S&S 2020
647 s.
On Luc & Col. Luc & Nik. Luc & Eve. Col & Eve. Col & Nik. Vai onko sittenkään? Kuka on olemassa, millaisena, kenen kanssa? Miksi ajatuksia on vaikea sanoa ääneen, miksi ulos tulee jotain muuta kuin on ajatellut? Miksi on vaikea kysyä suoraan, vaikea haastaa toinen ja kolmaskin? Miksi joku on varma itsestään, joku ei? Miksi ystävyys on valtapeliä, vai onko se vain naamioitu ystävyydeksi?
On vajoava kaupunki, jonne Luc on menossa mutta jonne on vaikea päästä. On bussi, jossa on ihmisiä, joilla on omat tarinansa, tarinansa jotka sivuavat tai eivät sivua Lucin tarinaa. On Col, joka sekä yhdistää että erottaa ihmisiä.
On huoneiden osa, jossa eletään Lucin ja Colin tie lapsuudesta aikuisuuteen. Kuljetaan läpi Huoneiden. Huomataan, että ystävyys on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa. Toisen kanssa on helppo olla, mutta uudet ihmiset tuovat ongelmia. On vallanhalua, mustasukkaisuutta, omistushalua, jopa henkistä kaltoinkohtelua. On riippuvuutta, jota tuhannet kilometrit eivät voi katkaista.
On salien osa, jossa luetaan tarinoita aiemmin kohdatuista ihmisistä. Aiemmin luettu saa uusia sävyjä ja suuntia, ai näinkö se meni? Mutta kenen näkökulmaan voi luottaa, mikä on totta? Ja onko totta se, mitä kerrotaan vai se mitä ei kerrota, se mikä on rajattu kuvaan vai se mikä on jätetty ulkopuolelle?
Jotta se onnistuisi, Lucaksen täytyi tehdä jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi kadota. On asioita, jotka tulevat näkyviksi vain katoamalla. Ajatellaan vaikka ovenkahvaa, Cole sanoi. Kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei pysähdy ajattelemaan, että se on olemassa. Mieti ovia, ajattele niitä. Vessanovia, kaupanovia, kirjastonovia, koulunovia. Mieti millaiset kahvat niissä on. Juuri niin, sinä et edes muista onko niissä kahvat. Kahvan huomaa vain jos se on jotenkin erityisen hankala. Jos se esimerkiksi puuttuu. Kaikki huomaavat puuttuvan ovenkahvan. Puuttuvasta ovenkahvasta alkaa helvetillinen meteli.
"Sinä vertaat minua ovenkahvaan", Lucas sanoi.
"Ei ovenkahva ole mikään huono asia", Cole sanoi. "Tajuatko, se on välttämätön. Kuten sinä. Ilman sinua minä en pääse edes ulos tästä huoneesta."
Se oli paljon sanottu, Lucakselta meni vuosia tajuta kuinka paljon. Silloin hän ajatteli, miten ihmeellistä oli olla välttämätön. Hän ei ollut koskaan ollut niin tärkeä kellekään. Ehkä vanhemmilleen mutta vanhempia ei laskettu. Tunne oli niin valtava, ettei mahtunut rintakehän sisäpuolelle. Oli noustava pystyyn ja käveltävä muutama askel, että saisi tunnetta purettua, vasta sitten saattoi istua alas ja jatkaa suunnittelua.
REC on käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa. Olin alkuun vähän varautunut, hiukan pelkäsinkin sivumäärää, varsinkin kun olin nähnyt arvioita joissa sanottiin että kirja on vaativaa luettavaa. Olinkin siis iloinen huomatessani pysyväni kärryillä. Sekä huone- että saliosan alussa on sisällysluettelot, joihin palasin useita kertoja lukiessa. Kertasin, missä nyt ollaan, mitä olen jo lukenut ja mitä siinä tapahtui. Lisäksi luin kirjaa hitaasti, vähän kerrassaan, parin kuukauden aikana. Annoin aivoilleni aikaa käsitellä luettua. Silti koen olevani jokseenkin pyörryksissä. Samalla olen häikäistynyt.
REC on kirja, josta ei voi kertoa kirjoittamalla tai puhumalla, se on kirja joka täytyy itse kokea.
Kokemuksesta on innostuttu myös blogeissa Kirja vieköön, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa ja Reader, why did I marry him?
Helmet-lukuhaasteeseen laitan RECin kohtaan 13, "kirjassa eksytään". Jokunen kirjan hahmoista eksyy mutta kyllä lukijakin on välillä ainakin vähän eksyksissä. Muita mahdollisia lukuhaastekohtia ovat esimerkiksi 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti