Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 

Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

 

Eva Wahlström: Rajoilla

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS 2014
281 s.

Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein, vuorotellen liikuttuneena ja ärsyyntyneenä. 

Kirja käsittelee Wahlströmin elämää muutaman vuoden ajalta, vaiheessa jolloin hän tekee siirtymää amatööristä ammattilaiseksi. Hän kuvaa amatöörinä ja ammattilaisena olemisen kahdeksi eri lajiksi, yhteistä niille on vain hirmuisen kova treenitahti. 

Kirjan alussa Wahlströmin kroppa on tullut yhden tien päähän. Kivut ovat jatkuvia, edes käveleminen ei onnistu, joskus on ryömittävä paikasta toiseen. Kipu valtaa ajatukset ja pakottaa miettimään, mitä jos nyrkkeilyura olikin tässä. Ei, säryistä huolimatta Wahlström ei ole valmis antamaan periksi.

Muutokset, joita Wahlström kokee, ovat suuria. Hän tapaa uuden miehen, tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, vaihtaa valmentajaa, suuntaa ajatukset ammattilaisuuteen ja pääseepä vielä opiskelemaan taidekouluun. Kipu kuitenkin on ja pysyy. 

Olen suunnitellut, että sinä päivänä, kun minulla ei enää ole kipuja, pidän isot juhlat, jonne kutsun kaikki tutut ja tuntemattomat. Sen jälkeen palaisin nyrkkeilyn pariin. Ymmärrän silti itsekin, että jos aion antaa ottelemiseni odottaa siihen asti, kunnes olen terve, en ehkä enää ikinä nouse kehään. Mielessäni käy sekin, että minun olisi kenties aika laskea vaatimustasoani. En voi jatkaa täydellisen suorituksen metsästämistä, sillä sellaista ei minun mittapuuni mukaan ole olemassakaan, ei terveenä eikä varsinkaan sairaana. 

Mietin mentaalivalmentajani kanssa käymääni keskustelua. Hänen mielestään minun on muutettava tavoitettani. Päätän tehdä niin: luovun ajatuksesta, että minusta pitää tulla maailman paras. Sen sijaan haluan nähdä, miten pitkälle voin päästä siitä huolimatta, että olen sairas. Haluan katsoa, miten pitkälle nyrkkeily vie minut, jos teen kaiken, minkä näillä ominaisuuksillani pystyn. 

Kun ajattelen näin, minun on myös helpompi kestää jatkuvaa särkyä. Kipu ei ole enää pilaamassa asioita tai estämässä minua elämästä, vaan miellän sen yhdeksi ominaisuuksistani. Ihmisen on tultava toimeen niillä ominaisuuksilla, jotka hänelle on annettu, ja minä satun olemaan nyrkkeilijä, jolla on lyhyet kädet ja kipeät jalat. Olen myös nyrkkeilijä, jolla on maailman ihanin lapsi, ja sekin helpottaa päätöstäni. Jos epäonnistun, en jää tyhjän päälle. Rakkain on silti vielä olemassa.

Ärsyynnyin eniten lääkäreistä. Missä on heidän etiikkansa, kun he surutta tuikkaavat kortisonia ja puudutuspiikkejä ihmisille joilla on murtuneita luita ja revenneitä jänteitä, jotta nämä pystyvät ottelemaan? Missä on pyrkimys ihmiskehon parantamiseen ja terveyden edistämiseen? Nyrkkeilyn maailma on varmasti raaka, mutta lääkärit jos ketkä saisivat ajatella tulevaisuutta, pidemmälle kuin pian alkavan yhden ottelun päähän. Mieleni teki välillä huutaa myös Wahlströmille, että hyvä ihminen kunnioita kehoasi, kunnioita sitä mitä se on sinulle antanut, anna sille aikaa tervehtyä äläkä rääkkää sitä liikaa. 

Minun makuuni kirjassa on hiukan liikaa treenien kuvausta. Kuntopiiriä kuntopiirin perään, suoria ja koukkuja pistehanskoihin, tennispalloihin, sukkiin... Ymmärrän, että tällä pyritään tuomaan esiin se, mitä Wahlströn pystyi tekemään kivuista huolimatta, miten hän taisteli jokaisen treenin loppuun asti. Silti olisin joko jättänyt osan pois tai lisännyt treenisalin ulkopuolista elämää.

Hyviä asioita kirjassa on paljon. Ennen muuta se on äärettömän rehellinen. Wahlström on totuttu näkemään julkisuudessa iloisena, leveästi hymyilevänä. Rajoilla päästää hymyn taakse, sinne mihin kuuluvat pelko, epävarmuus, toivon menetys, lohduttomuus. Se kuvaa vahvaa naista, joka heikkoina hetkinäkin tietää mitä tahtoo ja on valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Se kuvaa melko miehistä nyrkkeilymaailmaa, jossa nainen joutuu taistelemaan enemmän kuin muut saadakseen hyväksyntää, ja jossa nainen joutuu tasapainoilemaan treenin ja kodin välillä enemmän kuin miehet.

Kirjan tunnelma on melko raskas mutta samalla vangitseva. Se vetää lukijan osaksi kipua, osaksi periksiantamattomuutta, se haastaa lukijan miettimään mitä itse ajattelisi jos joku suunnattoman tärkeä asia olisi uhattuna. Mielestäni se myös antaa lukijalle voimaa uskoa itseensä ja omaan tekemiseensä. 

Rajoilla on saanut monia arvioita, ja kaikki lukemani ovat olleet kiittäviä. Kirja on luettu muun muassa blogeissa Annelin kirjoissa, Ajatusryöppy, Kirjakirppu, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia ja Kulttuuri kukoistaa.