Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Englanninkielinen alkuteos Those Who Are Loved (2019)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2021

524 s.

Olen viehättynyt Victoria Hislopin kirjoihin, hän kirjoittaa rajuja mutta kauniita tarinoita Kreikan historiasta. Tällä kertaa pääsemme Themisin mukana vihan ja rakkauden sävyttämiin vuosikymmeniin.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus sattuu jo Themisin lapsuudessa. Hän on yksin kotona, kun huonokuntoinen talo romahtaa hänen ympäriltään. Onneksi hän on leikkinyt tukevatekoisen ruokapöydän alla, eikä loukkaannu. Nelilapsinen perhe joutuu muuttamaan isoäidin, kyría Koraliksen luo. Perheen äiti masentuu ja suljetaan laitokseen, isä muuttaa Amerikkaan. Isoäiti hoitaa lapsia yhteiskunnan ilmapiirin kiristyessä. Osa lapsista kallistuu kommunistien suuntaan, osa kannattaa natsimiehitystä. Sisarusten välit ovat kireät ja kotona leimahtelee usein.

Ristiriidat niin kotona kuin koko maassa kasvavat. Themis ja hänen veljensä Panos liittyvät vastarintaliikkeeseen puolustaakseen maata miehitykseltä ja kreikkalaisten oikeuksien polkemiselta. Muut sisarukset Margarita ja poliisina työskentelevä Thanasis kannattavat miehitystä, heidän mielestään se on ainoa tie Kreikan vapauteen.

Themis joutuu kokemaan suuria menetyksiä, väkivaltaa sekä tekijänä että kokijana, vankilaelämää ja häpeää. Samalla hän kuitenkin löytää ystäviä, rakastaa ja tulee äidiksi. Kotiinpaluu vankilasaarelta on kivulias, mutta vähitellen arki löytää uomaansa. Alkuperäisestä perheestä on jäljellä vain rippeet, mutta vuosien myötä se kasvaa. Pinnan alla kytevät silti yhä poliittiset jännitteet, eivätkä Themis ja Thanasis ole koskaan yksimielisiä siitä, mikä Kreikalle olisi parasta. Kun 1970-luvulla sotilasjuntta pystyttää diktatuurin, Themis joutuu kohtaamaan taakse jättämänsä 1940-luvun uudelleen.

Hän työnsi oven auki ja hätkähti nähdessään, että ahdasta tilaa valaisivat tuhannen kynttilän liekit. Yksinäinen mustaan kaapuun pukeutunut nainen istui liikkumatta etupenkissä. Themis näki hänen paljaat, laihat säärensä, joiden pullottavat suonet erottuivat pimeässäkin.

Tila ei ollut yhtään suurempi kuin Koralisin perheen olohuone, mutta seinät olivat kauttaaltaan pyhimyksenkuvien peitossa. Themis tutki kasvoja lepattavassa valossa. Uskonnonopettaja oli kerran yrittänyt selittää luokalle, mitä ”charmolýpi” tarkoitti, ja vastassa oli ollut kolmenkymmenen oppilaan ilmeetön tuijotus. Nyt Themis ymmärsi sen täysin. Ilo-tuska. Se oli ikuistettu kauniisti jokaisen häntä katselevan pyhimyksen ilmeeseen. Hän tutki heidän erityistä katsettaan ja tajusi nähneensä sen monta kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ymmärsi, mitä opettajarukka oli yrittänyt kertoa ikonografiasta: sille oli ominaista katseen suunnaton syvyys, huulten asento, leuan lujuus, pään kulma. Raamatullisesti ilmaistuna ilo-suru oli uhrauksen kautta saavutettua pelastuksen iloa. Rauha ja kuolema, toivo ja epätoivo elivät rinta rinnan, erottamattomina.

Themisin lapsuus oli loppunut punaisen takin häivähdykseen aukiolla. Silloin hän oli luopunut myös uskostaan. Nyt kolmen vuoden kuluttua, kahdeksantoistavuotiaana, hän tunsi yhä surun vihlaisun. Hän suri yhä Fotinin turhaa kuolemaa, mutta nyt hänen mieltään huojensi veljen kotiinpaluu. Hän ymmärsi, että katkeran ja suloisen piti aina elää rinnakkain.

