Gummerus 2026
247 s.
Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö?
Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.
Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota.
Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.
Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille.
Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin.
Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti