Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Ane Riel: Tiima

 

Ane Riel: Tiima

Tanskankielinen alkuteos Urværk (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Aula & Co 2022

214 s. 

Tiima on kaikessa tapahtumattomuudessaan täynnä tapahtumia. Kuuro, muistisairas Alma toimittaa askareitaan hitaasti, samalla muistellen elämää. Hän tiedostaa, että on paljon sellaista, mitä hän ei muista ollenkaan tai mitä muistaa joskus. Välillä jostain putkahtaa muistoja, joista hän ei välittäisi ollenkaan. Tyttären ja miehen nimet unohtuvat, palatakseen välillä takaisin, painuakseen taas piiloon. Jotkut päivät ovat erityisen hankalia, siksi Almalla on pöydällä muistilappu kertomassa, että hän on toisinaan sekava mutta että se menee kyllä ohi.

Eräänä päivänä Alma näkee ikkunasta koiran ja sitä ulkoiluttavan pojan. Hän vilkuttaa, mutta he eivät näe häntä. Sama toistuu. Kunnes kerran koira huomaa hänet, ja poikakin. Säikähdys saa pojan juoksemaan pois, mutta uteliaisuus tuo hänet takaisin. Alkaa hauras ystävyys, jossa toinen ei kuule mitä toinen sanoo, eikä toinen osaa lukea niin ettei kommunikointi suju myöskään kirjoittamalla. Mutta eleiden tulkinnalla pääsee pitkälle. Alma näyttää Otoksi nimeämälleen pojalleen taloa ja sen esineitä, etenkin kaappikello saa pojan haltioitumaan. He pelaavat muistipeliä ja syövät keksejä. Alma kertoo millaista on olla vanha, ja yrittää selittää myös huonojen päivien sekavuuttaan. 

Sitten yhtenä päivänä poika ja koira ovat poissa. Myöhemmin koira juoksee tiellä yksin. Mitä on tapahtunut?

Eräänä aamuna hän heräsi ja oli taas tyhjä.

Hän tuijotti kattoon ja näki, miten kärpänen taisteli turhaan monimutkaista hämähäkinverkkoa ja kahdeksaa kärsivällistä jalkaa vastaan. 

"Missä minä olen?" Alma kysyi ja kuuli tukkoisen äänensä jostakin päänsä uumenista. 

Kukaan ei vastannut. 

"Haloo!"

Alma kampesi itsensä sängystä ja päätyi polvilleen lattialle sängyn viereen. "Haloo!" hän kuiskasi hätääntyneenä ja tarttui kiinni sängyn laitaan. 

Lattialla oli tohvelit, ja hän työnsi niihin kätensä.

Pian sen jälkeen hän pääsi vaivalloisesti jaloilleen. 

"Onko täällä ketään?" hän kysyi ja kömpi makuuhuoneen ovelle. Hän astui ovesta ulos. Hämmentyneenä. Siinä oli käytävä. Vasemmanpuoleinen ovi oli auki. Hän näki sen takana vessan. Astui laatoille, pudotti tohvelit. Tarttui molemmin käsin lavuaariin. Tuijotti suihkunurkkauksen ikkunaa. 

Istui vessanpöntölle. Muisti viime hetkellä ottaa alushousut jalasta ennen kuin alkoi pissata.

Nukahti uudestaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä." Alma toi mieleen opiskeluvuodet, kun tein lähihoitajaopintojen harjoittelut sairaalassa ja keikkatöitä vanhainkodissa, ja myös työvuodet ikäihmisten kotihoidossa. Sen, kuinka pahiten dementoituneet vain nukkuvat koko ajan, sen mikä hätä on kun taloon tulee ihminen josta et tiedä kuka hän on ja miksi hän on asunnossasi. Sen, kun sanat ovat hukassa, tai mielessä on vain yksi asia jota toistat koko ajan. Sen, kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat, vaikka heillä olisi omaisia, jopa lähellä asuvia (muistan senkin syöpäpotilaan, ketä samassa kaupungissa asuva lapsi ei käynyt katsomassa kertaakaan 8-viikkoisen harjoitteluni aikana). Sen, jonka kaupunki hautaa, koska hänellä ei ole ketään. 

Pidin kovasti pojan ja Alman ystävyydestä, siitä kuinka pienistä asioista kommunikaatio koostuu ja kuinka sanoja ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Molemmilla on elämässään kipeitä asioita, mutta yhdessäolo saa ne painumaan taustalle. Tarina on kauttaaltaan koskettava, mutta siinä on monia erityisen liikuttavia kohtia. Alman elämä ei ole ollut helppo, mutta poika tuo sen loppumetreille odottamatonta iloa. 

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Hänhän eli. Hän oli alkanut muistaa paremmin, tai siltä hänestä tuntui, eikä hänellä enää ollut kipuja, ei ainakaan samalla tavalla. Sormet tuntuivat notkeammilta. Hänellä oli aina ollut hyvä näkö, mutta sen jälkeen kun poika oli alkanut käydä hänen luonaan, hän näki entistä paremmin. Ei siis olisi ihme, vaikka hän saisi jonakin päivänä kuulonsa takaisin. Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.

