Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minerva Crime. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minerva Crime. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. helmikuuta 2025

Peter James: Kuoleman koirat

 

Peter James: Kuoleman koirat 

Englanninkielinen alkuteos Stop Them Dead (2023)

Suomentanut Robi Vuokko

Minerva 2024

424 s. 



Haudoin kirjaa pitkään kotona, arastelin tarttua siihen. Olen tykännyt Roy Grace -sarjasta, mutta pelkäsin millaisia kamaluuksia julmat rikollisliigat tekevät laitonta koirakauppaa pyörittäessään. Onneksi koirien kurjia oloja ei kuvata paljoa, ja onneksi monen kohtalo on lopulta hyvä. 

Nuorehko maanviljelijä murhataan, kun hän yrittää estää rikollisia varastamasta heidän koiranpentujaan. Pian käy ilmi, että ihmisiltä on varastettu koiria jopa kesken lenkityksen. Roy Grace kumppaneineen päätyy tutkimaan maailmaa, jossa rahanahneet ihmiset eivät piittaa sen enempää eläinten kuin ihmisten hyvinvoinnista. 

Toisaalla Chris Fairfax on Katy-vaimoineen ostanut koiranpennun luotettavan oloiselta kasvattajalta - tosin pakettiautosta parkkipaikalla. Koira voi huonosti, ja kauhukseen Fairfaxit kuulevat eläinlääkäriltä sen papereiden olevan väärennetyt. Kun heidän tyttärensä Bluebell sairastuu vakavasti, he joutuvat kohtaamaan ostopäätöksensä seuraukset. 

Tarinaa seurataan myös varkaus- ja salakuljetusbisneksessä pikkutekijänä olevan Gekon kautta. Hänen kauttaan nähdään se, miten helppo touhuun on mennä mukaan ja kuinka vaikea sieltä on päästä pois. 

Kello oli puoli kuusi, ja Roy Grace istui toimistossaan tietokoneen ääressä katsomassa Cleon lähettämää kuvaa miehestä, joka oli ilmeisesti kidnapannut Humphreyn. Mies oli juossut tiehensä - oletettavasti siksi, että oli nähnyt poliisiauton -  sen jälkeen, kun Cleo oli potkaissut häntä. Roy toivoi, että Cleo oli potkaissut miestä haaroväliin. Täysiä.

Mies ei selvästi ollut penaalin terävin kynä, koska oli sitonut Humphreyn puuhun vain parinsadan metrin päähän sovitusta tapaamispaikasta. Mutta jokin koko jupakassa vaivasi Royta. Oliko pelkkää sattumaa, että Humphrey oli kidnapattu keskellä koiriin kohdistuvaa rikosaaltoa? 

Murhatutkimus tahtoo jäädä vähän sivurooliin, niin paljon käytetään aikaa koiravarkauksiin, epäilyttävien kasvattajien etsintään yms. Harmi. Tarina kuitenkin alkaa murhasta, niin olisin toivonut uhrin ja hänen perheensä olevan esillä enemmän. Nyt he melkein unohtuvat. 

Jamesilla on taito kirjoittaa koukuttavasti, tässäkin sivut kääntyvät melkein itsekseen. Pidän kovasti siitä, että kliseet on vältetty ja poliisityö on oikeasti yhteistyötä eikä sooloilua. Grace ei työskentele vain parinsa Glenn Bransonin kanssa vaan mukana on monia muitakin poliiseja, jotka saavat äänensä kuuluviin ja ovat isossa roolissa, eivät vain kokoushuoneen täytettä. 

Toivon tämän saavan lukijoita ja herättelevän huomaamaan, että lemmikkibisnes ei aina ole puhdasta. Koiran tai kissan hankkijan on hyvä tiedostaa, että halvalla ei välttämättä saa hyvää, mutta ongelmia sitäkin enemmän. Kirjassa uhka menee äärimmäisyyksiin, Bluebellin lisäksi peräti koko maa on vaarassa kun sata vuotta poissa ollut tauti on tekemässä paluun. 

