Kuunneltua: Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Englanninkielinen alkuteos Becoming (2018)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Lukija Krista Putkonen-Örn
Otava 2018

Päivitin kuusi vuotta vanhan, muistin täynnä olemista valittaneen puhelimeni uuteen noin kuukausi sitten. Yksi ensimmäisistä lataamistani sovelluksista oli Ellibs. Juoksublogeista olen lukenut, että jotkut kuuntelevat äänikirjaa lenkillä. Halusin kokeilla samaa. Sattui vielä niin hyvä tuuri, että katsellessani Piki-kirjastojen e-äänikirjojen kokoelmaa siellä oli vapaana yksi kappale Michelle Obaman elämäkertaa. Äkkiä lainaan ja lenkille! (Paitsi että kuuntelin myös työmatkoilla, ruokakaupassa, kotona venytellessä...)

Michelle Obama kertoo koko elämäntarinansa lapsuudesta nykyhetkeen. Pidin siitä, että lapsuus ja nuoruus käsitellään perinpohjin, eikä niitä vedetä pikakelauksella jotta päästään keskittymään aikaan Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena. Obama kuvaa perheensä, Robinsonien, elämää Chicagossa, mukana on laaja suku. Koko kirjan kantava teema on se, että usein hän on ollut mustana naisena vähemmistössä, aina kokenut että pitää tehdä enemmän ja paremmin kuin valkoiset tullakseen hyväksytyksi. Eikä aina tule hyväksytyksi, tekipä mitä tahansa. 

Yksi lauseista jäi mieleeni: Obama sanoo olevansa tavallinen nainen jonka elämäntie on erikoinen. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Hän on poikkeuksellinen nainen. Moni ehkä haaveilee tekevänsä työtä josta todella nauttii, mutta jää silti tuttuun, paremmin palkattuun työhön. Obama ei, hän vaihtoi yksityisestä lakifirmasta julkiselle puolelle, ja samalla hänen palkkansa puolittui. Ei helppo päätös, mutta intohimo vei voiton, mahdollisuus vaikuttaa vähemmistöjen olojen parantamiseen. 

Barack Obama tulee mukaan kirjaan varsin myöhään. Michelle Robinson on valmistunut yliopistosta ja toimii asianajajana. Hänestä tulee Obaman mentori tämän tullessa harjoitteluun. Loppu onkin sitten historiaa. Miehellä on yhtä intohimoinen suhde työhönsä, myös hän haluaa vaikuttaa asioihin. Tie vie politiikkaan, mikä ei ole helppo pala nieltäväksi. Michelle Obama myöntää olleensa alkuun presidenttiehdokkuutta vastaan. Jo senaattorin työ oli ollut vaativaa. Kahden lapsen äitinä hän koki vaikeaksi sen, että mies pitäisi jakaa koko kansakunnan kanssa. Mutta junan kulkua ei voinut enää pysäyttää, eikä hän voinut muuta kuin sopeutua. Pian hän huomasi, että ensimmäisenä naisena hän voi vaikuttaa moniin asioihin vielä vahvemmin kuin aiemmin asianajajana. 

Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta ja avoimuudesta. Pidin siitä, että Obama ei peittele avio-ongelmia, ei häpeile kokemiaan negatiivisia tunteita, sivaltaa epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Pidin erityisesti siitä, miten hän kohteli ja varmasti edelleen kohtelee ihmisiä. Hän kehuu ja kiittää paljon. Valkoisen Talon henkilökuntakaan ei ollut hänelle pelkkää palvelusväkeä, vaan arvokkaita ihmisiä. 

Loppuun olisin kaivannut pientä katsausta, että mitä nyt. Se kävi selväksi, että Obamat asuvat edelleen Washingtonissa, ja että salaisen palvelun agentit valvovat taloa ja pihaa. Mutta olisin kiinnostunut mitä he tekevät. Onko mahdollista palata samankaltaisiin työtehtäviin, joita hän teki ennen ensimmäisen naisen roolia? Mitä aviomies tekee presidenttiyden jälkeen? 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 32, "kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".Sitä  on tarinassa varsin paljon. Ensin siitä, kuinka Michelle Robinson valitsi yliopiston jonne haluaa, kuinka hän uurasti päästäkseen sinne, kuinka hän uurasti valmistuakseen hyvin arvosanoin ja päästäkseen Pricetonin jälkeen vielä Harvardiin. Sitten kuulemme, kuinka Malia-tytär menee kolmevuotiaana esikouluun. Valkoiseen Taloon muuttoon liittyy myös koulun valinta tyttärille. On etsittävä hyvä koulu, turvallinen mutta ennen kaikkea sellainen, jossa tyttäriä kohdellaan tavallisina ihmisinä eikä julkkiksina. 

Kirjaa on luettu muun muassa bloggeissa Luettua ja maistettua, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat sekä Kirsin Book Club. 

Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies
Englanninkielinen alkuperäisteos Mr. Mercedes (2014)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Tammi 2016
463 s.

Varhaisin muistoni Stephen Kingistä menee kauas, kenties jopa 1980-luvun loppupuolelle asti. Muistan, kuinka lapsena kävin joka keskiviikko kirjastoautossa (se pysähtyi lähikaupalla kello puoli kuusi). Kun ovet avautuivat ja kipusin autoon, suoraan portaita vastapäätä silmien tasalla oli rivi Stephen Kingin kirjoja. Tiesin niiden olevan kauhua, ja pelkäsin niitä, en uskaltanut ottaa yhtäkään käteen ja lukea takakantta. Sitten joskus 1990-luvun puolivälissä pelko oli laantunut niin että uskalsin lukea paitsi takakansitekstit myös itse kirjat, en kaikkia mutta joitakin. Toisista tykkäsin, toisista en. Päällimmäisenä oli kuitenkin tunto, että eivät ne olekaan niin pelottavia.

Nyt Kingiltä on suomennettu varsin puhdasverinen dekkari. Mersumies kertoo rosvon ja eläköityneen poliisin tarinan. Konna lähettää poliisille kirjeen, jossa hän ilkkuu tätä. Kermit William Hodges sai hienot eläkejuhlat, vaikka ei saanut Mersumiestä kiinni. Hodges liittyy Mersumiehen vinkkaamalle sivulle ja he alkavat kommunikoida keskenään, kumpikin yrittäen ärsyttää toista ja yllyttäen toista virheeseen. Kun tapahtumat alkavat levitä käsiin, saa Hodges avukseen tuttavansa Jeromen sekä hiukan vinksahtaneen Hollyn. Yhdessä kolmikko lähtee jahtaamaan miestä, joka aikoo tehdä vielä viimeisen iskun huipentaen sillä rikollisen uransa. 

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen. Jos se onnistuu Hodgesilta, jos hän on kärsivällinen, Mersumies suostuu ennen pitkää tapaamiseen. Hodges on varma siitä.

Sillä jos hän ei saa minua ampumaan kuulaa kallooni, jäljellä on vain yksi vaihtoehto, ja se on murha.

Mersumiehen olisi fiksuinta luikkia tiehensä; jos hän tekisi niin, tie katkeaisi. Mutta hän ei luiki. Häntä risoo, mutta se ei ole koko totuus, oikeastaan vain pieni osa. Hodges aprikoi, tietääkö Mersumies miten hullu hän on. Ja tietääkö, että tässä viestissä on yksi tiedonjyvänen.

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta. Mietin, että onkohan tämä todella "vain" dekkari vai tuleeko mukaan kauhuelementtejä. Itse asiassa kauhun sijaan tulee huumoria, varsin absurdia sellaista. Tapahtuu hirvittävän ikäviä asioita, mutta ne on kerrottu sillä tavalla, että toinen suupieli tahtoo kääntyä hymyyn. Tapahtumat on kuvattu hyvin elävästi, siitä tietenkin kiitos myös suomentajalle. Lukijan on helppo kuvitella niin ihmisiä, esineitä kuin tapahtumapaikkojakin. 

