Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Aviador 2022

257 s.

1980-luvun puoliväli. Jari lähtee rauhanturvaajaksi Libanoniin. Hän kokee pakkoa mennä, vaimo ei ymmärrä miksi hänen on lähdettävä. 10-vuotias Milla ei oikein tiedä, minne isä on menossa ja mitä tekemään. Juopa kasvaa syvemmäksi siinä vaiheessa, kun joukko rauhanturvaajia jää vangiksi. Jari on epätietoinen mitä tapahtuu ja huolissaan sairaasta kaveristaan. Suomessa tilanteen kehittymistä seurataan uutisten välityksellä. Se mitä Suomessa nähdään on melkoisen erilaista kuin miten vangit kokevat asian. 

Libanonilainen poika Farid ja hänen tätinsä Rima pääsevät myös ääneen, heidän tarinansa alkaa 1970-luvun puolivälistä. Äitinsä menetyksen jälkeen Farid on tullut isänsä hylkäämäksi, eikä hänellä ole muita kuin Rima - ja linnut, joita hän kasvattaa talon katolla. Läpi vuosien Rima näkee riitaisan yhteiskunnan, joka uhkaa tietämätöntä Faridia. Poika kun on erityislapsi ja kulkee luontevasti ihmisten luona piittaamatta siitä, keitä nämä ovat. Sodan jäljet ovat kuitenkin yhä näkyvillä, ja haavat ovat syvät. 

Päivänvalossa kaikki haluavat rauhaa. Vaikka pinnan alla yhä tapahtuu, ja vaikka kaikki sen tietävät. Välillä tuntuu siltä, ettei kenenkään kasvoilla näy oikeanlaisia tunteita, kaikki pitävät huolta vain omista asioistaan. Ulkomaalaisten edessä kauppiaskaan ei ole mitään mieltä, hymyilee vain ja mielistelee. Vaikka he eivät tunnukaan näkevän sitä, mikä on ilmeistä ja aivan heidän nenänsä edessä, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että he suhtautuvat Faridiin kärsivällisesti, juttelevat ja tarjoavat suklaata ja ostavat häneltä teetä ja kahvia, vaikka sitä on varmasti heillä omastakin takaa. Joskus Farid ottaa jonkun linnuistaan mukaan ja näyttää sitä heille, ja antaa heille jyviä niin että he voivat syöttää sitä kädestään. He ottavat valokuvia ja hymyilevät. He nauravat yhdessä, kummallisen näköinen joukko. Osa on mustia kuin yö, ja niiden hampaat välkkyvät kuin tähdet, ja osa on niin kalpeita kuin veri ei kiertäisi heidän suonissaan ollenkaan. Heidän ranteissaan komeilevat kauppiaalta ostetut valtavat kellot. Israelilaisille heilläkin on tietysti varattuna tiukemmat ilmeet. He yrittävät todistaa olevansa niskan päällä, mutta minä en usko siihen ennen kuin näen. Samalla kuitenkin tapahtuu tämä kaikki. Koteja yhä tyhjennetään, ja ihmisiä katoaa, ja joskus ruumiita löytyy mitä kummallisemmista paikoista.

Tarina on samaan aikaan kaunis ja karu. Viha on läsnä ja sillä on usein pitkät juuret. Ihmissuhteita on rikkoutunut, ja kaipuu entiseen on voimakas. Sota on tietysti tarkoittanut myös kuolemaa ja perheiden hajoamista. Monien ristiriitojen keskellä on kuitenkin ihmisten välinen rakkaus. Vaikka se ei kanna loputtomiin, se antaa toivoa. 

Vuoriston kieli on aina kaunista, monet lauseet tulee helposti luettua ainakin kahteen kertaan. Vaikka teemat ovat isoja ja vaikeita, kieli tekee tunnelmasta usein ilmavan, ei-ahdistavan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarikas elämäni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 34, "kirjailijan nimessä on luontosana", ja Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Libanonin. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Espanjankielinen alkuteos Lluvia sobre el asfalto 

Suomentanut Einari Aaltonen

Aviador 2021

143 s.

Oijoi mitä herkkua tuli luettua! Kolumbialaisen Sergio Augusto Sanchezin novellikokoelma on kerrassaan täydellinen lukupaketti. 143 sivua kätkevät sisäänsä suuria, jopa elämänmittaisia tarinoita, joissa ihmiset kokevat suunnattoman suuria tunteita ja joissa tunnemyrsky voi pahimmillaan johtaa julmaan väkivaltaan. Paha saa palkkansa, ja lukija joutuu miettimään missä menee kohtuullisuuden raja. Novelleissa tavataan osittain samoja henkilöitä, minkä vuoksi ne kutoutuvat laajaksi kokonaisuudeksi. 

Lukiessa koin useamman kerran tunteen, että olin jo luullut kohdanneeni suosikkinovellini mutta sitten tuli taas joku josta pidin ainakin yhtä paljon. Yhtä ylitse muiden on mahdoton valita. Jäähyväiset on novelleista lempein, siinä tyttö karkaa kotoa ja matkustaa merelle jättämään isälleen hyvästit. Ristitulessa kertoo pettymysten parisuhteessa, jossa mies murtuu ja jälki on hirvittävää. Ensimmäinen välisoitto on hyytävän pahaenteinen jättäen lukijan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hyvitys on novelli kostosta, jossa koston uhriksi joutuva tyynesti tyytyy tilanteeseen. Kolmas välisoitto on suorastaan pelottava. 

Päästyään kylän pohjoispäähän James tarkasteli vielä kerran kojuja moottoritien molemmin puolin, sitten hän sytytti mukaan ottamansa tulitikut. Bensiinivana leimahti tuleen ja liekit etenivät roihuten. Yesenia oli huomannut Jamesin kulkevan ohi tai ainakin erottanut hänen pyöränsä pohjoista kohti puskevan varjon. Seuraavaksi Yesenia näki, kuinka lepattavat lieskat viilettivät yhä kiihtyvää vauhtia päinvastaiseen suuntaan. 

Välillä teki mieli itkeä ihmisten epäonnea, surua ja kurjaa kohtaloa. Monen kova kohtalo johtuu muista ihmisistä, ei heistä itsestään eikä mistään mitä he ovat tehneet. Kuitenkin epäonnen kohteeksi joutuneista tulee herkästi heistäkin julmureita, jotka eivät lopulta piittaa siitä mitä toiselle tai toisille tapahtuu. Samalla tunsin kieroa mielihyvää siitä, että toista väärin kohdellut koki itse huonoa kohtelua.

Vieras väläytti hymyn, joka ei ulottunut harmahtaviin silmiin asti.
- Puhupa sitten, nainen, koska miehesi suusta ei sanoja tule... mutta muista: Jumalaa ei ole.

Kokoelman tunnelma on synkkä ja uhkaava. Samalla se on niin vangitseva, että lukemista on pakko jatkaa. Lyhin novelli on vajaan sivun pituinen, pisin 16 sivua, keskimäärin ne ovat noin kymmensivuisia. Sánchez jättää sanomatta yhtä paljon kuin sanoo, minkä vuoksi novellit ovat valtavan paljon sivumääräänsä suurempia. Väitän, että pidempinä ne olisivat heikompia. Nyt ne antavat tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnalle.

- Ei, ei, älä. Tämä on liikaa, hän sanoi ja etsi turhaan armeliaisuutta Juston katseesta. Ja sillä hetkellä Pastor tunnisti Juston. - Minkä verran sinä pyysit minulta? