lauantai 26. elokuuta 2023

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY 2023

480 s.





Alkuun Tommi Kinnusen viisaita sanoja ja välähdys omasta työhistoriastani. 

Tämän sanon heti: oikein valittu. Ei meillä ole kuin yksi elämä, ei enempää kuin tämä ainoa mielenterveys, rauhan tunne. Jos työtä ei pysty tekemään ilman, että rikkoo psyykeään tai toimii vastoin moraaliaan, täytyy työskentely lopettaa. Jos ei luokkansa edessä ole mahdollista seisoa sellaisena kuin itse tahtoisi, on lähdettävä pois. 

Työskentelin viisi vuotta ikäihmisten kotihoidossa, ja jo sinä kohtalaisen lyhyenä aikana tapahtui valtavia muutoksia. Siivous imurointia lukuun ottamatta loppui, samoin ruuanlaitto. Tilalle tuli siivous- ja ateriapalvelu. Käyntimäärät lisääntyivät ja asiakkaan luona vietetty aika lyheni. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että 8-tuntinen lauantaivuoro sisälsi 17 käyntiä asiakkaiden kotona. Tavoite oli että joka päivä asiakkaiden luona ollaan 6 tuntia, ei väliä sillä kuinka pitkä matka kohteiden välillä oli tai kulkiko välimatkat kävellen. Useita kertoja minulla oli eväänä banaania, juotavaa jugurttia ynnä muuta sellaista, mitä pystyin syömään kävellessäni asiakkalta toiselle. Ei ollut aikaa mennä parin kilometrin päähän taukotilaan. Monet käynnit olivat 15-30 minuuttisia. Kuinka kauheaa oli mennä dementikon luo, kun oli vartti aikaa auttaa hänet sängystä vessaan, tehdä alapesu, auttaa pukeutumisessa, huolehtia aamupala ja lääkkeet. Karu totuus oli se, että vaikka lääkkeet olisi pitänyt ottaa syömisen jälkeen, ei hoitajalla ollut aikaa odottaa. Lääkkeet ensin, sitten puurolautanen eteen ja heihei, nähdään päivällä. Lopullinen niitti oli niinkin pieni asia kuin se, että puuro piti tehdä mikrossa kun ei ollut aikaa odottaa veden kiehumista kattilassa. Lähdin opiskelemaan kirjastoalaa 16 vuotta sitten, opiskeluaikana olin vielä kesät töissä kotihoidossa mutta 12 vuotta sitten irtisanouduin. Enkä ole katunut, vaikka välillä onkin vähän huono omatunto kun luen hoitoalan yhä syvenevästä kriisistä. 

Jos hoitoalalla on vaikeaa, sitä näyttää olevan myös koulussa. Rytisalo ja Kinnunen olivat kirjeenvaihdossa noin vuoden ajan, ja kirjeissään he keskustelivat koulumaailmasta. Molemmilla on pitkä kokemus opettajina, ja molemmat ovat myös kohdanneet vakavan työuupumuksen. Kirjan luettuani en lainkaan ihmettele, miksi he uupuivat. Vaatimukset kasvavat ja työtehtävien määrä lisääntyy koko ajan, mutta aikaa saati perehdyttämistä ei anneta. Opettajan pitäisi opiskella uusia asioita vapaa-aikana ja omalla kustannuksellaan. 

Lasu vireille kolmen poissaolon jälkeen! Korona-aikana!

Ymmärrän ja kannatan sitä, että ongelmiin tartutaan mahdollisimman varhain. Mutta sitä en ymmärrä. mistä opettaja löytää aikaa tehdä tämä kaikki. Ohjeistuksen mukaan aineenopettajalla on poissaolojen seuraamisen lisäksi pitkä lista muitakin velvoitteita, jotka eivät liity itse opetettavaan aineeseen mitenkään. Täytyy seurata opintojen etenemistä, olla yhteydessä opiskelijaan ja ryhmänohjaajaan, hankkia yksilöllisen tiedonsiirron lupa, suunnitella yksilöllisiä tukitoimia sekä osaamisen osoittamisen tapoja ja tilanteita opiskelijan tarpeiden mukaisesti, kirjata tuen toteutus ja seurata sen toimivuutta oman oppiaineen osalta, kirjoittaa monnia eri lausuntoja ylioppilastutkintolautakunnalle - vain jokusen mainitakseni. 

