Ágota Kristóf: Iso vihko

 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier (1986)

Suomentanut Anna Nordman

198 s.

Tammi 2022 

Täytyy myöntää, että Ágota Kristóf on minulle ihan uusi nimi, vaikka Iso vihko on suomennettu jo vuonna 1988. Onneksi siitä on nyt tullut uusi laitos joka osui silmiini. 

Alussa kaksospojat tulevat Suuresta Kaupungista Isoäitinsä luo Pieneen Kaupunkiin. Pojat ja Isoäiti eivät tunne toisiaan ennalta, ja yhteiselo alkaa riitaisasti. Isoäiti on loppuun asti paha suustaan, mutta jonkinlainen yhteys ja kiintymys hänen ja poikien välille syntyy. Kaupunkilaiset säälivät poikia, koska näiden täytyy asua Isoäidin, jota Kaupungissa kutsutaan Noita-akaksi, luona. Pojat käyttävät sääliä hyväkseen, mutta pitävät samalla itsensä kovilla. He harjoittelevat kerjäläisenä olemista, liikkumattomuutta, kestämään kipua pieksemällä toisensa näännyksiin... Sinnikkyys on heidän tunnusmerkkinsä. Heidän elämäänsä kummastellaan ja kauhistellaan, mutta heille kaikki on loogista ja he osaavat selittää sen niin että toisetkin ymmärtävät logiikan. 

Sota on kuitenkin läsnä myös Pienessä Kaupungissa. Upseeri käy Isoäidin luona, läsnä on myös sotilaspalvelija, metsästä löytyy sotilas. Ihmisiä viedään ja tuodaan karjavaunulla. Isoäiti suostuu ottamaan luokseen ja piilottamaan tytön, jonka vanhemmat on viety keskitysleirille. Voittoisa ulkomaalaisten armeija marssii talojen ohi.

Tarina on kerrassaan outo mutta samalla ah niin loistava. Meno on raakaa, välillä tulee suorastaan syyllinen olo kun tykkään tällaisesta. Pojat ja myös Isoäiti tuntuvat karmivilta, tunteettomilta roboteilta. Samaan aikaan he tuntuvat äärettömän inhimillisiltä, sellaisilta joiden on ollut pakko tukahduttaa kaikki muu paitsi selviämisvaisto. 

Sitaattiin laitan muutaman pätkän sieltä täältä kirjaa, kuvaamaan kaiken karuutta.   

Talon alla on kellari täynnä ruokaa, ja vesikaton alla on ullakko, jonne Isoäiti ei ole enää kiivennyt sen jälkeen kun me sahailimme tikapuita ja hän satutti itsensä pudotessaan niiltä. Ullakonluukku on aivan upseerin oven yläpuolella ja me kiipeämme sinne köyttä pitkin. Sinne me piilotamme kirjoitusvihon, Isämme sanakirjan ja muut tavarat, jotka meidän on kätkettävä.

(...)

Isoäiti ei koskaan peseydy. Syötyään tai juotuaan hän pyyhkii suunsa huivinsa nurkkaan. Hän ei käytä alushousuja. Kun hänellä on pissahätä, hän pysähtyy niille sijoilleen, levittää jalkansa ja pissaa maahan hameittensa suojassa. Hän ei tietenkään tee niin sisällä talossa.

(...)

Me sanomme:

- Isoäiti, sinä aikana kun me olemme asuneet luonamme te ette ole koskaan laittanut meille kananpoikaa.

Hän sanoo:

- Tänäänpä laitoin. Sen kuin syötte.

- Te tiesitte, että me emme halua syödä mitään tänään emmekä huomenna. 

- Ei se minun vikani ole. Tuo on taas yksi niistä teidän typeristä keksinnöistänne.

- Tämä on yksi meidän harjoituksistamme. Tarkoituksenamme on tottua kestämään nälkää. 

(...)

Isot lapset käyvät usein pienempien kimppuun. He riistävät näiltä taskut tyhjiksi ja joskus jopa vaatteet päältä. He myös lyövät pienempiä, varsinkin muualta tulleita. Äidit suojelevat täkäläisiä pikkulapsia, eivätkä ne koskaan mene yksin ulos.

Meitä ei suojele kukaan. Niinpä me opimme itse puolustautumaan isoja vastaan.

Ihmisten käytös ja tapahtumat menevät niin överiksi, että välillä sitä ajattelee että uskaltaisiko tälle nauraa. Väkivalta, kaltoinkohtelu ynnä muu selostetaan kylmänviileästi, suorastaan lakonisesti. Kaksoset toteavat että näin kävi, eteenpäin. Kaikki tähtää selviytymiseen, ja heistä kehittyykin varsin ovelia oman edun tavoittelijoita. Mietin että onko välillä ilmennyt halu nauraa suojautumiskeino, tapa jolla kestän kohdata poikien kohtaamat kauheudet?

Tämä on kuulemma klassikkotrilogian avausosa; nyt kun olen tilannut kevään kirjoja kirjastoomme niin näemmä seuraava osa Todiste on jo tulossa suomeksi. Ainakaan Pirkanmaan kirjastoista sitä ei löydy vanhempana versiona, liekö siis suomennettu vasta nyt. Minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaksosten elämä muuttuu ja jatkuu seuraavassa osassa, joten mahtavaa että jatkoa seuraa. 

Iso vihko on luettu myös blogeissa Luettua elämää ja Kujerruksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 45, "palkittu esikoisteos". Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan Kristóf sai tästä kirjasta European Prize for French Literature -palkinnon. Muita kohtia voisivat olla esimerkiksi 16, "kirjan luvuilla on nimet", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen".