Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

Johnny Kniga 2024

267 s. 

Olen kärsinyt vakavahkosta lukujumista; kirjoja on kesken hyvinkin viisi - kuusi mutta missään en pääse eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Vaan Suosikki-lehden historiikki olikin sellainen, joka tuli luettua parissa päivässä, toivottavasti hyvä lukutahti jatkuu muiden kirjojen kanssa.

Meille tuli Suosikki, se oli tilattu seitsemän vuotta minua vanhemmalle siskolleni. Tilaus päättyi hänen muutettuaan pois kotoa 1990-luvun alussa. Olen siis tuttu etenkin kasarin loppupuoliskon ja ysärin alun Suosikkien kanssa. Niitä luinkin moneen kertaan, ja paras juttu olivat listat; monta sivua parhaiksi äänestettyjä bändejä, laulajia, albumeita, biisejä jne. Alleviivasin listoista ne biisit ja esiintyjät, jotka olivat mielestäni hyviä. Ja oi mikä harmi, että taskupokkareissa oli niin harvoin minun suosikkejani!

Friman ja Mattlar kertovat lehden historian kronologisesti alusta loppuun. Ääneen pääsevät monet lehdessä vakituisesti tai avustajina työskennelleet. Viiden vuosikymmenen aikana Suosikki tavoitti valtavan määrän nuoria. Alamäki alkoi Jyrki Hämäläisen päätoimittajuuden loppuaikoina. Hämäläinen oli jämähtänyt Elvikseen, eikä lehti kyennyt pitämään linjaansa pirstaloituvassa maailmassa, jossa netti nousi yhä tärkeämmäksi. Lisäksi uudistusyritykset ja kilpailu tytöille suunnattujen lehtien kanssa tekivät sen, että Suosikki menetti uskollisia lukijoita saamatta uusia tilalle. Jotenkin harmillinen loppu usean sukupolven rakastamalle nuortenlehdelle. 

Lukijoiden sitouttaminen kuului alusta lähtien Suosikin konseptiin. Kysymys-vastaus-palsta, kirjeenvaihtoilmoitukset ja lukijakilpailut alkoivat lehdissä jo ensimmäisinä vuosina. 

(...)

Kaisaniemenkadun KOP-pankin 20-vuotias virkailija Anneli Laine sai nimensä, kuvansa ja kotiosoitteensa Suosikkiin kesällä 1965, koska hän voitti lehden lukijakilpailussa Austin Mini -auton. Voitto heltisi sille, joka jaksoi kirjoittaa automerkin ja -mallin nimen paperille useimmin. Laine raapusti Austin Mini -tekstin 308 385 kertaa ja sai auton itselleen. Toiseksi tullut kilpailija kirjoitti Austin Minin paperille 291 480 kertaa, mutta jäi ilman palkintoa, sillä jaossa oli vain yksi Mini. Kolmanneksi tullut kirjoitti sanat 273 000 kertaa.

Anneli Laine teki voittajasuorituksensa kirjoittamalla Austin Miniä arkisin kymmenen tuntia ja pyhäpäivisin kuusitoista. Suosikin työntekijöiden urakka ei ollut juuri helpompi, sillä heidän piti laskea Austin Mini -sanojen määrä 2 325 vastauksesta. Niihin oli kirjoitettu Austin Mini yhteensä yli 106 miljoonaa kertaa, ja vastauspapereiden paino ylitti kahden tonnin rajan. Syystä tai toisesta kilpailua ei järjestetty enää uudelleen. 

Mielenkiintoinen kirja, jossa kerrotaan poikkeuksellisen lehden poikkeuksellisesta toimitustavasta. On hämmentävää, miten systemaattisesti lehdessä julkaistiin joko täysin keksittyjä tai ulkomaisista lehdistä käännettyjä mutta omina esitettyjä juttuja. Tiesin lehden henkilöityneen Jyrki Hämäläiseen johtuen tämän yli 30-vuotisesta päätoimittajuudesta, mutta en tiennyt kuinka pitkälle hän määritti sen mitkä artistit ja bändit pääsevät lehteen ja mitkä eivät.

Kansi on ihanan räväkkä, samaa visuaalista ilotulitusta olisin kaivannut sivuille ja kuvaliitteeseen. Johtuuko lie tekijänoikeussyistä, että yhtään lehden kantta tai juttua ei ole mukana? Kuvaliite on suurelta osin mustavalkoinen, ja valtaosin ajalta ennen 1990-lukua. 2000-luvulta on vain päätoimittaja Katja Ståhlin kuva, ei mitään muuta. Mutta jo se olisi riehaannuttanut, jos lukujen otsikoissa olisi ollut suosikkimainen fontti tai edes tähdet i-kirjainten pisteinä. 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa on presidentti".

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Englanninkielinen alkuteos I'm Glad My Mom Died (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Johnny Kniga 2023

341 s.

Olen teho-osastolla kuolevan äitini luona ja olen ihan varma, että hän elpyy kuullessaan, että hänen jouduttuaan sairaalaan pelko ja suru ovat ruokkineet anoreksiamotivaatiotani niin, että olen viimein päässyt painotavoitteeseen, jonka äiti minulle asetti. Neljäkymmentä kiloa. Olen uutiseni tehosta niin varma, että nojaudun tuolissani taaksepäin ja ristin mahtipontisesti jalkani. Odotan, että äiti herää. Ja odotan. Ja odotan.

Jennetten äidistä ei koskaan tullut näyttelijää, joten tytär sai toteuttaa äidin haaveen. Pienestä asti Jennette tottui tekemään kaiken juuri niin kuin äiti halusi, osittain myös pitääkseen äidin hyväntuulisena ja välttääkseen suuren draaman. Äiti jyräsi kaikki tieltään, jos ei muuten niin vetoamalla syöpään, jota oli sairastanut vuosikausia. Äidille kelpasi vain täydellinen, ja Jennette teki kaikkensa ollakseen äidille mieliksi. 

Menestyksekäs ura lapsi- ja teininäyttelijänä ei kuitenkaan tuonut Jennettelle mielihyvää. Äidin varjo häälyi yllä koko ajan. Mutta sitten kun äiti kuoli Jennetten ollessa parikymppinen, meni vuosia ennen kuin Jennette löysi itsensä. Tie omaan itseen ei ollut helppo, kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi ettei äidin käytös ollut normaalia vaan vahingollista ja väkivaltaista. 

En ota tähän pidempää sitaattia, vaan muutaman sellaisen yksittäisen pätkän, jotka ravistelivat minua perusteellisesti:

"Älä ole hölmö, sinähän rakastat näyttelemistä. Se on lempijuttusi koko maailmassa", äiti sanoo äänensävyllä, joka saa sanat kuulostamaan uhkaukselta. 

En voi paljastaa äidille, että pidän violetista, koska äiti suosii vaaleanpunaista. Hänen sydämensä särkyisi, jos yhtäkkiä ilmoittaisin, ettei lempivärini enää olekaan sama kuin hänen. On kunnia olla äidille niin tärkeä, että hän menisi aivan tolaltaan, jos minulla olisi ikioma lempiväri. Se on todellista rakkautta. 

Toisinaan äiti vie minut ja Scottien suihkuun yhtä aikaa. Scottie on tässä vaiheessa jo melkein kuusitoista. Olen hirveän vaivautunut, kun äiti suihkuttaa meitä yhdessä, ja niin on päivänselvästi Scottiekin. Yleensä me vain vältämme katsomasta toisiimme, ja Scott suuntaa ajatuksensa muualle piirtelemällä Pokémoneja huurtuneeseen lasiseinään. Hänen versionsa Charizardista on melko hyvä. Äiti sanoo, että hän suihkuttaa meidät yhtä aikaa, koska hänellä on liikaa tekemistä. Kerran Scott kysyi, voisiko hän pestä itse itsensä. Äiti alkoi nyyhkyttää ja sanoi, ettei halunnut pikkuisensa kasvavan isoksi, joten Scott ei enää koskaan kysynyt toista kertaa. 

Avaan paketin. Siinä on Puhallus-elokuvan DVD. Äiti rakastaa Robert Redfordia. Niin minäkin, mutta äiti rakastaa häntä enemmän.

"Ajattelin, että voisimme katsoa sen tänä iltana, kun olet purkanut tavarasi."

"Okei. Kiva idea."

"Eikö olekin", äiti sanoo ja riisuu hattunsa raapiakseen kaljua päätään. "Ja sitten, hmm, ajattelin... Minulla ei ole kemoterapiaa huomenna, joten voisin jäädä yöksi. Siis jos se olisi sinusta kivaa."

Hän katsoo minua suurin, kostein silmin ja vääntelee käsiään hermostuneesti. Tiedän heti, mitä on luvassa. Äiti ei aio jäädä vain yhdeksi yöksi. Äiti aikoo jäädä epämääräisen pitkäksi aikaa. Äiti aikoo muuttaa minun luokseni. En halua hänen jäävän yöksi.

"Tietysti voit jäädä yöksi", minä vastaan.

"Pienen tytön ei pitäisi joutua huolehtimaan koko perheestään", isoisä sanoo minulle eräänä iltapäivänä. 

Mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Isä ja samassa talossa asuvat isovanhemmat katsoivat vierestä, miten äiti ei piitannut kuin Jennettestä ja muun muassa "auttoi" tätä sairastumaan anoreksiaan. En tiedä pelkäsivätkö he äidin raivokohtauksia vai mistä oli kyse. 

Takakannessa sanotaan kirjan olevan "koskettava, hauska ja riipaisevan rehellinen". En tiedä kuka tekstin on kirjoittanut, mutta kuulisin erittäin mielelläni mikä kirjassa hänen mielestään oli hauskaa. Tai sanokaa te, jos olette kirjan lukeneet, kertokaa edes yksi hauska asia ja osoittakaa, että en ole tajunnut jotain. Minun mielestäni tämä on hirvittävän surullinen, monin paikoin ahdistava. Loppuun päästyäni olen helpottunut, että Jennette ylipäänsä elää vielä, ja näyttää päässeen jossain määrin jaloilleen. 

Ei helppo kirja, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Äiti on hallitseva, mutta mukana on myös armoton kuvaus lapsi- ja teinitähteydestä, koekuvauksista koekuvausten perään, roolista menestyvässä tv-sarjassa ja roolin vangiksi jäämisestä, siitä kun tekee asioita joissa on hyvä mutta joista ei nauti, siitä kun ei tiedä mitä muuta haluaa kuin oksentaa juuri syömänsä ruuan. 

Onneksi äitini kuoli on luettu myös blogeissa Tarinannuppuja ja Amman kirjablogi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on identiteetin muutos. 

 

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Johnny Kniga 2021

422 s.

Minä olen tyttö pikkukaupungista, tyttö joka eli nuoruuttaan 1990-luvulla. Eli Jyrki oli tuttu ja rakas ohjelma. Sen kautta sain kosketuksen moniin bändeihin, joista osa kulkee yhä mukanani. Etenkin lukioaikana 1990-luvun loppupuolella koulupäivät olivat usein kahdeksasta neljään, joten päivittäin en pystynyt ohjelmaa seuraamaan. Säännöllisesti kuitenkin, kuten moni muukin. Muistan myös käyneeni Tampereella Jyrki Snowjob -tapahtumassa ainakin pari kertaa, ja vaikka en lumilautailusta erityisesti piitannutkaan, oli tunnelma hieno.

On siis loogista, että kiinnostuin ohjelman historiikista. Kirjaa varten on haastateltu suurta määrää ihmisiä, joista osa oli mukana pitkään, osa lyhyemmän aikaa. Kokemukset tuntuvat olevan monin paikoin samankaltaisia, vaikka toki erojakin löytyy. 

