Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY 2026

264 s. 

Johannes on elontiensä lopussa. Anna-sisar valvoo vuoteen vierellä, kysyy muistaako Johannes sitä ja tätä, ja kertoo tarinoita. Johannes muistaa kyllä, mutta haluaa päässään kertoa oman tarinansa kuolleelle vaimolleen Kaarinalle. 

Perheen evakkomatkasta se alkoi, yksinäisyyteen päättyi. Matkan varrelle mahtui paljon ja etenkin vaikeita asioita. Isän sotatraumat, homoseksuaalisuus ja itsemurha, kivulias suhde äidin kanssa, purkautunut kihlaus ja avioliitto toisen kanssa, huoli omien lasten pärjäämisestä, vaimon sairastuminen... Vakautta elämään ovat tuoneet pitkä ja pääosin tasapainoinen avioliitto sekä vuosikymmeniä kestänyt työ valokuvaajana. 

Päänsisäinen kuolinsiivous ei piilottele mitään eikä jätä mitään kertomatta. Johannes on auki, haavoittuvainen. Hän pyytää Kaarinalta ymmärrystä siihen, miksi hän oli niin kuin oli ja teki niin kuin teki. Elämä ei ollut täydellinen mutta se oli täysi. 

Äiti ynähtää. Ei sano mitään, odottaa vain, miten tilanne päättyy. Miksi minä olen aina lukenut siitä vain vihaa? En ole nähnyt muuta kuin huudot ja ilkeilyt, loukkaukset ja nälvimisen? Kuinka en ennen pelkoa? Onko se aivan uusi tunne vai onko se onnistunut peittämään sen niin hyvin? Kourieni alla äidin ranteet tuntuvat ohuilta kuin linnunluut. Se on jo vanha hento nainen, minun äitini. Puistatus käy lävitseni. Se tuntuu silmissä, kitalaessa, ikenissä.

Minulla on kaksi naista, joista täytyisi pitää huolta. Yksi itkuinen kaahaa pitkin roudanrikkomia maanteitä ja toinen seisoo tässä edessäni pelokkaana, seinää vasten naulittuna. Viha laskee kuin vuorovesi, paljastaa jälleen sisälle kerääntyneet suuret terävät kivet. Valuu alas lattialle ja imeytyy lautojen välistä välipohjan sahanpuruun. 

Irrotan otteeni ja äiti vetää kätensä alas. Hieroo ranteitaan kuin niitä pakottaisi. Silmiin se ei vieläkään katso. Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?

Kinnunen kirjoittaa jälleen uskomattoman kauniilla kielellä uskomattoman koskettavan tarinan. 264 sivua riittää, ei tarvitse jaaritella kun osaa kertoa tiiviisti mutta painavasti. Johanneksen nykyhetki on muistisairauden takia repaleinen, mutta mennyt on kirkkaana mielessä. Joskus ehkä liiankin kirkkaana, sillä on paljon asioita jotka tekevät niin kovin kipeää vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kaiken kantavana voimana on ollut rakkaus, joka ei murtanut vuoria vaan musertui niiden alle, nousten silti aina uudelleen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut.net.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY 2022

284 s.

Elna Suorajärvi on opettajaksi vanha ja väsynyt. Vakipaikkaa ei ole saatavilla, hänelle ei ole ollut koskaan. Korkeintaan muutaman lukuvuoden kerrallaan hän on saanut olle yhdessä paikassa, sitten on pitänyt lähteä pois. Tässä kirjassa seurataan hänen lukuvuottaan 1947-48 Niemen koulussa, tiettömän taipaleen takana Kuusamon rajaseudulla. 

Koulurakennus on huonokuntoinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asunto. Juuri mitään tavaroita ei ole valmiina opetusta varten, ei edes tietoa kuinka monta oppilasta eri luokille tulee. Supistetussa koulussa eri-ikäiset oppilaat käyvät koulua eri ajan, sillä näin pian sodan jälkeen heitä tarvitaan apuna kotona. 

Elna on stressaantunut ja yksinäinen. Hän haluaisi jo päästä eläkkeelle, mutta koossa ei ole tarpeeksi virkavuosia siihen. Hän tekee pitkää päivää valmistellakseen oppitunteja usealle luokka-asteelle, jotka kaikki ovat samaan aikaan samassa luokkahuoneessa. Oppilailla on sodasta traumoja, ja monen kotiolot ovat kurjat. Lukuvuodesta kuitenkin selvitään, ja on mukana joitain hauskojakin hetkiä.

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 

Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ, Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus. Vielä hiukan ennen kuin on valmista. 

Maailma olisi täynnä hyviä neuvoja, äideiltä saatuja, jotka kaikuvat pään sisällä, vaikka niiden sanoja olisi jo aikaa sitten lahonnut: Älä vilustu. Älä kylmetä jalkojasi. Huomenna olet varmasti väsynyt. Mene nukkumaan jo. En tottele niistä yhtäkään vaan vispaan. Ei nukuta. 

Varmaankin vilustun, mutta se on oma valintani. Saan tehdä kaikki ne virheet, jotka itse valitsen. Makaan tässä kinoksessa halutessani vaikka aamuun asti ja katselen, miten tähtien kalvas loisto heijastuu valkoisilta hangilta. Yö on pitkä kuin järvenselkä.

Alussa en heti lämmennyt tälle, mutta mitä pidemmälle tarina eteni sen tiukemmin se veti minut mukaan. Elna vaikuttaa varsin kylmältä hahmolta, mutta suurimmalta osalta se taitaa olla hänen suojamuurinsa maailmaa vastaan. Hänellä on myös omat painolastinsa raskauttamassa elämää, tekemässä häntä niin kodittomaksi kuin työttömäksi. Kuitenkin hänen työmoraalinsa on korkea; vaikka hän ei annakaan itselleen lupaa kiintyä oppilaisiin niin hän haluaa heidän oppivan, haluaa että he pärjäävät elämässään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka aioit lukea viime vuonna". Ostin tämän Helsingin kirjamessuilta itselleni, mutta luin kuitenkin vasta nyt. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on vuodenajan vaihtuminen.

Pimeät kuut on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Sheferijm - ajatuksia kirjoista, Kirjojen kuisketta ja Kirjailuja.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY 2023

480 s.

Alkuun Tommi Kinnusen viisaita sanoja ja välähdys omasta työhistoriastani. 

Tämän sanon heti: oikein valittu. Ei meillä ole kuin yksi elämä, ei enempää kuin tämä ainoa mielenterveys, rauhan tunne. Jos työtä ei pysty tekemään ilman, että rikkoo psyykeään tai toimii vastoin moraaliaan, täytyy työskentely lopettaa. Jos ei luokkansa edessä ole mahdollista seisoa sellaisena kuin itse tahtoisi, on lähdettävä pois. 

Työskentelin viisi vuotta ikäihmisten kotihoidossa, ja jo sinä kohtalaisen lyhyenä aikana tapahtui valtavia muutoksia. Siivous imurointia lukuun ottamatta loppui, samoin ruuanlaitto. Tilalle tuli siivous- ja ateriapalvelu. Käyntimäärät lisääntyivät ja asiakkaan luona vietetty aika lyheni. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että 8-tuntinen lauantaivuoro sisälsi 17 käyntiä asiakkaiden kotona. Tavoite oli että joka päivä asiakkaiden luona ollaan 6 tuntia, ei väliä sillä kuinka pitkä matka kohteiden välillä oli tai kulkiko välimatkat kävellen. Useita kertoja minulla oli eväänä banaania, juotavaa jugurttia ynnä muuta sellaista, mitä pystyin syömään kävellessäni asiakkalta toiselle. Ei ollut aikaa mennä parin kilometrin päähän taukotilaan. Monet käynnit olivat 15-30 minuuttisia. Kuinka kauheaa oli mennä dementikon luo, kun oli vartti aikaa auttaa hänet sängystä vessaan, tehdä alapesu, auttaa pukeutumisessa, huolehtia aamupala ja lääkkeet. Karu totuus oli se, että vaikka lääkkeet olisi pitänyt ottaa syömisen jälkeen, ei hoitajalla ollut aikaa odottaa. Lääkkeet ensin, sitten puurolautanen eteen ja heihei, nähdään päivällä. Lopullinen niitti oli niinkin pieni asia kuin se, että puuro piti tehdä mikrossa kun ei ollut aikaa odottaa veden kiehumista kattilassa. Lähdin opiskelemaan kirjastoalaa 16 vuotta sitten, opiskeluaikana olin vielä kesät töissä kotihoidossa mutta 12 vuotta sitten irtisanouduin. Enkä ole katunut, vaikka välillä onkin vähän huono omatunto kun luen hoitoalan yhä syvenevästä kriisistä. 

