Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.

Lastenkirjalauantai: Kaisa Happonen: Piste ja megaällö tykkäysjuttu

 

Kaisa Happonen: Piste ja megaällö tykkäysjuttu

Kuvittanut Joonas Utti

WSOY 2020

69 s.

Superihana kuvakirjasankari Piste seikkailee taas! Tai siis ei seikkaile. Koska tykkäysjuttuun kuuluu semmoinen huono puoli, että toisiinsa tykästyneet vaan tuijottavat toisiaan sanomatta mitään, ja koska mitään ei puhuta, tarina ei etene eikä lause lopu. Pisteelle ei siis ole tarvetta. Ja sekös vasta on kauhea tilanne! Piste tietää mitä on tulossa, ja yrittää estää lukijaa aloittamasta tai jatkamasta lukemista (mistä tulee mieleen mainio Älä avaa tätä kirjaa). Onneksi hän saa vähän ulkopuolista apua, niin johan alkaa Laventelin ja Siriuksen välillä juttu luistaa. 

Piste on ihana ilmeikäs hahmo! Tarina on hauska, ja kuvitus tekee siitä vielä hassumman. Kuvissa riittää paljon tutkittavaa, etenkin hahmojen ilmeiden osalta. Tilannekomiikka on hulvatonta! 

Kuvitus on runsas, mutta tekstiäkin on onneksi paljon. Tarina ei huku kuvien sekaan. Pidän siitä, että tässä on kunnon tarina, ei vain pari (päätöntä) lausetta sivulla, kuin pakollisena pahana. Alun lukemisvaroitusten jälkeen päästään itse asiaan, siihen tykkäämiseen mikä on Pisteen mukaan "e-rit-täin i-me-lää hötönpötönhöttölöttömössöä". No, ei se ihan niin imelää ole, tarina kirjakaupan kiireapulaisen Laventelin ja kirjakaupan asiakkaan Siriuksen tykästymisestä toisiinsa. Hieno kuvaus ihastumisen tunteista ja siitä, kuinka vaikea sitä on saada sanotuksi ääneen. 

Lastenkirjalauantai: Katri Kirkkopelto: Mollin iltahepuli

 

Katri Kirkkopelto: Mollin iltahepuli

Lasten Keskus 2020

25 s.

Molli on herttainen hahmo, josta ei oikein tiedä mikä se on. Hassun näköinen otus, jonka mukana ollaan erilaisissa tunnetiloissa. Tällä kertaa Molli saa yökylään ystävänsä Sisun, ja se vasta on jännittävää! Nukkumaanmenosta ei tule mitään, kun kaveruksilla on niin hauskaa. 

Mollia ja Sisua kutittaa! Ne kikattavat, käkättävät, hekottavat, höröttävät, hihittävät ja hohottavat hepulissa. 

- Nukuttaako nyt? öttiäinen kysyy Mollilta ja Sisulta.

- Ei nukuta, Molli ja Sisu huutavat yhteen ääneen.

Kutitus ei toiminut. Täytyy kokeilla jotain muuta, öttiäinen tuumaa. 

- Auttaisiko unihiekka ystävyksiä nukahtamaan?

Puhalla kevyesti unihiekkaa Mollin ja Sisun päälle. Käännä sivua.

Pidän kirjoista joissa lapsia osallistetaan. Tässä he pääsevät muun muassa puhaltamaan, ravistamaan, silittämään ja komentamaan. On kiva, että on monenlaista tekemistä, ei vain yhtä. Öttiäinen keksii joka aukeamalla uuden tavan, mutta seuraavalla aukeamalla nähdään että ei toiminut. Molli ja Sisu saavat hepulin kaikesta, eikä naurusta tule loppua.

Vaikka olen aikuinen, tunnistan ja tunnustan iltahepulin. Sellainen tulee helposti kun reissataan ystävien kanssa, ja rauhoittuminen kestää aikansa. Siispä tämän lukeminen oli itsellenikin hauskaa! 

Mollin iltahepuli on luettu myös blogissa Luetaanko tämä? 

Lastenkirjalauantai: Miikka Pörsti: Gorilla

 

Miikka Pörsti: Gorilla

Kuvittanut Anne Vasko

S&S 2020

32 s.

Päiväkoti-ikäisellä Einolla on erikoinen ominaisuus, kun jokin surettaa, huvittaa tai muuten herättää voimakkaita tunteita, hän menee palasiksi. Itse hän osaa kiinnittää takaisin vain pari pientä osaa, muuten aikuisten on autettava. Aikuiset sanovat, ettei hänen pitäisi kokea tunteita niin vahvasti, mutta Eino ei voi sille mitään. 

Päiväkodissa on usein vaikeaa, koska siellä on tavallisten lasten lisäksi Gorilla. Iso, ilkeä, muita pelotteleva, joka jahtaa Einoa kunnes tämä hajoaa. Eräänä päivänä päiväkotiin on tullut uusi poika, Väinö, jolla myös on tapana mennä palasiksi. Yhdessä pojat huomaavat, että Gorilla ei olekaan yhtä pelottava kuin ennen. Vaan mitä tapahtuukaan Gorillalle sitten, kun Eino ja Väinö menevät tervehtimään sitä?

Vielä illallakin Eino repesi, kun hän huomasi pellenenän piirongin päällä. Hän nauroi katketakseen ja katkesikin. Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä. 

(...)

Joskus Gorilla nappasi osan Einosta ja kiipesi sen kanssa johonkin. Yhtenä iltana isä huomasi, että Einolta puuttui hanskan sisältä käsi. Äiti kävi kiipeämässä käden talteen päiväkodin lipputangosta.

(...)