Iltapäivälehtiin on tietysti noussut esiin seksuaalinen häirintä, josta tuodaan esiin että Jyrkin studio ei suinkaan ollut ainoa työpaikka 1990-luvulla, jossa räävitön puhe, mauttomat vitsit ja seksuaalinen vihjailu olivat osa työpaikkakulttuuria. Kirjassa tuodaan esiin, kuinka häirintä koettiin ahdistavana, mutta kuinka vaikea asialle oli tehdä mitään. Paikan isoin pomo oli pahin tekijä, ja MTV:n pomot nähtiin liian etäisinä, jotta heille olisi kerrottu. Häirinnän uhrit kokivat myös syyllisyyttä ja miettivät, olivatko itse aiheuttaneet kohtelunsa. On hyvä, että kirjaan on haastateltu niin monia ihmisiä, tätäkin asiaa käsitellään monen kokemana ja myös niin, että osa haastatelluista myöntää olleensa mukana ja katuvansa silloista käytöstään. 

Seksuaalinen häirintä on tärkeä aihe ja osa kirjaa, mutta olisin halunnut nähdä otsikoissa myös hyviä asioita. Monessa kohtaa tuodaan esiin se, kuinka Jyrki oli tv:n tekemisen korkeakoulu, ja kuinka moni sen tekijöistä on yhä alalla, moni vieläpä merkittävissä rooleissa. Jyrkiin palkattiin ihmisiä niin tutun kauppoina kuin ulkonäön perusteella, mutta vaikka ei aluksi olisi juuri mitään osannut niin kokeileva ja rohkea tekeminen opetti. Työntekijöillä ei ollut kapeita lokeroita vaan kaikki saivat - joskus joutuivat - tekemään monenlaista. Työpäivät olivat pitkiä ja vähäinen vapaa-aika meni usein työkavereiden kanssa baarissa, mutta harva tuntuu katuvan sitä, että oli mukana ohjelman teossa. Ohjelmassa esiintyvät saivat musiikkiaan esille, ja moni bändi nousi lentoon Jyrkin ansiosta. 

On hämmentävää, että arkipäivien suorat lähetykset saatiin tehtyä, niin kaoottiselta toiminta kirjan perusteella vaikuttaa. Käsikirjoituksia ei juuri ollut, väki oli usein töissä kännissä tai krapulassa, materiaalit valmistuivat viime tipassa... Katsojana en muista touhun vaikuttaneen hallitsemattomalta, kaoottiselta kyllä mutta se kuului asiaan. 

"Minna sanoi mulle, että 'Sun pitää keksiä jutut, varata kuvaajat, kamerat, valita musiikki, leikata juttu yhdessä editoijan kanssa ja pistää homma pakettiin'. Kysyin, miten se tehdään. Vastaus oli: 'Opettele.' Olin aluksi aivan pihalla, mutta kameramiehet ja leikkaajat onneksi opastivat mua. Kukaan ei opettanut mitään kädestä pitäen, mutta olihan se siistiä, että pääsi tekemään tuollaista. En välittänyt siitä, ettei ehtinyt nukkua paljon ja että palkka oli perseestä", Khalifa sanoo. 

Välillä työryhmän jäseniä koeteltiin odottamattomilla työtehtävillä, hetkessä keksityillä tuurauksilla ja erikoisilla kokeiluilla, kuten sillä, että jokaikinen porukasta harjoittelijoista lähtien laitettiin vuorollaan Jyrkin lähetykseen lukemaan uutiset. Kokeilunhalu näkyi myös siinä, että Jyrkin piti uudistua jatkuvasti visuaalisesti. Ei saanut urautua totuttuihin toimintatapoihin. 

"Kaikki mikä meni sovinnaisuuksien rajoissa oli lähetyksissä sallittua. Piti yrittää tehdä jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt. Se johti esimerkiksi tilanteeseen, jossa laitoimme Kari Peitsamon yhden hengen vessaan soittamaan vahvistimen ja sähkökitaran kanssa. Toinen kuvaaja oli vessassa Peitsamon kanssa, toinen kuvasi ovelta", Kimmo Mäki muistelee.

Kirja on raju lukukokemus, on todella karua lukea paitsi seksuaalisesta häirinnästä ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta myös siitä, kuinka työ- ja loma-ajoista ei piitattu, lisiä ei maksettu, työnkuvat muuttuivat ja kasvoivat äkillisesti... Samalla se on kuitenkin valtavan mielenkiintoinen ja muistuttaa, että Jyrkiä lähdettiin tekemään aikana ennen internetiä ja YouTubea, kännykkäkin oli vain harvalla. Ja kukapa olisi muistanut, että Kalervo Kummola hääräsi tässäkin taustalla! Vaikka ohjelma eli vain kuusi vuotta, yhteiskunta muuttui sinä aikana hurjasti. Onkin kiintoisaa palauttaa mieleen, mitä kaikkea ysärin lopulla ja vuosituhannen alussa tapahtuikaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito". Kovin moni sai laajentaa osaamistaan ydinalueensa ulkopuolelle, ja vaikka kädestä pitäen ei opetettukaan, neuvottiin kuitenkin. Kaikkea ei tarvinnut oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. 

Ja koska olennainen osa Jyrkin ohjelmapolitiikkaa oli tuoda esiin että tekevälle sattuu ja mokailu on suotavaa, halusin liittää kansikuvan sellaiseen valokuvaan, jossa on tilannekomiikkaa. Kuva on Norjan-retkeltä, tilanteesta jossa ystäväni piti istua kivelle juomaan viiniä. Hän istui ohi, mutta mikä tärkeintä, viini ei läikkynyt! :D 

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)

Suomentanut Katriina Huttunen

Johnny Kniga 2020

377 s.

Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 

Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."

Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."

Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."

Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."

Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"

Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 

"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"

Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"

Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 

Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"

Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.

Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla: elämäni valkohain kanssa

 

Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla: elämäni valkohain kanssa

Johnny Kniga 2020

262 s.

Kun miettii eläinaiheisia tietokirjoja, valkohai ei ole se tyypillisin aihe. Sitä ehkä sivutaan petoeläinkirjoissa, ja esitellään lyhyesti haikirjoissa. Taisikin olla korkea aika saada valkohaille ihan oma kirja, niitä kun ei juuri suomeksi taida olla.

Harri-Pekka Pietikäinen näki Tappajahai-elokuvan aivan liian nuorena, ja siitä aiheutui valtaisa haipelko. Järki ehkä sanoi, että uimahallin altaassa ei voi uiskennella valkohaita, mutta tunne oli toinen. Aikuisena Pietikäinen päätti kohdata haipelkonsa silmästä silmään. Neljä retkeä Etelä-Afrikkaan ja häkkisukellukset mereen aiheuttivat sen, että pelko vaihtui toiseksi. Enää häntä ei pelota valkohain kohtaaminen vaan se, että erinäisistä syistä valkohait katoavat kokonaan. Maailma ja meret muuttuvat nopeaan tahtiin ja eri lajien elinolosuhteet muuttuvat, eikä aina ollenkaan hyvään suuntaan. 

Olen kuluneen puolentoista vuoden aikana opiskellut valkohaita ja ahminut siitä tietoa. Eksploitatiivinen valkohaielokuva on tylsä. Bisnes on vanginnut valkohain ja luonut sille imagon. Imago on tuottava, ihmiset haluavat hirviöitä ja ovat valmiita maksamaan nähdäkseen sellaisia. Tuskin yhteenkään muuhun eläimeen liitetään yhtä paljon erilaisia myyttejä ja ennakkoluuloja kuin valkohaihin. Lajin tutkimisen mahdollistava teknologia on kehittynyt vasta viime vuosikymmeninä siihen pisteeseen, että vallalla olleita uskomuksia on pystytty kumoamaan. Ennen uskottavan lajitutkimuksen kehittymistä viihdeteollisuus ehti brändätä valkohaimyytistä itselleen rahakkaan sammon. Vaikka tutkittua tietoa on jo runsaasti, ei kuvaa tappajahaista ole saatu taottua ulos. 

Voiko olla niin, että hingumme myyttejä ja tarinoita ihmisiä saalistavista pedoista, koska ne auttavat meitä pysymään valppaina? Tarinoiden myötä saavutamme niitä tunteita ja viettejä, joita turvallisessa arjessamme emme saa enää kokea, mutta jotka on koodattu meihin alusta saakka. Petojen avulla - olkoot vaikka valkokankaalla - keräämme rohkeutemme ja luotaamme vaistojamme. Entisaikoina voimaa mitattiin hyppäämällä mereen ja haastamalla hai kaksintaisteluun. Tänä päivänä mereen hypätessä oleellisinta on varmistua rautaisen häkkikehikon kestävyydestä ja keskittyä pitämään märkäpuku sisältä siistinä.

Koin kirjan mieltä avartavana ja jossain määrin yllätyksellisenä. En ole nähnyt Tappajahaita mutta eipä minulla ollut ennestään mitään faktatietoakaan valkohaista, en olisi esimerkiksi osannut arvioida ollenkaan sen kokoa, levinneisyyttä tai ruokavaliota. Tässä saa nyt paljon tietoa paitsi valkohaista itsestään, myös siihen liittyvästä turismista ja sitä uhkaavista asioista. 

Kirjan rakenne on erinomaisen toimiva. Siinä on neljä osaa, joista jokainen kertoo yhdestä Etelä-Afrikan reissusta. Monen yksittäisen luvun lopussa on tietolaatikko, missä on koottuna erilaista haitietoa, kaikkea mahdollista haiden sähköaistista Shark Week - tv-ohjelmakampanjan kautta mikromuoviin. Paljon mielenkiintoista ja myös ajatuksia herättävää! 

Hai surmaa vuosittain 10-15 ihmistä. Ihminen surmaa vuosittain yli 100 miljoonaa haita.

(...)

Pelkästään tonnikalan pyydystämisen yhteydessä arvioidaan kuolevan vuosittain yli kaksikymmentä miljoonaa haita.

Tonnikalapurkeissa lukee usein, että pyydystäminen ei ole vahingoittanut delfiinejä, pitäisikö alkaa kysellä että mites hait? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 33, "kirjassa tapahtuu muodonmuutos". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja", 20, "luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana". 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Lastenkirjalauantai: Metallica: Aapinen

Metallica: Aapinen
Englanninkielinen alkuteos The ABCs of Metallica (2019)
Teksti: Metallica & Howie Abrams
Kuvittanut Michael "Kaves" McLeer
Suomentanut Heikki Kuula
Johnny Kniga 2020
43 s.

No nyt! Tässä on kirja, josta olen kohkannut jo etukäteen mutta josta samalla olen hiukan hämmentynyt. Idea on erikoisuudessaan loistava, opetellaan aakkosia Metallican kanssa, kunkin kirjaimen johdattaessa johonkin Metallicaan tai yleensä musiikkiin liittyvään asiaan. Tekstiä on vähän, mikä rohkaisee opettelemaan lukemista. Toisaalta sanasto on vaikeaa, lukemista ei ole helppo opetella sanoilla kuten riffi, hippikaupunginosa, rankkuusstandardi tai bändinimillä kuten Misfits ja Thin Lizzy. Ja jos kirjaa lukee musiikkia harrastamaton aikuinen, saattaa hänellä olla ajoittaisia hankaluuksia miettiessään sanaa tai lausekokonaisuutta, että mitäs tässä nyt sanotaankaan. En tiedä, onko tekstin tarkoitus olla runomuodossa enemmän kun osittain, minä kuitenkin koin vähän häiritseväksi sen että vain osa riimeistä rimmaa, joissain teksteissä enemmän ja joissain vähemmän. Eroja on myös yksittäisen tekstin sisällä, joku säkeistö rimmaa enemmän kuin toinen. 

