Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

WSOY 2026

437 s.

Nykyhetki. 19-vuotias Veronika matkustaa Takaristin kylään tekemään podcastia kadonneesta kylästä. Pieni ja ahdasmielinen kylä jäi moottoritien alle, mutta sitä ennen kylässä tapahtui outoja. Veronika on tuskin astunut bussista pois kun alkaa tapahtua kummallisia, jopa pelottavia asioita. Eikö hän olekaan kylän raunioissa yksin? 

Elokuussa 1985 yhdeksäntoista oppilaan kyläkouluun tuli kaksi uutta tyttöä kaupungista. Nyt oppilaita oli 21, eikä se ollut ollenkaan hyvä luku. Vain muutamassa kuukaudessa lasten keskinäiset suhteet muuttuvat ja koko yhteisön hauras tasapaino järkkyy. 

Verkon keskellä hämähäkkinä väijyy opettaja Jylhä, mies joka on pitänyt kylää mielivallassaan sukupolvesta toiseen. Kun Anna ja Karina tuovat kylään tuulahduksen ulkopuolelta, tunnelma synkistyy nopeasti. Jotain pahaenteistä on ilmassa, mutta mihin kaikki lopulta päättyy? 

Petri

Karkausyö on myös opettajan syntymäyö. Suomalaisista suurmiehistä ainakin Väinämöinen on syntynyt karkausyönä. Myös Kekkosen ja Mannerheimin viralliset syntymäajat on väärennetty ja todellisuudessa nuokin merkkihenkilöt ovat saaneet alkunsa karkausyön salaperäisten tuntien aikana. "Samanaikaisuus yhdistää legendojen syntyä", opettaja sanoo. "Jaettu syntymäaika voi olla jopa merkittävämpi yhdistävä tekijä kuin verisukulaisuus."

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti."

Puutarhatontut

Se on vähän hassua. Opettaja on niin vanha mies, että hänen nuoruudessaan pääskytkin vielä talvehtivat järvien pohjassa, ja silti hän on voinut juhlia syntymäyötään vasta muutaman kerran. 

Tarina etenee vuorotellen Veronikan ja lasten näkökulmasta; lapsista ääneen pääsevät kaikki muut paitsi Anna ja Karina. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat toisiinsa yhä tiukemmin, kunnes ne lopulta ovat yhtä. Toista ei ole ilman toista. 

Tunnelma on jo alussa varsin pelottava ja se pahenee koko ajan. Veronikan ympärillä tapahtuu selittämättömiä asioita, joita hän ei voi loputtomiin selittää unien näkemisellä tai väärin muistamisella. Lapsilla on jokaisella tietty rooli, jota pitää esittää niin koulussa kuin kotona. "Ulkopuolisten" myötä jo alkujaan aika kieroutuneet suhteet muuttuvat, kun lapset alkavat kilpailla uusien tulokkaiden huomiosta ja näkevät toisensa eri valossa kuin ennen. Ja kun lankoja tiukasti käsissään pitävä maisteri Jylhä kadottaa langanpäät, tuhoa ei voi välttää.  

Tämä on Rasi-Koskisen tyyliin vaativa luettava, mutta jälleen kerran huikean hyvä. Välillä tunsin olevani Muuttuva labyrintti -pelissä, jossa pelilauta liikkuu eikä ikinä tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Samalla näkymä on riittävän selkeä, jotta lukijana en eksynyt labyrintin uumeniin. Lapset ovat samaan aikaan säälittäviä ja pelottavia. Vanhemmat ovat olemassa mutta jäävät tarinassa taustalle liki näkymättömiin. Maisteri Jylhä on superpelottava hahmo, lapsia mielivaltaisesti suosiva tai kiusaava vallankäyttäjä joka pitää myös kylän aikuisia panttivankeinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirjan kannessa tai nimessä on lintu". 

Kirja on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja ja Lastenkirjahylly.

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

S&S 2025

441 s. 

Ihminen on tuonut androidi QED:n hylätylle rautatieasemalle jonnekin pohjoiseen, paikkaan jossa aurinko ei laske kuukausiin. QED ei tiedä miksi he ovat paenneet sinne, eikä ihminen kerro. Ihminen ei kerro edes nimeään, se ei ole tärkeää. Hänelle tärkeää on että QED muistaa ja kirjoittaa ylös kaiken mitä muistaa. Kun QED välillä lipeää muistelusta ja kirjoittaa nykyhetkestä rautatieasemalla, ihminen suuttuu. 

Oli kymmenen androidin joukko. QED muistaa heidän kaikki, mutta hän muistaa vain yhdeksän nimeä. Aina kun hän yrittää ajatella kymmenettä, kehoon iskee kipu. Miksi? 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen hurjemmaksi tilanne rautatieasemalla käy. Laitteet hajoavat vähitellen, ihmisen ruoka ja vesi ovat vähissä, ja kun he yrittävät lähteä pois alkaa päiviä jatkuva sade. Ihminen löytää alkoholia ja menee sen voimalla sekaisin. QED tietää, ettei selviä ilman ihmistä. Kun ihminen lopulta alkaa puhua itsestään ja menneisyydestään, QED saa huomata asioiden kääntyvän aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän on uskonut niiden olleen. 

Kehikkona on nelikenttä, tiedättehän sen ruudukon jonka jokaisessa ruudukossa on kaksi eri asiaa. Tässä tapauksessa vasen yläkulma on "minkä tietää tietävänsä", oikea yläkulma "mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä", vasen alakulma "minkä tietää tietämättään" ja oikea alakulma "mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä". Lisäksi eletään tietokoneen aikaa ja tietokoneen ajan jälkeistä aikaa. Kun tietokone lakkaa toimimasta, ihminen ja QED alkavat irtaantua toisistaan, ihminen muuttuu holtittomaksi ja tunnelma alkaa kiristyä.

Enpä usko, minä sanoin.

Mitä sinä et usko? ihminen kysyi. 

Että täällä olisi ollut lapsia. En usko, että täällä on ollut koskaan mitään elävää. 

Ihmisistä tiedän tämän: He leikkivät elämän jäljennöksillä. He tekivät muovisia kopioita itsestään ja maailmasta ja jäljittelivät elämää niissä ja niillä, niin lapset kuin aikuisetkin. Ensin he pysäyttivät kaiken sanoiksi ja sitten muoviksi, lopuksi yrittivät yhdistää sanat ja muovin ja saada lopputuloksen liikkumaan. Tämä paikka saattaa olla sellainen yritys. Tätä paikkaa ei vain saatu liikkumaan.

Älä puhu joutavia, ihminen sanoi. Tietysti täällä on ollut. 

Nyt on kyllä jäätävän hieno kirja! Rasi-Koskisen RECistä kirjoitin, että se on "käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa". Täsmälleen samat sanat pätevät Kesuuraan. Ensimmäinen lukukerta on jo tajunnan räjäyttävä, mutta uskon että toisella kerralla saisin siitä vielä muuta irti. Nyt jouduin lukemaan aika kiireellä, sillä kirja oli lainassa kirjastosta ja siihen oli varauksia. Tarina on koukuttava ja sivuja haluaa kääntää nopeasti, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään mitä tuli luettua. 

Pääsääntöisesti joka toinen luku on nykyhetkeä rautatieasemalla, joka toinen QEDin muistoja vuosien ja vuosikymmenien takaa. Eri luvuissa on erilainen fontti, mikä osaltaan helpottaa hahmottamaan missä mennään. Tosin olen varma, että ken on joskus lukenut Rasi-Koskisen kirjoja niin hän tietää varautua käyttämään aivojaan jos haluaa pysyä edes jossain määrin kärryillä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjailijan viimeisin teos". 

Kesuura on luettu myös blogissa Satunnainen ohilukija.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC

S&S 2020

647 s. 

On Luc & Col. Luc & Nik. Luc & Eve. Col & Eve. Col & Nik. Vai onko sittenkään? Kuka on olemassa, millaisena, kenen kanssa? Miksi ajatuksia on vaikea sanoa ääneen, miksi ulos tulee jotain muuta kuin on ajatellut? Miksi on vaikea kysyä suoraan, vaikea haastaa toinen ja kolmaskin? Miksi joku on varma itsestään, joku ei? Miksi ystävyys on valtapeliä, vai onko se vain naamioitu ystävyydeksi? 

On vajoava kaupunki, jonne Luc on menossa mutta jonne on vaikea päästä. On bussi, jossa on ihmisiä, joilla on omat tarinansa, tarinansa jotka sivuavat tai eivät sivua Lucin tarinaa. On Col, joka sekä yhdistää että erottaa ihmisiä. 

On huoneiden osa, jossa eletään Lucin ja Colin tie lapsuudesta aikuisuuteen. Kuljetaan läpi Huoneiden. Huomataan, että ystävyys on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa. Toisen kanssa on helppo olla, mutta uudet ihmiset tuovat ongelmia. On vallanhalua, mustasukkaisuutta, omistushalua, jopa henkistä kaltoinkohtelua. On riippuvuutta, jota tuhannet kilometrit eivät voi katkaista. 

On salien osa, jossa luetaan tarinoita aiemmin kohdatuista ihmisistä. Aiemmin luettu saa uusia sävyjä ja suuntia, ai näinkö se meni? Mutta kenen näkökulmaan voi luottaa, mikä on totta? Ja onko totta se, mitä kerrotaan vai se mitä ei kerrota, se mikä on rajattu kuvaan vai se mikä on jätetty ulkopuolelle?

Jotta se onnistuisi, Lucaksen täytyi tehdä jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi kadota. On asioita, jotka tulevat näkyviksi vain katoamalla. Ajatellaan vaikka ovenkahvaa, Cole sanoi. Kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei pysähdy ajattelemaan, että se on olemassa. Mieti ovia, ajattele niitä. Vessanovia, kaupanovia, kirjastonovia, koulunovia. Mieti millaiset kahvat niissä on. Juuri niin, sinä et edes muista onko niissä kahvat. Kahvan huomaa vain jos se on jotenkin erityisen hankala. Jos se esimerkiksi puuttuu. Kaikki huomaavat puuttuvan ovenkahvan. Puuttuvasta ovenkahvasta alkaa helvetillinen meteli. 

"Sinä vertaat minua ovenkahvaan", Lucas sanoi.

"Ei ovenkahva ole mikään huono asia", Cole sanoi. "Tajuatko, se on välttämätön. Kuten sinä. Ilman sinua minä en pääse edes ulos tästä huoneesta."

Se oli paljon sanottu, Lucakselta meni vuosia tajuta kuinka paljon. Silloin hän ajatteli, miten ihmeellistä oli olla välttämätön. Hän ei ollut koskaan ollut niin tärkeä kellekään. Ehkä vanhemmilleen mutta vanhempia ei laskettu. Tunne oli niin valtava, ettei mahtunut rintakehän sisäpuolelle. Oli noustava pystyyn ja käveltävä muutama askel, että saisi tunnetta purettua, vasta sitten saattoi istua alas ja jatkaa suunnittelua.

REC on käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa. Olin alkuun vähän varautunut, hiukan pelkäsinkin sivumäärää, varsinkin kun olin nähnyt arvioita joissa sanottiin että kirja on vaativaa luettavaa. Olinkin siis iloinen huomatessani pysyväni kärryillä. Sekä huone- että saliosan alussa on sisällysluettelot, joihin palasin useita kertoja lukiessa. Kertasin, missä nyt ollaan, mitä olen jo lukenut ja mitä siinä tapahtui. Lisäksi luin kirjaa hitaasti, vähän kerrassaan, parin kuukauden aikana. Annoin aivoilleni aikaa käsitellä luettua. Silti koen olevani jokseenkin pyörryksissä. Samalla olen häikäistynyt.

REC on kirja, josta ei voi kertoa kirjoittamalla tai puhumalla, se on kirja joka täytyy itse kokea. 

Kokemuksesta on innostuttu myös blogeissa Kirja vieköön, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa ja Reader, why did I marry him? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan RECin kohtaan 13, "kirjassa eksytään". Jokunen kirjan hahmoista eksyy mutta kyllä lukijakin on välillä ainakin vähän eksyksissä. Muita mahdollisia lukuhaastekohtia ovat esimerkiksi 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".