Aluksi en pitänyt Hodgesista, tuntui että jaaha, tässä on taas yksi eläkkeelle jäänyt poliisi joka alkaa selvittää yksin ja yksityisesti vanhoja juttuja. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän häneen tykästyin. Lopussa toivoin, että kunpa King tekisi Hodgsonin seikkailuista sarjan. 

Rick Riordan: Kesän miekka

Rick Riordan: Kesän miekka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sword of Summer (2015)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016
493 s.

Teen taas kauhistuttavan tunnustuksen: en ole koskaan lukenut yhtään Rick Riordanin kirjaa. Olen kyllä miettinyt että pitäisi tutustua, koska sekä Percy Jackson - että Olympoksen sankarit -sarja ovat hurjan suosittuja. Jotenkin olen vaan ajatellut, että antiikin jumalat eivät jaksa kiinnostaa. No, Magnus Chase - sarjan avausosa Kesän miekka saa todistaa, kuinka väärässä olen ollut.

Magnus on asunut Bostonin kaduilla kaksi vuotta. Äiti on kuollut, isästään hän ei tiedä mitään. Kadulla hän on puolittain ystävystynyt kahden miehen, Blitzin ja Hearthin kanssa. 16-vuotissyntymäpäivänä Magnuksen elämä saa täydellisen yllättävän käänteen. Äidin vihaama Randolph-eno väittää Magnuksen olevan viikinkijumalan poika. Naurettavaa! Vai onko sittenkään? Magnus ei ehdi asiaa pohtia sen kummemmin kun on jo paettava tulijättiläistä. Bostonilaisella sillalla Magnuksen käteen ilmestyy joenpohjasta miekka, jolla hän käy kuolettavaan taistoon jättiläistä vastaan. Tietenkin siinä käy huonosti eli Magnus kuolee.

Tai ei kuole. Tai kuolee, mutta herää Valhallasta. Siellä hän yrittää päästä kärryille siitä kuka hän on, mikä se miekka oli, tulijättiläinen?!, maailmanloppu tulossa reilun viikon päästä... Uusien tuttaviensa sekä Blitzin ja Hearthin kanssa Magnus kuulee koko tarinan, taistellen samalla niin jättimäistä Oravaa, jättiläisiä kuin tarunhohtoista Fenris-sutta vastaan. 

"Mikä naisjättiläinen?" kysyin.

Marvin tökkäsi minua sarvilla päähän. "Tuo tuolla, tyhmä."

Hän nyökkäsi putoukseen päin. Sumu hälveni hetkeksi jyrkänteen harjalta ja näin, mistä kiikasti.

Sam päästi vierelläni äänen, joka kuulosti siltä kuin häntä olisi kuristettu rautalangalla. "No voi Heimdall!"

Pilvenpiirtäjän kokoiset kalliopilarit olivatkin jalat - suunnattomat jalat ja niin harmaat ja karheat, että ne hädin tuskin erottuivat ympäröivistä kallioista. Nainen oli valtavan pitkä: hänen rinnallaan Godzilla olisi näyttänyt leikkivillakoiralta ja Willis Tower liikennekartiolta. Hänen reisiin ulottuva mekkonsa oli ommeltu niin monista vuodista, että se oli luultavasti syynä useamman kymmenen eläinlajin sukupuuttoon. Kasvot, jossain tuolla stratosfäärissä, olivat kivisen tuimat kuten Mount Rushmoren presidenteillä, ja niitä kehysti pitkä musta tukka kuin hurrikaani. Hän piti kiinni joen molemmin puolin kohoavista pystysuorista kallioista kuin jopa hänen olisi ollut vaikea seisoa hajareisin virran yllä. 

Hän katsoi alas ja hymyili julmasti virran vangiksi jääneelle mitättömän pienelle ukkosenjumalalle ja puristi sitten jalat tiukasti yhteen. Putous suihkusi hänen pohkeidensa välistä kuin painepesurista.

(...)

Miekka leijui vierelleni. "No?"

"Näetkö tuon massiivisen naisjättiläisen, joka pidättelee jokea?"

"Jos tarkkoja ollaan, en näe mitään", Jack vastasi, "koska minulla ei ole silmiä. Mutta joo, näen naisjättiläisen."

"Luuletko, että pystyisit lentämään tuonne ylös ja... no, vaikka tappamaan hänet?"

Jack hyrisi närkästyneesti. "Pitäisikö minun tappaa kuusisataametrinen jättiläinen?"

"Joo."

Ja niin edelleen. Eli sivulta sivulle vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuorrutettuna runsaalla määrällä huumoria. Takakansiteksti antaa ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse, mutta sisällysluettelo paljastaa että Magnus itse ei suhtaudu asiaan lainkaan niin vakavasti. Vai miltä kuulostavat lukujen nimet tyyliin: "Tule pimeälle puolelle. Meillä on marjapiirakoita", "Älä kakkaa Taiteen pään päälle", "Näytät oikeasti hyvältä ilman nenää" tai "Minä psykoanalysoin vuohta"? :)

Minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä mytologiaosuuksissa, on yhdeksän maailmaa ja Maailmanpuu, rutkasti jumalia, valkyrioita... Lisäksi on muodonmuuttajia, peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, viikinkejä... Välillä sitä on ihan sekaisin että kukas onkaan kuka ja mikäs on hänen roolinsa tarustossa. Mutta eipä se tarinan sujuvuutta haittaa.

Saapa nähdä montako osaa sarjassa ilmestyy, toivottavasti monta, tämä on sen verran hauskaa luettavaa. Eiköhän sarjasta tule Suomessakin hitti, taitaa Riordanilla olla jo vakiintunut lukijakunta. Vaikka Magnus onkin 16-vuotias, on ikä todellakin vain numero. Tuntuu että se on otettu, koska joku ikä täytyy olla tapahtumien alkamisen merkkipaaluna. Aivan yhtä hyvin hän voisi olla vaikka 10-vuotias, eli sarja sopii mainiosti myös teini-ikää vähän nuoremmille.

Kesän miekasta on blogannut myös Anu.

Ja kas, Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
Englanninkielinen alkuperäisteos Butcher's Crossing (1960)
Johdanto Michelle Latiolais
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2016
334 s.

Kuten Stonerissa, tässäkin varoituksen sana on paikallaan: ei kannata lukea alun johdantoa ennen kuin vasta lopuksi. Muuten lukunautinto voi olla pilalla, koska siinä kerrotaan juonen keskeiset tapahtumat kokonaisuudessaan lisättynä ripauksella kirjallisuustieteellistä analyysiä. Ja taas kyseenalaistan, miksi tällainen paljastus pitää olla johdantona, miksei sitä voisi laittaa loppusanoiksi?

Stoner ei noussut minulle erityisen suureksi lukukokemukseksi, toisin kuin suunnilleen kaikilla muilla. Sen sijaan Butcher's Crossing vei täysin mukanaan heti ensimmäisestä sivusta, tai siis sivulta 21 missä itse tarina alkaa...

William Andrews on jättänyt opinnot Harvardissa ja matkustanut länteen. Hän ei oikein tiedä miksi, ei tiedä mitä etsii, mitä kaipaa. Sen hän tietää, että sen jonkun täytyy olla jotain erilaista, jotain muuta kuin yliopisto, jotain muuta kuin Boston. Ja sitä hän totisesti saa. 

Butcher's Crossing on pieni unelias kylä, jossa tapahtuu harvakseltaan. Kylä elää puhvelinmetsästäjistä, metsästyskauden tahdissa. Andrews etsiytyy herra Millerin seuraan, miehen joka kertoo tarinaa suunnattoman suuresta biisonilaumasta, laumasta joka elää kaukana ja vain odottaa tulevansa ammutuksi, nyljetyksi. Andrews antaa rahat metsästysretken valmisteluihin, Miller hankkii tarvikkeet ja miehistön. Kun kaikki on valmista, neljän miehen joukko lähtee uhkarohkealle matkalle vuoristoon.

