Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Englanninkielinen alkuteos Those Who Are Loved (2019)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2021

524 s.

Olen viehättynyt Victoria Hislopin kirjoihin, hän kirjoittaa rajuja mutta kauniita tarinoita Kreikan historiasta. Tällä kertaa pääsemme Themisin mukana vihan ja rakkauden sävyttämiin vuosikymmeniin.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus sattuu jo Themisin lapsuudessa. Hän on yksin kotona, kun huonokuntoinen talo romahtaa hänen ympäriltään. Onneksi hän on leikkinyt tukevatekoisen ruokapöydän alla, eikä loukkaannu. Nelilapsinen perhe joutuu muuttamaan isoäidin, kyría Koraliksen luo. Perheen äiti masentuu ja suljetaan laitokseen, isä muuttaa Amerikkaan. Isoäiti hoitaa lapsia yhteiskunnan ilmapiirin kiristyessä. Osa lapsista kallistuu kommunistien suuntaan, osa kannattaa natsimiehitystä. Sisarusten välit ovat kireät ja kotona leimahtelee usein.

Ristiriidat niin kotona kuin koko maassa kasvavat. Themis ja hänen veljensä Panos liittyvät vastarintaliikkeeseen puolustaakseen maata miehitykseltä ja kreikkalaisten oikeuksien polkemiselta. Muut sisarukset Margarita ja poliisina työskentelevä Thanasis kannattavat miehitystä, heidän mielestään se on ainoa tie Kreikan vapauteen.

Themis joutuu kokemaan suuria menetyksiä, väkivaltaa sekä tekijänä että kokijana, vankilaelämää ja häpeää. Samalla hän kuitenkin löytää ystäviä, rakastaa ja tulee äidiksi. Kotiinpaluu vankilasaarelta on kivulias, mutta vähitellen arki löytää uomaansa. Alkuperäisestä perheestä on jäljellä vain rippeet, mutta vuosien myötä se kasvaa. Pinnan alla kytevät silti yhä poliittiset jännitteet, eivätkä Themis ja Thanasis ole koskaan yksimielisiä siitä, mikä Kreikalle olisi parasta. Kun 1970-luvulla sotilasjuntta pystyttää diktatuurin, Themis joutuu kohtaamaan taakse jättämänsä 1940-luvun uudelleen.

Hän työnsi oven auki ja hätkähti nähdessään, että ahdasta tilaa valaisivat tuhannen kynttilän liekit. Yksinäinen mustaan kaapuun pukeutunut nainen istui liikkumatta etupenkissä. Themis näki hänen paljaat, laihat säärensä, joiden pullottavat suonet erottuivat pimeässäkin.

Tila ei ollut yhtään suurempi kuin Koralisin perheen olohuone, mutta seinät olivat kauttaaltaan pyhimyksenkuvien peitossa. Themis tutki kasvoja lepattavassa valossa. Uskonnonopettaja oli kerran yrittänyt selittää luokalle, mitä ”charmolýpi” tarkoitti, ja vastassa oli ollut kolmenkymmenen oppilaan ilmeetön tuijotus. Nyt Themis ymmärsi sen täysin. Ilo-tuska. Se oli ikuistettu kauniisti jokaisen häntä katselevan pyhimyksen ilmeeseen. Hän tutki heidän erityistä katsettaan ja tajusi nähneensä sen monta kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ymmärsi, mitä opettajarukka oli yrittänyt kertoa ikonografiasta: sille oli ominaista katseen suunnaton syvyys, huulten asento, leuan lujuus, pään kulma. Raamatullisesti ilmaistuna ilo-suru oli uhrauksen kautta saavutettua pelastuksen iloa. Rauha ja kuolema, toivo ja epätoivo elivät rinta rinnan, erottamattomina.

Themisin lapsuus oli loppunut punaisen takin häivähdykseen aukiolla. Silloin hän oli luopunut myös uskostaan. Nyt kolmen vuoden kuluttua, kahdeksantoistavuotiaana, hän tunsi yhä surun vihlaisun. Hän suri yhä Fotinin turhaa kuolemaa, mutta nyt hänen mieltään huojensi veljen kotiinpaluu. Hän ymmärsi, että katkeran ja suloisen piti aina elää rinnakkain.

Pidän erityisen paljon Hislopin kyvystä sitoa yksilöt osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Themis elää pitkän elämän, ja hänen aktiivinen roolinsa tuo lukijalle paljon tietoa ajan tapahtumista. Margarita jää sivurooliin, mutta hänen mielipiteensä tulee selkeästi esiin muutamien lausahdusten ja tekojen kautta. Pidän siitä, että poliittisia mielipide-eroja on perheen sisällä, ettei ole pelkästään naapuruston kyräilyä.

Tarinassa on väkivaltaa, mutta Hislop onnistuu senkin kuvaamaan niin, ettei lukijalle tule huono olo. Iso osa väkivallasta on viitteenomaista, nähdään ruhjeet mutta ei lueta siitä, kuinka ne syntyivät, kuullaan huudot mutta ei tiedetä yksityiskohtaisesti, millainen toiminta ne aiheuttaa. Lisäksi tovereiden välinen lämpö lohduttaa. Tiiviitä ystävyyssuhteita ei synny, mutta hetkellinen kumppanuus riittää ja auttaa jaksamaan.

Kokonaisuus on mielestäni valtavan hieno. Vaikka Themis ja Thanasis ovat loppuun asti eri mieltä, he pystyvät silti elämään lähekkäin. Kunnioitusta toista kohtaan ei välttämättä ole, mutta pohjalla on kuitenkin sisarusrakkaus joka sitoo heidät tiukasti yhteen. Lähes kaikki henkilöhahmot kokevat elämässään isoja traagisia asioita, mutta niistä huolimatta he saavat pidettyä itsensä koossa. Moni kuolee, mutta lukijana koin että mikään kuolemista ei ole turha, vaan niillä on tarinaa syventävä merkitys.

Ne, joita emme unohda on luettu myös blogissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista.

Kirja joka maasta - haasteeseen täyttyy Kreikka. Ja Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Todellakin suosittelen tätä kaikille :) 

 

Victoria Hislop: Elämänlanka

Victoria Hislop: Elämänlanka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Thread (2011)
Suomentanut Susanna Tuomi
Suomenkielinen kansi Nic Oxby
Bazar 2014
442 s.

Victoria Hislopin esikoisteos Saari on ollut yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista ikinä. Suurin odotuksin tartuin siis Hislopin uutuuskirjaan Elämänlanka. Enkä joutunut pettymään.

Elämänlanka on lumoava ja liikuttava kertomus rakkaudesta, joka kestää aikojen ja matkojen yli. Nuori Mitsos on vierailulla isovanhempiensa luona, ja hänen on tullut aika kuulla heidän hurja tarinansa.

1920-luvulla Thessalonikissa, eloisalla Irinin kadulla, kohtaavat poika nimeltä Dimitri ja tyttö nimeltä Katerina. Dimitrin rikas perhe on päätynyt köyhälistön alueelle kaupungin tuhoisan suurpalon jälkeen. Perheen isä rakentaa uutta tehdasta ja taloa hartaudella, vuosikausia. Hän ei piittaa vaimostaan eikä pojastaan, vain raha merkitsee. Hän ei kykene hyväksymään Dimitrin päätöksiä, ja ajaa asenteellaan tämän vaarallisiin toimiin kauaksi kotoa.

Katerina on paennut sotaisasta Smyrnasta ja eksynyt matkalla äidistään ja sisarestaan. Hän pääsee Eugenian ja tämän tyttärien mukana laivaan. Thessalonikiin saavuttuaan he kokevat onnenpotkun; heidän ei tarvitse jatkaa matkaa kaupungin ulkopuoliseen pakolaiskylään vaan he saavat asettua tyhjilleen jääneeseen taloon. Katerina saa vuosia myöhemmin yhteyden äitiinsä mutta välit eivät ole entisellään. Äidillä on uusi perhe, johon kauan sitten kadonnut tytär ei sovi. Eugenian luona Katerinan on hyvä, ja nopeasti hän löytää sekä ystäviä että elämänpituisen ompelemisen ilon.