Jos hoitoalalla on vaikeaa, sitä näyttää olevan myös koulussa. Rytisalo ja Kinnunen olivat kirjeenvaihdossa noin vuoden ajan, ja kirjeissään he keskustelivat koulumaailmasta. Molemmilla on pitkä kokemus opettajina, ja molemmat ovat myös kohdanneet vakavan työuupumuksen. Kirjan luettuani en lainkaan ihmettele, miksi he uupuivat. Vaatimukset kasvavat ja työtehtävien määrä lisääntyy koko ajan, mutta aikaa saati perehdyttämistä ei anneta. Opettajan pitäisi opiskella uusia asioita vapaa-aikana ja omalla kustannuksellaan. 

Lasu vireille kolmen poissaolon jälkeen! Korona-aikana!

Ymmärrän ja kannatan sitä, että ongelmiin tartutaan mahdollisimman varhain. Mutta sitä en ymmärrä. mistä opettaja löytää aikaa tehdä tämä kaikki. Ohjeistuksen mukaan aineenopettajalla on poissaolojen seuraamisen lisäksi pitkä lista muitakin velvoitteita, jotka eivät liity itse opetettavaan aineeseen mitenkään. Täytyy seurata opintojen etenemistä, olla yhteydessä opiskelijaan ja ryhmänohjaajaan, hankkia yksilöllisen tiedonsiirron lupa, suunnitella yksilöllisiä tukitoimia sekä osaamisen osoittamisen tapoja ja tilanteita opiskelijan tarpeiden mukaisesti, kirjata tuen toteutus ja seurata sen toimivuutta oman oppiaineen osalta, kirjoittaa monnia eri lausuntoja ylioppilastutkintolautakunnalle - vain jokusen mainitakseni. 

Muistinko kertoa, ettei tuo ohjeistus lisää palkkaa senttiäkään? Sille ei ole myöskään osoitettu lainkaan työaikaa, vaan kaikki kuuluu tehdä tähänastisen duunin lisäksi. Ei siis ihme, että meillä uuvahdetaan. 

Molemmat ovat menestyneet kirjailijoina, ja myös tästä he keskustelevat. Unohtamatta kotia, perhettä, kesämökkiä ja niitä monia asioita, joista saavat iloa. Koulusta he eivät pääse eroon edes kesällä, eikä Rytisalo edes irtisanoutumisen jälkeen. Opettajan identiteetti on vahva, eikä huolista ole helppoa päästää irti. Halu auttaa oppilaita on suuri, mutta kuinka olla tukena jos koulussa on satoja oppilaita joista osan tapaa lyhyesti silloin tällöin? 

Kirjailijat eivät arastele sanoissaan. He tietävät koulumaailman epäkohdat ja uskaltavat sanoa ääneen mikä mättää. He pohtivat jo etukäteen, mitä jo nyt tiedossa olevat, muutaman vuoden päästä toteutettavat muutokset mahtavat tuoda tullessaan. Epätoivo on välillä suuri, vaikka kirjeissä ei vajotakaan synkkyyteen. 

Mietin tätä lukiessani myös kirjastoalaa. Enää ei riitä se, että olet ollut innokas lukija ja käyttänyt kirjastoa aina. Pitää osata auttaa asiakkaita erilaisten digilaitteiden ja ohjelmistojen / sovelluksien kanssa, pitää miettiä miten innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, pitää tehdä lastensuojeluilmoituksia siksi kun lapsi tai nuori on päivät kirjastossa eikä koulussa, pitää toimia yleisenä infopisteenä kaupungin asioista, pitää tuottaa tapahtumia ja osata markkinoida niitä... Myös tällä puolella tehtäväkenttä laajenee mutta ilman henkilöstöresurssin kasvua.  

Hieno kirja, joka avaa silmiä ja herättää ajatuksia! Mielestäni jokaisen, joka kadehtii opettajien pitkiä lomia, pitäisi lukea tämä. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.

Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".