Pidän erityisen paljon Hislopin kyvystä sitoa yksilöt osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Themis elää pitkän elämän, ja hänen aktiivinen roolinsa tuo lukijalle paljon tietoa ajan tapahtumista. Margarita jää sivurooliin, mutta hänen mielipiteensä tulee selkeästi esiin muutamien lausahdusten ja tekojen kautta. Pidän siitä, että poliittisia mielipide-eroja on perheen sisällä, ettei ole pelkästään naapuruston kyräilyä.

Tarinassa on väkivaltaa, mutta Hislop onnistuu senkin kuvaamaan niin, ettei lukijalle tule huono olo. Iso osa väkivallasta on viitteenomaista, nähdään ruhjeet mutta ei lueta siitä, kuinka ne syntyivät, kuullaan huudot mutta ei tiedetä yksityiskohtaisesti, millainen toiminta ne aiheuttaa. Lisäksi tovereiden välinen lämpö lohduttaa. Tiiviitä ystävyyssuhteita ei synny, mutta hetkellinen kumppanuus riittää ja auttaa jaksamaan.

Kokonaisuus on mielestäni valtavan hieno. Vaikka Themis ja Thanasis ovat loppuun asti eri mieltä, he pystyvät silti elämään lähekkäin. Kunnioitusta toista kohtaan ei välttämättä ole, mutta pohjalla on kuitenkin sisarusrakkaus joka sitoo heidät tiukasti yhteen. Lähes kaikki henkilöhahmot kokevat elämässään isoja traagisia asioita, mutta niistä huolimatta he saavat pidettyä itsensä koossa. Moni kuolee, mutta lukijana koin että mikään kuolemista ei ole turha, vaan niillä on tarinaa syventävä merkitys.

Ne, joita emme unohda on luettu myös blogissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista.

Kirja joka maasta - haasteeseen täyttyy Kreikka. Ja Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Todellakin suosittelen tätä kaikille :) 

 

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

 

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Ruotsinkielinen alkuteos Villospår (1995)

Suomentajan nimi puuttuu (Laura Jänisniemi)

Suuri Suomalainen Kirjakerho 2001

448 s. 

Helmet-lukuhaasteessa on ollut yllättävän pulmallisia kohtia, yksi niistä on 40 eli "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja". Miten onkin ollut niin, että tänä vuonna lukemieni kirjojen kirjoittajat ovat joko yhä elossa tai sitten kuolleet vuosikymmeniä sitten? "Pelastajaksi" pulmaan löytyi Henning Mankell. Hän kuoli vuonna 2015, ja hänen kirjojaan on kotikirjastossani useita. Valtaosan olen lukenut enemmän kuin kerran, mutta ykkössuosikkini on Väärillä jäljillä, jonka olen lukenut useamman kerran kuin muistan.

Pienessä Ystadin kaupungissa tapahtuu taas hurjia. Kurt Wallander hälytetään paikalle, kun tuntematon tyttö on seissyt pellolla tuntikausia. Kun Wallander pääsee paikalle ja yrittää puhua tytölle, tämä sytyttää itsensä tuleen. Kuka tyttö oli ja miksi hän halusi kuolla noin kauhealla tavalla? Tutkinta ei ehdi kunnolla alkaa, kun poliisi saa tutkintalistalleen useita kuolemantapauksia lisää. Joku murhaa kaupungin silmäätekeviä miehiä mitä julmemmilla tavoilla. Silmäätekeviä - ja yhden tavallisen tyypin. Vähitellen tapaukset alkavat limittyä yhteen, ja Wallander kollegoineen joutuu jälleen kohtaamaan ruotsalaisen yhteiskunnan nurjimmat puolet. Ne, missä valtaapitävät voivat tehdä mitä tahansa, missä mitä tahansa voi ostaa rahalla, missä ihmisen terveys ja jopa henki ovat arvottomat. Ja ne, missä nuoret uhrit jäävät yksin, missä naisen asema on olla kulutustavaraa, missä huonot kotiolot jäävät viranomaisilta piiloon ja aiheuttavat lapsille ja nuorille monenlaisia ongelmia.

Wallander istui pitkään valveilla. Ikkuna oli auki lämpimään kesäyöhön. Hän soitti levyltä Puccinin musiikkia. Hän oli kaatanut viskipullon pohjalle jääneen tilkan lasiin. Ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että hän oli löytänyt jotain siitä ilosta, jota oli tuntenut sinä iltapäivänä, kun oli ollut matkalla Salomonssonin tilalle. Se oli ollut ennen tätä katastrofia. Nyt hän oli keskellä tutkintaa, jossa oli kaksi keskeistä kysymystä. Toinen niistä oli se, että heillä oli hyvin vähän aineistoa, mitä murhaajan tunnistamiseen tuli. Toinen oli se, että murhaaja saattoi hyvinkin olla juuri tällä hetkellä matkalla tekemään kolmatta murhaansa. Wallanderista tuntui kuitenkin, että hän pystyi myöhäisinä yön tunteina pitämään tutkinnan melko hyvin poissa mielestään. Myös palava tyttö oli hetkeksi lakannut juoksemasta hänen ajatuksissaan. Hänen täytyi tajuta, ettei hän pystynyt yksinään vastustamaan kaikkea väkivaltaa, jota Ystadin poliisipiirissä esiintyi. Hän ei pystynyt tekemään enempäää kuin parhaansa. Kukaan ei pystynyt.

Wallander-sarja on kokonaisuudessaan yksi dekkarisuosikeistani. Pidän siitä, että Wallander ei jatkuvasti toimi yksin vaistojensa varassa, vaan asioista keskustellaan ja tiimi miettii yhdessä, mitä tehdään. Tekniset tutkimukset eivät ole koko ajan odotuksen ja valituksen kohteena, vaan asiat etenevät tuloksia odotellessa ihan perinteisillä ihmisten haastatteluilla ja aivoriihillä. Wallander miettii asioita kotona viskin ja musiikin voimin, mutta juominen on hallinnassa eikä tarkoitus ole turruttaa ajatuksia. 

Pidän henkilöhahmoista, he ovat kaikki kovin inhimillisiä ja todentuntuisia. Sen paremmin poliisit kuin rikolliset eivät ole ylivertaisia esimerkiksi muistiltaan, tietoteknisiltä taidoiltaan, kielitaidoltaan tai ulkonäöltään, joten he voisivat olla ketä tahansa. Tämä tuo tarinan lukijan lähelle; se voisi periaattessa tapahtua minun naapurustossani. Kaikissa Mankellin kirjoissa on vahva yhteiskunnallinen puoli, mutta Väärillä jäljillä on kaikkein raadollisin ja surullisin. Vaikka syyllinen saadaan kiinni, monen elämä muuttuu peruuttamattomasti, eikä läheskään kaikilla hyvään suuntaan. 

Sääli, että Mankell on poissa, hänellä olisi varmasti ollut vielä lisää tarinoita kirjoitettavanaan!

Väärillä jäljillä on luettu myös blogeissa Kuristava kirsikka ja Jokken kirjanurkka.

Henning Mankell: Italialaiset kengät & Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell: Italialaiset kengät
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 2007, 411 s.

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Svenska gummistövlar (2015)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015, 495 s.

Viikon ajan on lukeminen jäänyt vähälle, olen keskittynyt asunnon sisustamiseen. Pian on valmista, onneksi, johan tässä on neljä kuukautta asuttu... 

Törmäsin kirjaston bestseller-hyllyssä uuteen Henning Mankelliin. Hämmästyin kun Ruotsalaiset kumisaappaat ei olekaan dekkari; olen lukenut Mankellilta lähinnä vain Wallanderit enkä ollenkaan muistanut että hän kirjoittaa muutakin. Takakannen mukaan kirja on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille, itsenäinen tai ei mutta pitihän se aikaisempikin kirja lainata.

Lukemisesta jäi aika jännä olo. Italialaisista kengistä pidin vähemmän kuin olisin halunnut. Saariston, yksinäisyyden ja erakoitumisen kuvaus on hienoa, mutta jotenkin koin kaikki henkilöhahmot kovin pahantuulisina ja ilkeinä. Saariston ja elämän karuus ja kovuus vaatisivat rinnalleen lämpöä, sitä en tuntenut. Kuitenkin huomasin tässä Mankellin bravuurin - tai yhden niistä - sen kuinka paljon tarinassa tapahtuu vaikka henkilöhahmo pysyisi paikallaan eikä puhuisi mitään. 