Vaikka tämä on jo 19. osa sarjassa, en ole vielä pitkästynyt. Pidän siitä, että Royn kadonneen vaimon Sandyn tarina on saatu päätökseen jo aiemmin eikä se jatku jatkumistaan osasta toiseen. Välillä meinasin kyllästyä siihen, mutta nyt Roylla on eri murheet ja kenties jotain uuttakin tulossa. Kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkä sarjasta on tulossa. Onko se yhä tuore siksi, että James on välillä kirjoittanut muutakin, useiden kirjojen verran? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira".

Kuoleman koirat on luettu myös Kirsin Book Clubissa

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Richard Coles: Murha ennen iltahartautta

 

Richard Coles: Murha ennen iltahartautta

Englanninkielinen alkuteos Murder before Evensong – A Canon Clement Mystery by Richard Coles (2022)

Suomentaneet Riina Vuokko ja Robi Vuokko

Minerva 2023

333 s.


 

Pienen Champtonin kylän rauha rikkoutuu, kun kirkosta löytyy ruumis. Kirkkoherra Daniel Clement löytää ruumiin ja päätyy avustamaan poliisia tutkinnassa. Kyläläisten kesken on kyllä ollut kinastelua, mutta eivät kai kirkon mahdollisiin muutostöihin liittyvät erimielisyydet voi johtaa murhaan?

Tapaus ei tunnu saavan lisävaloa ollenkaan, ja pian löytyy toinenkin ruumis. Juorut kulkevat vilkkaina, mutta kenelläkään ei tunnu olevan varmaa tietoa mistään. Moni on varma, että murhaaja kulkee kyläläisten keskuudessa, mutta asia ei herätä pelkoa eikä juuri vaikuta arkeen.

”Suothan anteeksi, Margaret, minusta ei juuri nyt oikein ole seurustelemaan.”
Koirat syöksyivät hänen ohitseen eteiseen ja Daniel kääntyi seuratakseen niiden perässä.
”Pastori. Mitä me teemme?”
”Minkä suhteen?”
”Kirkon. Perutte varmaan palvelukset tältä päivältä?”
”En. Pidämme iltapalveluksen kuudelta kartanon kappelissa. Voisit ehkä levittää sanaa?” hän ehdotti, vaikka tiesi Margaretin tekevän niin pyytämättäkin.
”Aivan, tietenkin. Entä avoimien ovien päivä?”
”Bernard ajatteli, ettei olisi sopivaa päästää taloon vieraita tänään, joten se on peruttu. Toivottavasti väki ei pety pahasti.”
”He ymmärtävät varmasti. Ja oletan, että poliisit tahtovat puhua kanssamme.”
”Uskoisin niin.”
”Olemme saattaneet nähdä jotain. Ehkä näimme murhaajan!”
”Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä paljoakaan.”
”Se veren määrä! Kammottavaa! Joko hautajaisjärjestelyt ovat käynnissä?”
”En osaa sanoa. Ehkä on parasta, että pidämme omaiset toistaiseksi vain rukouksissamme.”

Tässä on sama ongelma kuin monessa muussa pehmodekkarissa, ensin on satoja sivuja hidasta tempoa, jossa ruumiita löytyy mutta mitään ei selviä, sitten kaikki ratkeaa hirmuisella nopeudella viimeisen muutaman kymmenen sivun aikana. Koin, että tässä lukijan on hyvin vaikea ratkaista syyllistä itse, sen verran vähän ja epämääräisiä vihjeitä annetaan.

Champtonin kylä on viehättävä ja siellä asuu kiinnostavia ihmisiä. Kylän dynamiikka on erilainen kuin perusdekkarissa, tässä kirkkoherra on keskeinen hahmo mutta yhtä merkittävä on Champton Housen isäntä, paikkakunnan merkkihenkilö Bernard de Floures. Tämän suku on ollut kylässä vaikutusvaltainen jo vuosisatoja. Silti suvun jäsenten ja muiden kyläläisten välillä on mukavan vähän kitkaa. Muuten kaikenlaista nahinaa ja riittää. Siitä seuraa toisinaan huvittaviakin tilanteita, kun rouvilla sanan säilä heiluu ja omaa arvovaltaa yritetään ylläpitää. Pidän kovasti myös pappilan mäyräkoirista, jotka ovat hyvin eläväisiä hahmoja tyrmistymisineen ja riemastumisineen.  

En tiedä onko hahmoja liikaa, mutta tuntuu että heistä ei kerrota kovinkaan perusteellisesti eikä aina ole helppoa muistaa kuka on kuka. Hahmot ovat tässä ja nyt, ja vain harvalla heistä on historiaa. Itse mietin välillä, mikä olikaan Normanin ja Nathanin ero tai kuka on kaupassa työskentelevä Anne Dollinger. Ehkäpä sarjan seuraavissa osissa tutustumme kyläläisiin lisää. 

Pehmodekkareiden ystäville kelpo luettavaa. Vaikka moitinkin ylenmääräistä hidastempoisuutta, aion lukea tulevatkin osat. Riittääkö Champtonissa uhreja ja murhaajia? Ilmestyykö mukaan kyläläisiä, joita emme ole vielä kohdanneet? Millaisia salaisuuksia henkilöhahmoilta paljastuu? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus.

 

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Thomas Erikson: Mielivalta

Thomas Erikson: Mielivalta
Ruotsinkielinen alkuteos Vanmakt (2013)
Suomentanut Timo Korppi
Minerva 2019
468 s.







Nyt on kuulkaa dekkariraakki mielissään! Siihen on yksinkertainen syy, jota en osaa selittää yksinkertaisesti. No mutta, tiedätte dekkarit ja trillerit, joissa "joku haluaa osoittaa valtansa" kaihtamatta mitään keinoja. Yleensä niissä vallankäyttäjät ovat joukko miehiä, joiden vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu naisten ja/tai lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä kirjassa ei liikuta lainkaan sellaisissa vesissä; ei kuljeta pimeillä kujilla eikä olla päihteiden orjia. Iloa tuottaa juoni, joka on lähestulkoon nerokas. 

Tukholmassa asuu brittiläinen diplomaattiperhe, jolle alkaa tapahtua omituisia asioita. Perheenjäseniä katoaa, löytyy ja katoaa taas. Niin perhe kuin poliisi on ymmällään. Mistä on kyse? Lunnaita ei vaadita, sen sijaan ihmiset löytyvät itsekseen tai heidät tuodaan näkyville. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin perhe ja poliisi, sillä tarina etenee myös rikollisten näkökulmasta. Mukana on niin valehenkilöllisyyksiä kuin ambulanssin kaappaus. Juonenkulku on monimutkainen mutta hallittu, tapahtumia on paljon mutta ne eivät etene vyöryen. 

Käyttäytymistieteilijä Alex King päätyy mukaan tutkintaan osin sattumalta. Hän asuu diplomaattiperheen naapurissa, ja on oiva välikappale perheen ja poliisin välillä. Moni asia hoituu hiljaisuudessa, kun ne käsitellään naapurin kautta, ei pelkästään virkapukuisten poliisien. Myöskään psykologiaa ei vyörytetä lukijaa tainnuttamaan, vaikka se kulkee tiiviinä osana tarinaa. 

Hellmark nyökkäsi. Hän naputteli työpöytänsä pintaa kynällä. "Syyllisen kiinni saaminen käy koko ajan vaikeammaksi. Osaa epäilemättä pysyä piilossa."
"Minusta tämä näyttää nyt oikealta kidnappaukselta."
"Kun lapsenlikalta ensimmäisellä kerralla napattiin vaunut, oliko se silloin kidnappaus?" Hellmark lausahti.
"Siitä meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Ehkä joku vain löysi vaunut. Jätti ne sitten. Yksityiskohdista ei ole aavistustakaan."
"Jos joku löytäisi vaunut ja niissä lapsen, niin eikö hemmetissä hän soittaisi poliisille? Eikä kärräisi niitä suoraan oletetulle omistajalle? Ja keskellä yötä kaiken lisäksi. Hämärä homma. Ja mistä kukaan voi tietää, kenen vaunuista on kyse?"
Alex kohautti olkapäitään. "Tässä ei ole liikkeellä kuka tahansa. Emme tiedä syyllistä. Ja syitä voi olla muitakin kuin raha."
"Mitä ajat takaa?"
"Miksi asioita yleensä tehdään? Et sinäkään tee työtäsi ensisijaisesti rahan takia."

Kun lukee paljon dekkareita, alkaa turtua. Toisinaan on olo, että lukee samoja kirjoja, riippumatta kirjoittajasta. Siksi onkin aina ilahduttavaa huomata yllättyvänsä jostain. Mielivallan suhteen olin alkuun skeptinen, juurikin tuon alussa kuvailemani valtakuvion takia. Nopeasti kävi ilmi, että nyt on kyse jostain muusta. Ehkä siksi innostuin tästä niin paljon. Se vaan aina sykähdyttää, kun kohtaa totutusta poikkeavan tarinan. 

Luettuani kirjailijan loppusanat jäin miettimään, että miksi tätä(kään) sarjaa ei suomenneta kokonaan tai järjestyksessä. Kansilieve kertoo, että tätä ennen on suomennettu Pelonkylväjät. Erikson kuitenkin kiittää Maria Sundbergiä, "joka kuten kahteen aiempaankin Alex King - romaaniin, loi tähän hienon kannen". Kahteen? Onko siis suomentamatta jätetty sarjan ensimmäinen vai toinen osa? Oletettavasti toinen, koska Alexin ja poliisi-Ninan välinen suhde vaikutti melko erilaiselta kuin Pelonkylväjissä. Täytyypä tutkailla, josko suomentamaton löytyisi alueen kirjastoista ruotsiksi. Oletukseni on lisäksi, että koska Mielivalta on julkaistu ruotsiksi jo 2013, sarja on saanut jatkoa. 

Tästä on tehnyt postauksen myös Takkutukka. Mitenkä minusta tuntuu, että luemme varsin paljon samoja kirjoja? :) 

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre: Alex
Ranskankielinen alkuperäisteos Alex (2011)
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2015
405 s.







Alex kiinnitti huomioni jo keväällä, kun selailin kirjakatalogia. Esittelytekstin perusteella se vaikutti erittäin kiinnostavalta. Hämmennyin kuitenkin kovasti kirjan ilmestyttyä, kun HelMet-verkkokirjasto kertoi kirjan olevan Verhoeven-trilogian toinen osa! Lähetin kustantamolle nettipalautteena kysymyksen, miksi suomennosta ei aloitettu ykkösosasta, ranskaksi nimeltään Iréne. Kolmas osa on ranskaksi nimeltään Camille. Vastausta en ole saanut, ainakaan vielä.

Päähenkilö on ylikomisario Camille Verhoeven, mies joka herättää muissa ihmisissä monenlaisia tunteita. Hän on kokenut valtavan henkilökohtaisen tragedian (josta oletettavasti kerrotaan ykkösosassa, ajatellen että hänen vaimonsa nimi on Iréne...), lisäksi hänen yllään on tunnetun taiteilijaäidin varjo. Kaiken huipuksi hän on vain 145-senttinen. 

Poliisi saa selvitettäväkseen tavallisen oloisen sieppauksen. Pian tapaus muuttuu kummalliseksi. Kukaan ei tunnu kaipaavan siepattua jonka henkilöllisyys ei millään selviä, lunnaita ei vaadita, silminnäkijoitä on vain yksi ja hänkin huono... Kuvio aukenee pala kerrallaan, kunnes poliisi saa huomata että kuva onkin kaikkea muuta kuin selvä. Verhoeven kollegoineen joutuu mukaan kissa ja hiiri - leikkiin, jossa yllätyksiä riittää loppuun saakka.