Muistinko kertoa, ettei tuo ohjeistus lisää palkkaa senttiäkään? Sille ei ole myöskään osoitettu lainkaan työaikaa, vaan kaikki kuuluu tehdä tähänastisen duunin lisäksi. Ei siis ihme, että meillä uuvahdetaan. 

Molemmat ovat menestyneet kirjailijoina, ja myös tästä he keskustelevat. Unohtamatta kotia, perhettä, kesämökkiä ja niitä monia asioita, joista saavat iloa. Koulusta he eivät pääse eroon edes kesällä, eikä Rytisalo edes irtisanoutumisen jälkeen. Opettajan identiteetti on vahva, eikä huolista ole helppoa päästää irti. Halu auttaa oppilaita on suuri, mutta kuinka olla tukena jos koulussa on satoja oppilaita joista osan tapaa lyhyesti silloin tällöin? 

Kirjailijat eivät arastele sanoissaan. He tietävät koulumaailman epäkohdat ja uskaltavat sanoa ääneen mikä mättää. He pohtivat jo etukäteen, mitä jo nyt tiedossa olevat, muutaman vuoden päästä toteutettavat muutokset mahtavat tuoda tullessaan. Epätoivo on välillä suuri, vaikka kirjeissä ei vajotakaan synkkyyteen. 

Mietin tätä lukiessani myös kirjastoalaa. Enää ei riitä se, että olet ollut innokas lukija ja käyttänyt kirjastoa aina. Pitää osata auttaa asiakkaita erilaisten digilaitteiden ja ohjelmistojen / sovelluksien kanssa, pitää miettiä miten innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, pitää tehdä lastensuojeluilmoituksia siksi kun lapsi tai nuori on päivät kirjastossa eikä koulussa, pitää toimia yleisenä infopisteenä kaupungin asioista, pitää tuottaa tapahtumia ja osata markkinoida niitä... Myös tällä puolella tehtäväkenttä laajenee mutta ilman henkilöstöresurssin kasvua.  

Hieno kirja, joka avaa silmiä ja herättää ajatuksia! Mielestäni jokaisen, joka kadehtii opettajien pitkiä lomia, pitäisi lukea tämä. 



2 kommenttia:

  1. Mahtava postaus useammalta alalta. Itse olen ollut dementikko-osastolla opiskeluaikana. Silloin oli vielä hoitajia, paitsi öisin vain kaksi ja suurin osa huonosti nukkuvia, jotka pukivat ja yrittivät lähteä aina kotiin. Eräänä yönä aikani meni yhden vanhuksen kanssa ja toinen hoitaja sai selvitä kaikista muista. Olihan se kaamea yö.
    Tätä kirjaa odotan kovasti kirjastosta. Oltiin muuten asukasillassa vastustamassa lähikirjastopisteen lopettamista, meiltä n. 2km. Kirjastopalveluiden lakkauttaminen on ollut ainakin Turussa iso säästökohde, valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan aina myös yhden opiskeluajan iltavuoron Koukkuniemen vanhainkodissa, meitä oli 4 hoitajaa koko osastolla ja minä opiskelijana olin vastuussa, huolehtien mm. lääkkeiden antamisen. Pidin myös puhelinta, ja vastaanotin puhelun jossa kaivattiin toiselta osastolta kadonnutta vanhusta. Nämä on niitä asioita, joita ei muistele nostalgisesti hymyillen vaan yhä kauhistellen että miten siitä selvisi.

      Toivon kovasti lähikirjaston säilymistä! Paljon puhutaan saavutettavuudesta, mutta miten kirjasto on saavutettava jos fyysinen etäisyys lähimpään toimipisteeseen on kymmeniä kilometrejä, ja kun etenkin pienemmillä paikkakunnilla julkista liikennettä ei välttämättä ole. Liekö kirjastonkin tulevaisuus "Sale-robotit", joihin on laitettu monsterimalliset renkaat jotta ne pystyvät kulkemaan syrjäkylien keväisillä kelirikkoteillä ja kuljettamaan kirjakasseja asiakkaille.

      Poista