Gorilla yritti yhä säikytellä Einoa ja Väinöä, muttei onnistunut siinä enää yhtä hyvin. Joskus pojista irtosi palanen tai kaksi, nänni, pikkuvarvas tai kynsi, mutta ei mitään sen isompaa.

Olen aivan myyty tälle kirjalle. Kiusaamisesta on kirjoitettu monta kuvakirjaa, mutta tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Palasiksi hajoaminen on melkoisen karua, mutta ei pelottavaa koska se on kirjoitettu ja kuvitettu hauskasti.

Tarina on tärkeä muistutus siitä, että kiusaamista tapahtuu jo päivähoidossa, ei vasta koulussa. Samalla se näyttää, että vastukset voi voittaa yhdessä. Yksikin ystävä riittää siihen, että tilanne paranee huomattavasti, ehkä jopa muuttuu kokonaan. 

Luulen, että kiusaamisaihetta on helppo lähestyä tämän kirjan avulla. On hienoa, että Eino ei mene rikki vain kiusaamistilanteissa, vaan myös hauskoissa. Se osoittaa lapsille, että on ihan okei tuntea vahvasti, tunteita ei tarvi piilottaa. 

Se mikä minua järkyttää, on aikuisten sokeus. Että vaikka Eino on jatkuvasti palasina päiväkodissa, hänelle sanotaan vaan että älä eläydy niin vahvasti, mutta kukaan ei mieti mistä hajoaminen johtuu. Että vaikka joskus palasia puuttuu, aikuiset eivät havaitse jonkun olevan vialla. Kukaan ei kysy, mikä on niin hauskaa tai kamalaa, että Eino pitää koota vähän väliä uudelleen. Onneksi mukaan tulee Väinö, ja onneksi tarina päättyy onnellisesti. 

Hieno kirja, jota suosittelen lukemaan lapsille niin päivähoidossa, eskarissa kuin miksei eka-tokaluokkalaisillekin. 

Lastenkirjalauantai: Marika Maijala: Suden hetki

Marika Maijala: Suden hetki
Etana Editions 2020
56 s.

Susi värjötteli kevätsateessa linnansa takapihalla. Se ei ollut puhunut kenellekään päiväkausiin,

ja kaikki tuntui ikävältä. Susi oli siitä merkillinen susi, että kun se oli surullinen, se tuli vihaiseksi.

Tänä päivänä kaikki on mennyt pieleen; paitsi että sataa vettä ja Sutta palelee, lisäksi sorsat vain pyllistelevät ja polkupyörän kumi on tyhjä. Kun Susi kaupunkiin päästyään päätyy taidemuseoon, se saa idean maalata muotokuvan. Mutta kenestä? Kauaa sen ei tarvitse miettiä, sillä heti kohta sen päästyä kotiin ovikello soi. Puutarhapalvelun Koiranen on tullut hoitamaan talven runtelemaa puutarhaa. Koirasen ryhdyttyä töihin Susi palaa muotokuvan pariin. Mutta voi, maalaaminen on vaikeaa ilman elävää mallia! Onneksi Koiranen on vielä paikalla ja suostuu malliksi. Muotokuvamaalaus lähentää Sutta ja Koirasta, ne tutustuvat toisiinsa paremmin ja lukijakin saa hahmoihin uusia ulottuvuuksia. 

Koiranen istui jakkaralle, ja Susi asetti maalaustelineen sitä vastapäätä.

- Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua näin tarkasti, Koiranen sanoi. - Tietysti sattui risainen nuttu päälle juuri tänään!

- Sen väri on ihmeellinen, Susi sanoi. -Tässä valossa se näyttää melkein hopeiselta.

- Tämä on minun lempinuttuni, Koiranen kertoi. - Sain sen veljeltäni, joka asuu kaukana. Kun laitan sen ylleni, on kuin tuntisin veljeni tassun olkapäälläni, kuin hän ajattelisi minua. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.

Susi mietti.

- En ole ihan varma ymmärränkö. En usko, että kukaan ajattelee minua, se sanoi hiljaa. 

Muotokuvan myötä Susi saa mainetta ja menestystä. Yksinäinen ja hieman ujokin hahmo on huomattu, mutta pian se havaitsee että menestys ei tunnukaan hyvältä ilman Koirasta. On siis aika lähteä etsimään sitä, ja syventää alkanutta ystävyyttä.

Mielestäni tarina on sanamääräänsä paljon suurempi, monia tunteita herättävä. Suden ja Koirasen menneisyys jää pitkälti rivien väliin. Suden yksinäisyyttä ei selitetä, mutta lukija voi arvellä siihen eri syitä. Yksi mitä itse mietin, on se että Sutta ehkä pidetään ärtyisänä erakkona, joka viihtyy yksin. Ei huomata, että oikeastaan se on vain ujo ja itse asiassa kaipaa seuraa. Tarinassa on monia liikuttavia hetkiä, mutta myös haikeutta, surua, iloa ja lämpöä. Se luo uskoa siihen, että jokaisen on mahdollista löytää ystävä, olkoonkin se joskus monen mutkan takana. 

Kuvituksessa on vahva värimaailma, pidän värikylläisyydestä ja siitä, kuinka se elävöittää tarinaa. Pidän siitä, että kuvitusta ei ole ympätty täyteen yksityiskohtia, värikkyys ohjaa silmää ihan riittävästi. Kuvituksen liitupiirroksista tulee jokseenkin riemukas olo, että tälläkin tyylillä voi luoda ilmeikkäitä hahmoja ja houkuttelevia tapahtumapaikkoja.

Kaunis tarina, kaunis kuvitus, kaunis kokonaisuus! Lukemisesta jäi lämmin ja toiveikas olo.