Hänet valtaa jonkinlainen ahdistus, sitä on vaikea kuvailla, hän etsii oikeaa sanaa, jotenkin.... sähköistynyt tunne. Irènen takia. Hän kääntyy ja katsoo autiota katua. Hänen lävitseen käy väristys kuin sähköisku. Hän ymmärtää. Tähän saakka hän on vain tehnyt työtään, järjestelmällisesti, tehokkaasti ja kokemustaan hyödyntäen, hän on vain täyttänyt hänelle asetetut odotukset, mutta nyt hän tiedostaa ensimmäistä kertaa kouriintuntuvasti, että vain vajaa tunti sitten tässä paikassa siepattiin nainen, joka on lihaa ja verta, kirkuva nainen, jota hakattiin ja työnnettiin sisään pakettiautoon; tuo nainen on nyt vankina jossain, kauhuissaan ja ehkä kidutettuna, joka minuutti on nyt kallis, eikä hän itse pysty antamaan parastaan, koska hän haluaa pysytellä erossa koko jutusta, suojella itseään, ei halua tehdä työtään, työtä jonka on itse valinnut. Ja josta hän ei luopunut Irènen kuoleman jälkeen. Olisit voinut tehdä toisin, hän sanoo itselleen, mutta sinä valitsit tämän. Olet nyt tässä, juuri tällä hetkellä, eikä täälläolollesi ole kuin yksi ainoa oikeutus: sinun on löydettävä se siepattu nainen.

Camillen päätä pyörryttää. Hän nojaa toisella kädellä läheisen auton koriin ja löysää toisella solmiotaan. Saada tällainen jutttu niskoilleen eti taida olla hyväksi miehelle, joka menee niin helposti pois raiteiltaan toisten kärsimyksestä. Louis on ilmestynyt hänen viereensä. Kuka tahansa muu kysyisi: "Onko kaikki kunnossa?" Mutta ei Louis. Hän jää seisomaan Camillen lähelle ja katsoo muualle, niin kuin odotetaan oikeuden päätöstä, kärsivällisesti, liikuttuneena, levottomana.

Pidin kirjan erilaisuudesta. Okei, siinä on tiettyjä kliseitä mutta nekin ovat erilaisia kuin yleensä. Päähenkilöllä on tietenkin ongelmia henkilökohtaisessa elämässään, mutta Verhoeven ei ryyppää liikaa eikä hänellä ole naisongelmia. Hänellä on tietenkin hankaluuksia jonkun työtoverinsa kanssa, mutta tässä tapauksessa kyseessä on tutkintatuomari eikä kukaan niistä keitä hän tapaa työpaikalla päivittäin.

Juonikuvio on loistava. Kissa ja hiiri - tarinoita on nähty ennenkin, mutta mielestäni Alexissa kuvio pyöräytetään ympäri niin monta kertaa, että sitä ei voi kuin ihastella. Lukija saa ihmetellä kerran jos toisenkin, että kenen puolella sitä pitäisi olla, kun moni ei olekaan sitä miltä näyttää. Hyviksen ja pahiksen roolit muuttuvat moneen kertaan, kun henkilöiden toiminnan taustalta paljastuu uusia seikkoja. Itse tunnustan olleeni aivan kuutamolla ja yllättyneeni monta kertaa, yhtään en osannut arvata mihin tapahtumat johtavat. 

Yksittäisenä kirjana teos on loistava. Harmittelen silti edelleen sitä, että se on sarjan toinen osa. Siinä viitataan paljon ykkösosaan, mutta kovin tarkasti en halunnut kirjoittaa Verhoevenin kokemasta tragediasta siltä varalta että Irène suomennetaan myöhemmin. Arvaan myös, että henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ovat saaneet perustansa jo ykkösosassa. Hahmot ovat kyllä aivan mahtavia, niin erilaisia keskenään ja ah mitä persoonia!

Alexista tykkäsi myös Annika K.  

Kuittaan tällä Kirja joka maasta - haasteesta Ranskan.