Pidän siitä, että lyhyisiin tekstipätkiin on saatua sisällytettyä isoja asioita. Monenlaiset saavutukset on kuitattu välillä suorastaan lakonisesti. Lukeminen on hauskaa! 

A

niin kuin ...And Justice for All

Metallican neljäs pitkäsoitto

ekan kerran mukana Jason Newsted

tuo matalien taajuuksien voitto

Kannessa oikeuden jumalatar

Doris kutsumanimeltään,

kun täydellistä albumia etsitään

tää usein nimetään

Biisit olivat pidempuä,

riffit rouheita, kovempia,

rummut vihaisia, äkäisiä

metallifaneista kiehtovia

Tunnen Metallican tuotantoa, juurikin ...And Justice for Allista alkaen. Siskollani oli se c-kasettina, jota minä kuuntelin salaa hänen huoneessaan silloin kun hän oli poissa :) Bändi on kulkenut mukana jo aika monta kymmentä vuotta. Ehkä siinä on osasyy lukemisen hauskuuteen, tiesin keistä ja mistä puhutaan, ja sitaattia kirjoittaessa oivalsin että sanojen rytmi on täsmälleen sellainen että taustalle voi kuulla Metallica-soundin. Melkein odottaa, milloin James Hetfieldin ääni alkaa papattaa tekstiä, olkoonkin se tässä suomenkielistä. 

Tykkäsin myös kuvituksesta, se on samaan aikaan rouhea ja maltillinen. Tulee selväksi, minkälaisesta bändistä ja musiikista on kyse, mutta iloiset hymyilevät hahmot tekevät kuvituksesta helposti lähestyttävän. 

Hämmennys tulee ehkä siitä, etten ihan hahmota kenelle tämä on suunnattu. On toki alle kouluikäisiä hevimusiikin ystäviä, mutta heitä lienee selkeä vähemmistö. Ehkä tämä on nostalgia- ja ilopläjäys vanhemmille, samalla houkutin tutustua kirjaan yhdessä lapsen kanssa. 

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
227 s.

Tunnustan, vähän arvelutti alkaa lukea tätä A. W. Yrjänän uutuuskirjaa. Johtuu tietysti herran taustasta. CMX on yksi bändeistä, joita olen kuunnellut ja fanittanut sieltä hamasta muinaisuudesta eli 1990-luvulta saakka. Fanituksen määrä on sitä luokkaa, että olisin varmasti haltioissani vaikka lukisin Yrjänän kauppalistaa. Tosin, jos hänen pitäisi ostaa maitoa ja vessapaperia niin ne olisi ehkä kirjoitettu kauppalappuun vähän monisanaisemmin. Eli vahva ennakko-oletus oli, että Joonaanmäen valaat on suunnilleen tajunnanräjäyttävää. Ja niin se onkin. 

Siellä on hiekkaisen lahdelman hujakoilla talo ja piha

ja pihassa tusina tuulen tanssittamaa omenapuuta

ja kymmenkunta kirsikka- ja luumupuupensaikkoa.

Voisi kuvitella, että omenapuut kukkivat parillisina viikkoina, kun

taas kirsikkapuut uudenkuun aikaan, luumut melkein ympäri vuotta,

ja säikähtää tuoksujen mellakkaa,

sillä näyttää kuin vuodenajat olisivat unohtaneet koko paikan.

Joonaanmäki on saari Porvoon edustalla. Se on vähän maailmasta syrjässä, verkkoyhteyksien ulottumattomissa, melkein unohdettuna. Siellä elelee pieni joukko ihmisiä, joiden neuvokkuus joutuu koetukselle rantaan ajautuneen valaan kanssa. Pian alkaakin uskomaton seikkailu, jossa ollaan maalla, merellä ja ilmassa, unessa ja hereillä, etsitään ja piilotellaan mystisiä laatikoita, ihmetellään aikaa ja sen kulkua... 

Pitkään ähellettyämme altamme kajahti metallinen

rahina ja kuului taas ilmavirran sihinää.

Luukku nousi raolleen ja tunsimme otsonin ja jonkin

kemikaalin yhteisleyhähdyksen.

Nostimme kannen ylös. Se solahti seinää vasten

kuin pistooli koteloonsa.

Kuilu oli ahdas ja seisoimme kantapäät

uuden pimeän aukon reunalla.

Ylhäältä kuului moniääninen kuiskittujen kysymysten tulva.

"Shhhh", sihisin yhteen ääneen Juhanan kanssa,

sillä meistä molemmista tuntui, että nyt ei sopinut täyttää

ilmaa kaiken maailman höpinöillä.

Jännitin tekstin muotoa; kuinka hankalaa on lukea vasemmalle tasattua tekstiä, kun silmä on tottunut sellaiseen joka on tasattu molemmista reunoista? Ei ollenkaan hankalaa. Huomasin kylläkin lukevani hitaammin kuin yleensä. Heti alussa tuntui siltä, että olisin halunnut lukea ääneen. Historian painon huomasin siinä, että aika monet tekstipätkät herättivät mielikuvan Yrjänästä laulamassa niitä. 

Kirjassa on valtavan paljon eri elementtejä, mutta mitään ei silti ole liikaa. Tarinan vauhti kiihtyy kiihtymistään mutta tasapaino säilyy. Viittauksia löytyy vaikka mihin. Joku saattaa tuskastua tällaiseen mutta minä olin riemastunut, moneen otteeseen. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta "kirjablogissa kehuttu kirja". Ainakin Linnea ja Suketus ovat tämän lukeneet ja tykästyneet. 

Helsingin kirjamessut: fanitusta ja yleistä riemua

Hihii! Kas kummaa minkä valitsin aloituskuvaksi :D 

Tämänvuotiset Helsingin kirjamessut kestivät osaltani reilut kaksi päivää, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Suunnitelma oli tarkka ja lähes minuutilleen aikataulutettu, ja yllättävän hyvin sitä seurasin. Muutoksia tuli oikeastaan vain viiniradan sekä messulehden virheiden takia.

Perjantaina saavuin Messukeskukseen vähän ennen viittä. Juna oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mikä ei haitannut suunnitelmia. Siskoni oli jo paikalla, enkä ollut ehtinyt vielä takkia riisua kun jo tuli viesti että tule viiniosastolle tapaamaan yhteisiä tuttujamme. Lupauduin, kunhan ensin tekisin pienen kierroksen. Kello oli sen verran paljon, että ihmismäärä oli siedettävä. Joka puolella mahtui kulkemaan, niin kirja- kuin ruokapuolella. En nähnyt mitään perjantaisuunnitelmastani, mutta ylimääräisenä bongasin Kansallisbaletin tanssijan Antti Keinäsen haastattelun. Oopperabaletin messumobilen ohjelmaa ei ole messulehdessä, olin sen nähnyt Facebookista mutta ehtinyt tietysti unohtaa.

Tykkäsin Keinäsen toteamuksesta, että tanssija on pensseli jolla taiteilija eli koreografi toteuttaa näkemäänsä kuvaa. Niin, helposti sitä ihastelee tanssijoiden taitoa ja unohtaa sen, miksi he tekevät tietyssä esityksessä tiettyjä asioita. 

Lauantaiaamuna oli jo perinteeksi muodostuneen bloggariaamiaisen aika. WSOY, Tammi ja Johnny Kniga olivat koonneet kuuden kirjailijan maittavan kattauksen. Mukana olivat Heikki Valkama, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Tuomas Kyrö ja A. W. Yrjänä. Miettikää, A. W. Yrjänä! Kipitin herran kiinni kun hän oli lähdössä salista, hihkaisin että "älä karkaa, tuu mun kanssa kuvaan!" Se siitä hillitystä arvokkuudesta, kun yli 20-vuotinen fanitus pääsee valloilleen :D Tunnustettakoon, että olin koko päivän fiiliksissä, ja jaksoin hehkuttaa asiaa jokaiselle tutulle :D 

Päivä jatkui suunnitelman mukaan. Vuorossa oli kaksi esitystä samalla lavalla, molemmat Kansallisteatteria. Kirjasta näyttämölle - otsikolla kuultiin Kangastus 38 - sekä Vanhat mestarit - kirjojen taipumisesta näytelmäksi. Ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa! Kjell Westö sai kehuja, että hän on kiltti elävä kirjailija, ja Thomas Bernhardin teos puolestaan esitetään HAMissa. Vaihtuvat näyttelyt saavat aikaan sen, että näytelmän lavastus ja tunnelma muuttuvat. 

Joel Willansin näin, vaikka hankalaa oli. Yleisöä oli valtavasti. Kaikki istumapaikat olivat täynnä ja lisäksi monta riviä ihmisiä seisomassa. Puikkelehdin puolelta toiselle saadakseni näköyhteyden Willansiin ja ottaakseni kuvan. Esityksessä sinänsä ei ollut uutta, koska olen lukenut kirjan 101 Very Finnish Problems. Annoin sen saksalaiselle tuttavalleni, ja kävimme mielenkiintoista keskustelua muun muassa käsitteistä sisu ja pikkujoulut. 

Tähän perään oli pakko mennä ruokapuolelle ja hoitaa lounas maistiaisilla sekä metrilakulla. Hyvin perinteinen lauantairuokailu, alkaa olla joka vuosi sama kuvio :D Seuraava ohjelmanumero oli suunnitelmasta poikkeava. Unohdin kokonaan Menneisyyden miehet - keskustelun, sillä pysähdyin katsomaan Ella Kannista ja Ofer Amiria (etukäteissuunnitelmassa Kanninen oli klo 17 Kirjakahvilassa). Olen nähnyt Kannisen Italia-ohjelmia ja lukenut jokusen kirjan. Pidän siitä, miten kirjoissa esitetään Italiasta niitä puolia, jotka matkaoppaissa jäävät pimentoon. Arki ja arjen pienet ilot nousevat esiin kuvituksen tukemana.

Klo 14 oli Dan Brownin vuoro. Menin paikalle sen verran viime tingassa, että vapaana oli enää muutama hajapaikka takarivissä. 1200 kuulijaa meitä taisi olla, hurja määrä! Aluksi nähtiin pari videota, sitten Brown luennoi puolisen tuntia, ja lopuksi jäi aikaa kysymyksille. Oli mielenkiintoista kuulla Brownin lapsuudesta, ajasta ennen kirjojen menestystä, miksi hän sanoi ensin ei elokuvalle, miksi ei ole tullut tv-sarjaa ynnä muuta. 

Matka jatkui, en enää muista minne... Olkoon tässä välissä kuva Jussi Adler-Olsenista, hänet bongasin Rosebudin lavalla johonkin aikaan.

Adler-Olsen oli loistava esiintyjä! Hän puhui seisaaltaan ja otti runsaasti kontaktia yleisöön. Yleisössä sattui olemaan Pirjo, ja niinpä Adler-Olsen kertoi hyvin tarkkaan uutuuskirjansa Pirjo-hahmosta. Kuultiin myös että sarja on 10-osainen. Suomennoksissa ollaan vähän jäljessä, Vartija on seitsemäs ja kirjoitettu jo muutama vuosi sitten. Kahdeksan osa Selfies on jo ilmestynyt ruotsiksi käännettynä, suomennos tulee ensi vuonna. 

Alkuillasta pysähdyin ensimmäiseen taiteilija-romaani esitykseen (toinen oli suunnitelman mukaan sunnuntaina). Kati Tervo, Joel Haahtela ja Venla Hiidensalo keskustelivat kirjoistaan. Haahtelan kirjassa taiteilija on täysin fiktiivinen hahmo, Tervo ja Hiidensalo kirjoittivat oikeasti eläneistä. Hauska sattuma, että kirjoissa puhutaan Ellenistä ja Albertista ilman sukunimiä. 

Ilta päättyi Teos-kustantamon bloggaridrinksuihin. Esiintyjiä oli pitkä rivi, muistankohan kaikki... Jarkko Volanen, Maria Peura, Mikko Rimminen, Marjo Niemi, Heikki Reivilä, Juhani Känkänen ja Juha Hurme. Aikaa tunti, eli viitisen minuuttia per kirjailija ja loppuun kysymyksiä. Hauska yllätys oli se, että Juhani Känkänen soitti kitaraa ja lauloi!

Väsyneenä mutta onnellisena ratikkaan ja siskon luo yöksi. Sunnuntaiaamuna en lähtenyt ihan niin aikaisin kuin olin suunnitellut, johtuen ohjelman muutoksesta. Marisha Rasi-Koskinen ei esiintynytkään klo 11 vaan klo 12. Kiitos siskolleni, joka huomasi muutoksen Rasi-Koskisen Facebook-sivulta! Ennen puoltapäivää kiertelin messuilla, ehdin tutkia nekin nurkat jotka perjantaina ja lauantaina jäivät vähemmälle huomiolle. 

Onhan tuo Huuko? Mietin myös Mikko Murinaa, mutta koska lähistöllä oli paljon David Mellingin kirjoja niin päättelin että se on Huuko. Sunnuntaina oli vähemmän väkeä liikkeellä ainakin aamulla, harmi sinänsä koska ohjelma oli kiinnostavaa. Rasi-Koskista oli kuuntelemassa kohtalainen määrä väkeä, sen sijaan dekkaristit Samuel Davidkin ja Lone Theils saivat puhua harvalukuisemmalle joukolle.

Rasi-Koskinen kuvassa vasemmalla. Vanhan kännykkäni huono kamera ei suostu ottamaan onnistuneita kuvia valonheittimien kohteena olevista. 

Koska Rasi-Koskisen esiintyminen tapahtui oletettua myöhemmin, missasin Samuel Björkin klo 12. Huomasin, että hän esiintyi myöhemmin sekä Otavan että Suomalaisen kirjakaupan lavalla. harmi vaan, että haastattelut olivat superlyhyitä. Klo 13 Björk oli Otavalla, mutta samaan aikaan oli Tellervo Koiviston ja Anne Mattssonin haastattelu. Aloitin Koivistolla ja Mattssonilla, mutta kun noin puolivälissä lähdi kohti Otavan pistettä olikin Björkin haastattelu loppusanoja vaille valmis. 

Samoin kävi klo 13.30. Aloitin ruotsinkielisellä Eva Franzin esiintymisellä. Vain 10 minuuttia myöhemmin suuntasin Suomalaisen lavalle, joka oli tyhjä. Mietin, että ihanko totta Björkin haastattelu oli tässä kohtaa ohi alle vartissa. Miten voi olla, kun kaikki muut kestivät sen 25 minuuttia?

Eva Franz vasemmalla. Koska Björkiä ei enää näkynyt, palasin kuuntelemaan tämän esityksen loppuun. Sitten olikin lounasaika, eli treffit siskon kanssa ja suunta ruokamaistiaisille. Tämänkin päivän lounas kuittaantui sillä :) Koska Katja Kaukosen esitys ei ollutkaan sunnuntaina klo 14.30 vaan oli jo torstaina, tässä kohtaa oli tunnin tauko. Lounaan lisäksi kävimme Storytelin kahvilassa juomassa kupposet. Vähän lisävirtaa messujen loppusuoralle!

Ennätimme pistäytyä vielä Ooppera-Baletin pisteellä glittermeikkauksessa. Noin viidessä minuutissa saimme silmäkulmaan hileitä, vapaavalintaista väriä. Hauskaa! Ja arvatkaa olinko yltä päältä glitterissä, kun toisinaan silmäkulmaa kutitti tai otsatukka oli menossa silmille, ja unohdin että siellä on hileitä vastassa...

Kolmesta neljään katsoimme Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta kisaavia. 10 ehdokasta, joten haastatteluaikaa taas vain viisi minuuttia per kirjailija. Kuva on huono, mutta tässä he ovat, vasemmalta oikealle:

Ari Räty, Heikki Kännö, Tuuli Salminen, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Silja Kejonen, Annastiina Storm, Pauli Tapio, Olavi Koistinen ja Marjo Katriina Saarinen. Hauskaa, miten erilaisia kirjoja palkinnosta kisaa. Olen lukenut vasta 2, joten suosikkia ei ole. Toiset kaksi lainasin tänään kirjastosta kun sattuivat olemaan paikalla.

Tämän jälkeen kuuntelin lisää taiteilijaromaaneja, tällä kertaa Kati Tervo ja Venla Hiidensalo keskustelivat Mila Teräksen kanssa.

Messuviikonloppuni päättyi fanitukseen, sillä viimeisenä ohjelmalistallani oli Maija Vilkkumaa (yhdessä Olavi Uusivirran kanssa). Harmi, että tähän(kin) esitykseen oli vain puoli tuntia aikaa! Vilkkumaa ja Uusivirta olivat viikonlopun monisanaisimmat vastaajat, eipä siinä haastattelija saanut paljoa suunvuoroa :) Alku oli kiintoisaa; Uusivirta hoksasi että Instagramissa on live-toiminto joten hän järjesti esityksen striimauksen :)

Kaikkinensa messuviikonloppu oli hyvin onnistunut. Hämmästyttävän ison osan näin siitä, mitä olin etukäteen suunnitellut. Messulehdessä oli ilmeisesti jonkin verran virheitä, omalle kohdalleni osui onneksi vain kaksi. Harmi myös, että lehdessä oli vain Akateemisen kirjakaupan ohjelma, ei Otavan, Rosebudin, Ellibsin, Suomalaisen kirjakaupan... Päiväkohtaisen ohjelman näki messuilla, mutta siinä vaiheessa tahtoi unohtua että kuka esiintyykään viiden tunnin päästä. 

Hauskaa oli tavata tuttuja ja uusiakin bloggareita. Esiintymässä näin vain Hyllytonttu-Tiinan, jonka bujoilupiste oli sunnuntaina varsin kansoitettu. Ajanhallinta kiinnostaa, ja tekisipä ehkä itsellenikin hyvää pysähtyä ja suunnitella töitä, treenejä, teatterireissuja, blogipostauksia ynnä muuta vähän pidemmälle eteenpäin. 

Viikonlopun raskain asia oli kotimatka. Täpötäydessä pimeässä bussissa kaksi ja puoli tuntia, yök! Ja kun tultiin Tampereella ja vaihdoin kaupungin bussiin, maa oli jäinen ja liukas. Ehjänä kuitenkin kotiin! 

Kirjaostoksia en tähän kuvaa, koska hankin pari joululahjaa. Omaan hyllyyn ostin 4: Raija Orasen Acktén, jonka olen lukenut ja josta olen postannut, mutta joka oli niin hyvä että halusin sen omaan hyllyyn. Ostin Katja Kaukosen Vihkivedet ja Aki Salmelan Vanitaksen. Molemmat olen lukenut nekin :) Mietin onkohan minulla ne jo, koska tiesin että jotain Kaukosta ja Salmelaa löytyy. Mutta ei onneksi näitä. Lisäksi ostin Aulis Sallisen elämäkerran. 

Nyt 11 kuukautta lepoa ja sitten taas Turkuun ja Helsinkiin! :) 

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento
Johnny Kniga 2015
288 s.

Sibelius-juhlavuosi jatkuu, ja ilokseni huomasin että myös rouva Sibelius on saanut huomionosoituksen, kirjan. Harmi vaan, että kirjassa on tyydytty kokoamaan yhteen aiemmin julkaistua. Koska olen lukenut paljon sekä Sibeliuksen lähipiiristä että Järnefeltin perheestä, ei kirja tarjonnut minulle mitään uutta. Näin ollen se oli pieni pettymys.

Odotin, että kirja olisi tuonut esiin uusia puolia Aino Sibeliuksesta. Painettujen lähteiden lisäksi Kirves on hyödyntänyt Sibeliusten tyttärentyttären Marjatta Kirveen haastattelua. Kuitenkin minulle jäi "oppikirjamainen" tuntu; Ainon sanotaan olleen jonkinlainen tai tehneen jotain, sitten sanottu vahvistetaan viitteellä. Mukana on todella paljon pätkiä kirjeistä, kirjesitaatit ovat melko pitkiä, ne vievät useimmiten noin puolet sivusta. Vajaan kolmensadan sivun aikana on liki 700 viitettä, se on mielestäni hurjan paljon. Ikävä kyllä jää olo, että kirjailijalla itsellään ei ole sanottavaa, ei mitään lisättävää, ei tulkintoja. Kirjassa vain toistetaan asioita, joista joku muu on aiemmin kirjoittanut.

Minulle jäi myös sellainen fiilis, että Aino Sibeliuksesta kertovassa kirjassa Aino Sibelius on sivuhenkilö. Kovin usein häntä kuvataan miehensä kautta:

Janne oppi kirjeiden kautta tuntemaan tulevan vaimonsa luonteen. Itselleenkin ihmeeksi hän oli Ainon tavattuaan omien sanojensa mukaan muuttunut immuuniksi toisille naisille.

(...)

Janne tiedosti varhain morsiamensa erityislaadun, Aino oli suorastaan taivaallinen ilmestys muihin naisiis verrattuna. Aino edusti hänelle naiseuden äärimmäistä puhtautta, jota hän vaati rakastetultaan.

(...)

Jannelle Ainon rakkaus oli muodostunut suoranaiseksi elinehdoksi. Tuntuu, että ilman Ainoa ja hänen hyväksyntäänsä Jannea ei olisi ollut olemassakaan. 

(...)

Janne iloitsi siitä, että Aino halusi olla mukana miehensä luomistyössä ja tukea häntä silloinkin kun säveltäminen ei sujunut toivotulla tavalla. 

Ehkä enemmällä sivumäärällä olisi saatu Ainosta monipuolisempi kuva. Nyt hänen lapsuutensa ohitetaan tyystin eikä nuoruusajastakaan ole juuri muuta kuin rakastuminen ja kihlautuminen. Aikuisuutta määrittää poissaolevan miehen kaipuu, stressi raha-asioista ja terveysongelmat. Kirja nojautuu liikaa kirjeisiin; tuntuu kuin Aino olisi vain istunut kotona odottamassa miehen paluuta maailmalta. Mitään emme saa tietää ajasta, jonka Sibeliuksen viettivät yhdessä. Janne on poissa ja kirjeet sinkoilevat, sitten hän tulee kotiin, hups vaan Aino on taas raskaana ja Janne maailmalla. Todellakin tällainen kuva tulee, että mies piipahti kotona ja lähti taas, aivan kuin he olisivat olleet koko avioliittonsa ajan erillään satunnaisia lyhyitä ajanjaksoja lukuunottamatta.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia siinä on, muun muassa sellainen että Jeanin viftausreissu saattoi tarkoittaa viiden päivän känniputkea. Silti, Ainon rooli kirjassa jäi minun mielestäni aivan liian ohueksi ja yksipuoliseksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta Mentula ja Mai Laakso, he ovat tykästyneet siihen huomattavasti minua enemmän.