Katsellessaan alavaa, piirteetöntä preeriaa, johon hän tunsi virtaavansa ja sulautuvansa vaikka seisoi liikahtamatta, hän oivalsi, että hänen Millerin kanssa sopimansa metsästysretki oli pelkkä juoni, pelkkä yritys höynäyttää häntä itseään, pelkkää lumetta, jolla päästä irti pinttyneistä tavoista ja tottumuksista. Hänellä ei ollut mitään pakottavaa asiaa sinne minne katsoi, minne aikoi lähteä; hän menisi sinne omaasta vapaasta tahdostaan. Hän menisi vapaasta tahdostaan läntiseen taivaanrantaan ulottuvalle tasangolle, joka vaikutti jatkuvan yhtäjaksoisesti kohti laskevaa aurinkoa, eikä hän uskonut, että tuolla tasangolla oli niin isoja kyliä ja kaupunkeja että ne hetkauttaisivat häntä. Hänestä tuntui, että asui hän missä hyvänsä nyt ja myöhemmin, hän jättäisi suurkaupungin yhä kauemmaksi taakseen ja vetäytyisi villiin luontoon. Hän tunsi, että tämä oli se keskeinen merkitys, jonka hän pystyi löytämään elämästään, ja ajatteli silloin, että kaikki lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat olivat johdattaneet häntä hänen tietämättään tähän hetkeen, jossa hän seisoi jännittyneenä kuin aikoen lähteä lentoon. Hän katsoi jokea uudestaan. Tällä puolella on asutus, hän ajatteli, ja tuolla puolella luonto. Ja vaikka minun on palattava, paluukin on omanlaisensa keino jättää asutus, lähteä sieltä yhä kauemmaksi. 

Matka on raskas, etenkin kun Miller ei ole varma reitistä. Eikä paluukaan ole varmaa, koska vuoriston ilma on yllätyksellinen.

Luin kirjaa fiktiivisenä matkakertomuksena, ja pidin siitä hurjan paljon. Andrews matkustaa fyysisesti pitkän matkan Butcher's Crossingiin ja sieltä vuorille, mutta samalla hän tekee ainakin yhtä pitkän henkisen matkan. Biisoneiden löytäminen on tärkeää, mutta ei niin tärkeää kuin oman itsensä löytäminen ja sisimpänsä tunnistaminen. 

Tarina sijoittuu 1870-luvulle mutta lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen että tapahtumat sijoittusivat tiettyyn aikaan, tiettyihin vuosiin. Miesten päättäväisyys, turhautuminen, intohimo, omistautuneisuus ovat ajattomia, yleismaailmallisia tunteita. Ihmisten ja luonnon kohtaaminen, keskinäinen voimien mittely on kuvattu vahvasti, niin vahvasti että lukija tuntee  olevansa metsästysretkellä yhdessä näiden hurjapäiden kanssa. 

Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt selkäänsä biisonille siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että hän oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä. Ja niin hän oli kääntänyt selkänsä.

Ilkka Rekiaron suomennos on jälleen kerran erittäin hyvää työtä. Vaikka pitkiä lauseita on todella paljon, teksti on sujuvaa, helposti luettavaa. Pidin myös siitä, että suomennoksessa on käytetty paljon - mutta ei liikaa - vanhahtavia tai muuten oudompia sanoja, kuten esimerkiksi yllä olevan sitaatin "untelo". 

Kirjaa on jo ehditty lukea blogeissa, arvion ovat tehneet ainakin Kaisa Reetta T., Ulla, Takkutukka, Jenni, Krista ja Katja Jalkanen.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Englanninkielinen alkuperäisteos Stoner (1965)
Johdanto John McGahern
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2015
306 s.

Stoner on varmasti yksi kirjakevään puhutuimmista teoksista. Se on ollut vuosikymmeniä unohduksissa mutta Anna Gavaldan ihastuttua siihen se on noussut lentoon ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Epätavallinen historia sai minut kiinnostumaan kirjasta. 

