen aiemmin purnannut siitä, että etenkin ruotsalaiset dekkarit ovat muuttuneet verisemmiksi ja raadollisemmiksi. Tai ehkä ei enää käännetä niitä, joissa murhia tehdään siksi että halutaan estää vanhojen salaisuuksien paljastumista?

Luolamies on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mummo matkalla ja Luetut.net.

Kirja joka maasta - haasteeseen laitan tämän Norjan kohdalle.