Tarina alkaa talvisena päivänä, kun eläköitynyt kirurgi Fredrik Welin saa odottamattoman vieraan. Hänen saaressa olevaan perintömökkiinsä on matkannut Harriet, nainen joka oli Fredrikin rakastettu neljä vuosikymmentä sitten. Kauan sitten Fredrik antoi lupauksen, jonka täyttämistä Harriet on tullut vaatimaan. Kaksi yksinäistä sielua lähtee matkalle, joka tuo Fredrikin elämään yllätyksiä ja pakottaa hänet palaamaan menneisyyteensä.

Ruotsalaiset kumisaappaat vie meidät Fredrikin elämään vuosikymmentä myöhemmin. Askel on hidastunut, samoin elämän rytmi, entisestään. Myös tämän kirjan alussa Fredrik yllättyy, tällä kertaa siitä että hänen talonsa palaa. Talon raunioilla hän pohtii elämän ja materia katoavaisuutta, mutta myös ystävystyy toimittaja Lisa Modinin kanssa. Tyttärensä pienessä asuntovaunussa Fredrik pysyttelee saarella, soutaakseen välillä luodolle telttailemaan. Ilman seiniä ja kattoa hän tuntuu menettävän otteensa elämästä. Mikä on merkityksellistä, suodaanko hänelle enää rakkautta, miksi ihmisiä ympärillä kuolee? Juurtuuko ihminen saaristoon vai saaristo ihmiseen? Missä on turva, kun saaristossa palaa talo toisensa jälkeen?

Palasin kalliopaadelle. Osoitin paria heinikossa lojuvaa kiveä. Ehkä nekin olivat aikoinaan olleet osa jonkin talon perustuksia, jotka olivat kauan sitten kadonneet.

- Tulen tänne joskus ja istahdan katselemaan noita kiviä. Välillä minusta tuntuu, että ne liikkuvat, äärettömän hitaasti. Ajattelen, että ne ovat matkalla takaisin siihen paikkaan josta ne aikoinaan haettiin. Tämä luoto on muuttumassa takaisin siksi mitä se oli ennen kuin ihmiset tulivat tänne. 

(...)

- Ja kivet ovat alkaneet vaeltaa takaisin? Se on kaunis ajatus.

Lisa Modin nousi ja kuljeskeli ympäri notkelmaa, jossa talot olivat sijainneet. Välillä hän katosi ulkonevan kallionkielekkeen taakse mutta palasi pian. Minä jäin kalliopaadelle istumaan ja katselin häntä. Ehkä minä olin samanlainen kuin ne ihmiset, jotka aikoinaan olivat eläneet täällä, kun taas hän oli uuden ajan ihminen?

Kuten aiemmin jo mainitsin, Italialaiset kengät ei ollut ihan nappiosuma, jotenkin siitä jäi pettynyt olo. Se  oli monin paikoin hyvä, mutta en vaan lämmennyt henkilöhahmoille, en edes päähenkilö Fredrikille. Sen sijaan Ruotsalaiset saappaat osui ja upposi. Siinäkin on paljon riitelyä sekä pettymystä itseen ja toisiin, mutta varsikin Fredrik saa uusia ulottuvuuksia eikä tunnu enää kiukuttelevalta ukolta. Edelleen hän käyttäytyy välillä kuin pikkulapsi ja murjottaa marttyyrina. Silti hän saa tällä kertaa lukijan sympatiat puolelleen. En osaa selittää mistä se johtuu.

Ihmisluontoon vaikuttaa aina myös se, missä ja miten hän asuu. Fredrikin sydän on saaristossa, hän ei tarvitse kuin vaatimattoman asunnon, veneen ja päivittäisen kastautumisen veteen, oli se kuinka kylmää tahansa. Saaristo vie myös lukijan sydämen, saa kaipaamaan merta ja tuulta, hiljaisuutta ja pimeää. Ei pysyvästi vaan joksikin aikaa. Siksi aikaa, että saa ajatuksissaan tehtyä selväksi kuka on ja miksi on juuri sellainen kuin on. 

Italialaisista kengistä ovat kirjoittaneet muun muassa Ulla, Annika K. ja Satu Ekoluoma. Ruotsalaiset saappaat on luettu muun muassa Mummo matkassa - blogissa.