Lukemisesta jäi hyvin ristiriitainen olo. Ensimmäiset sivut olin ihastunut. Yksi syy on kieli; kiitos suomentajalle sanavalinnoista! Eletään 1900-luvun alkua niin silloin ollaan kyökissä, kerätään kanankuikkaloiden munia, pukeudutaan palttooseen  ja niin edelleen. 

Noin puoliväliin asti luin Stonerin tarinaa innostuneena. Tuntui, että tässä on todella hieno kuvaus nuoren Williamin lähdöstä kotitilalta opiskelemaan, oman alan löytämisestä, aikuiseksi kasvamisesta, perhe-elämästä. Nautin tunnelmasta, joka on vahva ja vangitseva. Kirja on intiimi ja intensiivinen, samalla hyvin aistivoimainen.

Stoner teki peltotöitä päivän tai pari auttaen isää ja tämän pestaamaa mustaa renkiä, mutta lämpimänkosteiden multapaakkujen pehmeys jalkojen alla ja vastakynnetyn maan haju sieraimissa eivät herättäneet hänessä kotiinpaluun tai tuttuuden tunnetta. Hän palasi Columbiaan ja käytti loppukesän valmistellen uutta luentosarjaa, jonka aikoi pitää tulevana lukuvuonna. Hän vietti suurimman osan kustakin päivästä kirjastossa, palasi kohti asuntoa ja Edithiä joskus vasta myöhään illalla, kun kuusaman sakea tuoksu leijui lämpimässä ilmassa ja sirot kanukanlehdet kahisivat ja värisivät aavemaisesti pimeässä. Stonerin silmiä kirveli heikosti erottuvien tekstien tuijottamisesta, hänen mielensä oli raskas siitä mitä se oli omaksunut ja hänen puutuneita sormiaan pisteli vanhojen nahkakansien ja lehtien pitelemisestä, mutta hän oli vastaanottavainen maailmalle, jonka läpi hän hetken aikaa käveli, ja sai siitä iloa. 

Puolenvälin jälkeen tapahtui jotain. Hermostuin ja kyllästyin. Ärsyynnyin  henkilöhahmoista, tai hahmoille. Mietin, miksei Stonerin ympärillä ole juuri yhtään ihmistä, kenen kanssa olisi luontevat suhteet. Hänellä on muutama ystävä, mutta ystävyyssuhteet näyttävät kovin pinnallisilta. Mietin myös, miksi Stoner on sellainen vässykkä että antaa kohdella itseään miten tahansa. Tuntui, että petyin uudelleen ja uudelleen. Ehdin miettiä olisiko Grace erilainen mutta ei, petyin siihenkin mitä hänestä tulee. 

Kaksijakoinen fiilis tulee varmasti juuri tästä. Tarina on sinänsä hyvä mutta kun en pidä yhdestäkään henkilöhahmosta. Itse Stoner väläyttää joskus mutta ei riittävästi jotta pitäisin edes hänestä. Olisin kaivannut enemmän ilon hetkiä. 

Mietin, kuinka paljon tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikutti lukukokemukseen. Toista kertaa vuoden aikana olen vaihtamassa paikkakuntaa, asuntoa ja työpaikkaa. Asunnon etsiminen stressaa, ärsyttää jo valmiiksi kun taas pitää pakata tavarat, roudata ne uuteen paikkaan, purkaa laatikot ja etsiä tavaroille paikat, yöunet ovat jääneet monena yönä vähiin. Tässä tilanteessa Stoner saattoi olla väärä valinta luettavaksi. 

Kirjabloggaajien facebook-ryhmästä muistan lukeneeni, että Stonerin alun saatetta ei kannata lukea aluksi vaan lopuksi. Onneksi muistin. En ymmärrä, miksi saate on laitettu kirjan alkuun. Siinä paljastetaan kaikki kirjan tapahtumat ja pohditaan teemoja. Eli suoraan sanottuna pilataan lukukokemus kun mitään ei jätetä lukijan itsensä tulkittavaksi. 

Stoneria on luettu blogeissa paljon ja useimmiten myös tykätty hurjasti. Siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Lukutoukka, Leena Lumi, Arja,  Ulla, Suketus ja Tiina.