Vuosikymmenet kuluvat eikä elämä ole kenellekään helppoa. Rahaa ja ruokaa on vähän, juutalaisvainot koskettavat rajusti myös Irinin katua, Kreikka ajautuu sisällissotaan. Katerina ja Dimitri ajautuvat fyysisesti kauas toisistaan, mutta eivät unohda. He tietävät tunteensa, mutta eivät uskalla toivoa pysyvänsä hengissä, eivät uskalla unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta. Molemmat joutuvan käymään sisäisiä kamppailuja tunteidensa ja velvollisuudentuntonsa kanssa. Dimitri taistelee vastarintaliikkeessä ja Katerina ompelee natsimielisen Gourgouriksen liikkeessä. Kumpikin tekee sen mikä on tehtävä, kunnes kohtalo puuttuu asioihin saattaen heidät lopulta yhteen.

Hän jatkoi kymmenen tai viisitoista minuuttia melkein henkeä vetämättä, kuvaili päiviensä kulkua, kertoi työtovereistaan, gramofoninsoitosta ja kaikesta muusta. Hän suhtautui työhönsä ja elämäänsä kadehdittavan innostuneesti ja sai jopa synkän Esther Morenon vaikuttamaan sympaattiselta, vaikka tämä kietoutui nyrpeyteensä kuin vanhaan harmaaseen huiviin.

Kun Katerina lopetti, Olgalla oli hyvä käsitys hänen työpäiviensä kulusta. Samoin Dimitrillä, joka oli seissyt ovensuussa kuuntelemassa lumoutuneena. Hän ei voinut olla vertaamatta Katerinan kirjavaa työporukkaa oman yksityiskoulunsa opettajiin. Häntä itseään yleensä tympäisi nousta sängystä, vetää ylleen muodolliset pukineet ja lähteä kirjalaukku kainalossa lampsimaan itään päin ehtiäkseen tunneilleen. Hän oli jo lähtiessään uupunut, koska oli pakertanut koulutöitä iltamyöhään, ja Katerinan kuvailema riemu herätyskellon soidessa oli hänelle täysin vierasta. 

Oli mahtavaa lukea tiukoista ystävyyssuhteista, haikeista eroista, järisyttävistä jälleennäkemisistä, mutta myös kiehtovista esineistä ja omistautumisesta sille mikä on tärkeää.

Kahdeksan naista alkoi ommella täkkiä, jonka sisälle parochet piilotettaisiin. He tekisivät yhdessä yössä peiton, johon yleensä kului monta kuukautta. Jokainen kirjoisi peiton reunaan oman nimensä ladinoksi ja keskelle tulisi monimutkainen granaattiomenakuvio. Se oli suosittu käsityöaihe, koska kuvasi runsautta ja hedelmällisyyttä, mutta se oli myös vihje. Ladinoksi granaattiomena oli "granada", ja Roza halusi juutalaisten voivan arvata, että karmiininpunaisen satiinin alle kätketty aarre oli peräisin Espanjasta, tarkemmin sanottuna Granadasta.

Kirjan loppu on mielestäni liiaksi tiivistetty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Dimitri ja Katerina päätyvät lopulta yhteen, ja sitten - sen jälkeiset vuosikymmenet kuitataan noin kymmenessä sivussa. Olisin halunnut lukea niistäkin lisää, olisin halunnut lukea myös onnellisimmista ajoista. Ja kun Dimitrin ja Katerinan kertomus tulee päätökseen, jäljellä on enää nelisivuinen epilogi, jossa Mitsos päättää mitä tekee elämällään kuultuaan huiman tarinan.

Tösähtävästä lopusta huolimatta Elämänlanka on ihana, ihana, ihana kirja, se on kirja jonka en olisi tahtonut loppuvan ollenkaan. Arvaan, että Saaren lailla se on yksi kirjoista, joiden sisällön muistan vielä vuosien päästä.