Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

Englanninkielinen alkuteos The Dressmaker's Gift (2019)

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Kansi Mirella Mäkilä

Otava 2022

302 s.

Harriet pääsee työharjoitteluun pariisilaiseen PR-firmaan Agence Guillemet'heen. Työ ja asunto ovat molemmat Rue Cardinalella, samassa talossa jossa hänen isoäitinsä Claire on ollut ompelijattarena toisen maailmansodan aikana. Työ- ja kämppäkaverina Harrietilla on Simone, jonka isoäiti Mireille oli puolestaan Clairen työ- ja kämppäkaveri. Mutta kuka oli Vivienne, kolmas nainen vanhassa valokuvassa, valokuvassa joka on johdattanut Harrietin Pariisiin?

Mireille kertoo kolmikon tarinaa Simonen kautta, pala kerrallaan. Saksalaiset miehittivät Pariisin, ja osin heidän ansiostaan ompelijattarilla riitti töitä. Claire huumaantui saksalaisupseerin tarjoamista shamppanjasta ja silkkisukista, kunnes pettymys rakkaudessa sai hänet liittymään vastarintaliikkeeseen, jonka jäsen Mireille jo oli. Tehtävät vaikeutuivat ja kiinnijäämisen riski kasvoi. Lopulta tuli pysähdys, joka muutti koko kolmikon elämän. 

Harriet kulkee Clairen ja Mireillen jäljillä, paikoissa joissa he ovat olleet. Samalla hän käy läpi elämänsä suurta traumaa, äitinsä menetystä. Hän pohtii sotaa sukupolvikokemuksena ja trauman jatkuvuutta. Isoäidin tarinan selvittäminen on pelottavaa, mutta onko totuus vapauttavaa? 

Hän istui pajunoksien varjossa ja siirsi niskaansa verhonneet painavat hiuksensa olkapään yli, kun ilta hämärtyi ja toi joelta mukanaan vilvoittavan henkäyksen. Rakkaimpien ihmisten kuvajaiset sekä puun jykevä runko selän alla muistuttivat häntä siitä, että sota ei pystynyt tuhoamaan kaikkea.

Hän oli kokenut päivällä ateljeessa juuri sen tunteen, jonka miehittäjät halusivatkin hänen kokevan: tappion. Jos hän luovuttaisi, silloin hän olisi hävinnyt ja he olisivat voittaneet. Nyt hän kuitenkin tiesi voivansa palata kivettyjen katujen ja taivaalle kurottelevien rakennusten keskeltä aina tänne, paikkaan, joka muistutti kaikkein eniten hänen oikeaa kotiaan. Täällä hän saisi jokien ja meren kautta olla yhteydessä rakkaimpiinsa, ja tuo elintärkeä yhteys saisi hänet jälleen muistamaan, mikä oli kaikkein tärkeintä. Sen kautta hän saisi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, eikä hän luovuttaisi ikinä.  

Tämä oli hyvä, jossain määrin myös yllätyksellinen. Varsinaista ompelijantyötä on melko vähän, samoin takakannessa mainittu saksalaiseen rakastuminen saa yllättävän nopean lopun. Vastarintaliikkeessä toimiminen ja kiinnijäämisen seuraukset saavat suuremman roolin kuin mitä osasin odottaa. 

1940-luvun aikataso on todella kiinnostava. Erityisesti pidän siitä, että naiskolmikko on aktiivinen toimija ilman päälleliimattua romantiikkaa. Toki mukana on hullaantuminen saksalaiseen, mutta sitä tapahtui sodan aikana oikeastikin. Tässä tarinassa eivät sydämet pamppaile hurjana eivätkä polvet tutise, onneksi. 

Nykyhetkessä pidän erityisesti siitä, kuinka tarina etenee Mireillen kertomana mutta Simonen välittämänä. Tapahtumia ei kaunistella, ja Harriet joutuu huomaamaan että vastarintaliikkeessä toimineet naiset kokivat todella kovia. 

Henkilöhahmoista pidin ompelijatarkolmikosta, sen sijaan Harriet jäi jostain syystä minulle etäiseksi. Ehkä hän vatvoo äitinsä kuolemaa niin paljon, että esimerkiksi työskentely PR-toimistossa jää totaalisesti taustalle. Ikään kuin työ olisi välttämätön paha ja vain keino saada hänet oikealle kadulle. 

Toivottavasti saamme Valpya lisää myöhemmin, ainakaan vielä Pirkanmaan kirjastot eivät tunnista kuin kaksi ensimmäistä teosta. 

Rue Cardinalen ompelijattaret on luettu myös blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon". Toinen maailmansota on varsin tuttu sekä fakta- että fiktiokirjoista, samoin Pariisi. 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 

Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa.