Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Luolamies
Norjankielinen alkuperäisteos Hulemannen (2013)
Suomentanut Outi Menna
Otava 2017
383 s.

Olen lukenut Horstin aiemmin suomennetut teokset Suljettu talveksi sekä Ajokoirat. Ne eivät nousseet elämää suuremmiksi dekkarikokemuksiksi mutta ovat sen verran hyviä että William Wistingin ja hänen Line-tyttärensä tutkimukset kiinnostavat edelleen. Luolamiehen olen lukenut aiemmin ruotsinkielisenä käännöksenä, mutta koska muistan tykänneeni siitä niin halusin lukea myös suomennoksen. Ja tykkään siitä myös suomenkielisenä, näistä kolmesta kirjasta tämä on paras.

Heti alussa Wisting törmää kahteen ruumiiseen. Ensimmäinen on Viggo Hansen, hänen erakkoluonteinen naapurinsa. Hansen vaikuttaa kuolleen luonnollisesti, eikä tapaus kiinnosta poliisia. Lineä sen sijaan kiinnostaa; miten on mahdollista ettei kukaan ole kaivannut kuollutta miestä, kukaan ei ole huomannut tämän menehtymistä? Toinen ruumis löytyy hakkuuaukealta, kuusen alta. Myös tämä vainaja on ollut hengettömänä pitkään, kuukausia. Kuka hän on, ja miksei häntäkään ole kaivattu?

Molemmat tutkivat tapauksia tahoillaan. Vaikka Line on muuttanut vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa artikkelia kirjoittaakseen, he eivät juurikaan tapaa. Isä on kiireinen töissä, ja kotona ajatuksissaan. Syykin selviää; kyseessä onkin isompi juttu, niin iso että FBI lähettää tutkijoita Norjaan. Etsinnässä on sarjamurhaaja, Luolamies, mies joka on jättänyt oman elämänsä ja tunkeutunut toisen henkilön elämään, muuttunut täksi. Vähitellen tapaus alkaa hahmottua, ja myös Line tuo mukaan uutta. Kaksi erillistä, toisistaan poikkeavaa tapahtumaa eivät olekaan niin sattumanvaraisia miltä aluksi näyttää. 

"Luolamies?" Nils Hammer toisti. "Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossain luolassa, vai?"

"Se on termi, jota me käytämme"; Donald Baker selitti. "Ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. He tavallaan vain täyttävät tyhjän tilan ja ajtkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet."

"Mitä sille toiselle ihmiselle tapahtuu?" Torunn Borg kysyi. "Sille, jonka he korvaavat?"

Donald Baker kohautti hartioitaan, mutta kaikki tiesivät vastauksen.

Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.

Yllä on mielestäni yksi kirjan pelottavimmista kohdista. Pelottava se on monesta syystä. On tietysti yksinäisyys. Kauheaa, että voi olla niin yksinäisiä ihmisiä, että he voivat kadota ja heinä voi esiintyä joku tuntematon, ilman että kukaan kiinnittää huomiota. Toisaalta ajattelen myös näiden luolamiesten (ja miksei myös -naisten) elämää, millaista on jättää kaikki ja siirtyä elämään erakkona, lähes täysin ilman ihmiskontakteja. Mistä saa sisältöä elämään, siis jos ei satu olemaan sarjamurhaaja joka viihdyttää itseään saalistamalla? Toisaalta tässä on psykologinen pelko; mahdollisuus siihen että lähes kuka tahansa voi olla etsitty rikollinen.

Jännitys syntyy tässä nimenomaan psykologisista elementeistä. Kuolleen henkilön asuntoon on murtauduttu, poliisit miettivät mitä hylätystä kaivosta löytyy, kauhu siitä kun tutkijat tajuavat että Norjassa saattaa olla sarjamurhaaja ja hän on saattanut elää siellä kauan... Oivallinen osoitus siitä, että jännitystä ja sivujen kiihkeää kääntämistä on mahdollista saada aikaan ilman verellä mässäilyä. 

Iso tekijä kirjan hyvyydessä on päähenkilö William Wisting. Takakannessa sanotaan hänen olevan Kurt Wallanderin manttelinperijä. Ei pieni painolasti, mutta ei huono vertaus. Pidän siitä, kuinka Wisting pohtii asioita monesta eri näkökulmasta. Hän pyrkii ymmärtämään, miksi rikokset ovat tapahtuneet. Hänelle uhrit ovat ihmisiä, ei pelkkiä ruumiita. Hän yrittää ymmärtää myös rikollisen sielunelämää ja mielenliikkeitä. Se tekee hänet vielä enemmän inhimilliseksi. 

Kerrassaan mahtavaa, että vaihteeksi dekkari jossa on myös vahva yhteiskunnallinen viesti. Olen aiemmin purnannut siitä, että etenkin ruotsalaiset dekkarit ovat muuttuneet verisemmiksi ja raadollisemmiksi. Tai ehkä ei enää käännetä niitä, joissa murhia tehdään siksi että halutaan estää vanhojen salaisuuksien paljastumista?

Luolamies on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mummo matkalla ja Luetut.net.

Kirja joka maasta - haasteeseen laitan tämän Norjan kohdalle.