"Olet nuorentunut, vanha veikko", hän sanoi peilikuvalleen olohuoneen ikkunassa. Sitten hän hekotteli. Höpsö. Onneksi poika ei ollut kuullut sitä. 

Kerrassaan hieno, vaikuttava, sydämeenkäyvä teos!

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Tanskan.

Tiima on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lukutuulia, Kirjarouvan elämää ja Kirjasähkökäyrä. 

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)

Suomentanut Katriina Huttunen

Johnny Kniga 2020

377 s.

Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 

Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."

Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."

Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."

Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."

Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"

Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 

"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"

Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"

Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 

Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"

Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Norjankielinen alkuteos Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.

Kirjan alaotsikko kertoo täsmälleen mistä on kyse, paitsi että jättihai tarkentuu jäähaiksi. Morten A. Strøksnes ja ystävänsä Hugo Aasjord lähtevät pyydystämään jäähaita pohjoisilta vesiltä, Länsivuonoilta. Hugo on kokenut merenkävijä, Morten ei niinkään. Yhdessä he muodostavat päättäväisen retkikunnan, vaikka välillä usko on koetuksella. Merelle voi lähteä vain oikeanlaisissa sääolosuhteissa, joita joutuu joskus odottamaan kauan. Ja vaikka kaikki muu olisi kohdallaan, jäähai ei aio jäädä kiinni tuosta vaan.

Jos Hugon ote olisi irronnut silloin kun veli kapusi häntä pitkin, tuskin kumpikaan olisi jäänyt henkiin kertomaan tarinaa. Hugon mielestä tarinan opetus oli kuitenkin se, ettei Länsivuonossa loppujen lopuksi tule kylmä, vaikka joutuukin veden varaan vajaaksi puoleksi tunniksi maaliskuussa. 

- Olimme ulkona loppupäivän vaatteita vaihtamatta. Tai kyllähän meille tuli kylmä. Korvien takaa ja niskan yläosaa alkoi paleltaa.

Joskus mietin, miten monta prosenttia ystävästäni oikeastaan on merinisäkästä.

Ennalta vähän epäilytti, että noinkohan tämä on kiinnostava kirja, Ei huolta, kyllä se on ja heti alusta asti. Tämä on vähän kuin matkakirja, yhtä tärkeä kuin lopputulos / kohde on matka sinne. Merelle tehdään useita retkiä, joillakin ei tapahdu mitään, toisilla melkeinpä liikaakin. Välillä tunnelma kiristyy, mutta välit eivät ehdi tulehtua pahasti koska retkien välillä on aina kuukausien tauko.  

Strøksnes kertoo merestä, merenelävistä ja vähän avaruudestakin. Hän puhuu meriaiheisesta kirjallisuudesta ja miettii, mitä merelle tapahtuu. Vaikka ihminen on sikäli viisas että kunnioittaa ja vähän pelkää merta, silti ihminen on merelle suuri uhka. On hurjaa ajatella, että jopa neljän kilometrin syvyydestä löytyy muovikasseja.

Lukiessa jouduin googlettelemaan useamman kerran, koska Strøksnesin elävä kuvaus vaati etsimään kuvia. Oli ihan pakko saada tietää, miltä näyttää syvännekrotti, jolla "on päälaella tai alaleuassa pyyntiantenni, jonka huipulla oleva lyhty keikkuu silmien edessä". 

Entäs sitten tämä:

Siellä on jo ennestään pilkkopimeää, niin ettei musteen ruiskauttaminen paljon auta, ja siksi vampyyritursaalla onkin toinen keino: se puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan. Lonkero ajelehtii yksin vedessä ja vilkuttaa pieniä sinisiä valoja. Tämä harhauttaa hyökkääjän ja antaa lopulle vampyyritursaalle tilaisuuden paeta."

Kyllä on oveluuden multihuipentuma! :) 

Välillä jäähai jää taka-alalle, kun Strøksnes pohtii luontoa ja sen selviytymistä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan karata kauas itse asiasta, vaan piankin tarina kaartuu takaisin Länsivuonoille. Avaruusosuus on ehkä tarpeeton, koska se on toisaalta pieni, ja toisaalta merenalaisissa asioissa on ihan tarpeeksi pureskeltavaa. 

Strøksnes kertoo tapahtumista eläväisesti, ja suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienon työn kääntäessään sen. Ei ehkä ole helpoin aihe kääntää, vaikka monista eläimistä onkin mukana niiden latinankielinen nimi. Veneistä, kalojen käsittelystä ynn muusta kerrotaan, mutta ei liikaa eikä liian raskaasti. Välillä pysähdytään toviksi esimerkiksi lipeäkalaan, mutta pian jatketaan matkaa toiseen aiheeseen tai toiseen paikkaan. 

Kirjoja ulapalta - haaste saa jatkoa tällä, samoin Helmet-lukuhaaste jossa täyttyy kohta 45, "palkittu tietokirja". Norjassa Merikirja on saanut useampiakin palkintoja. Se on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?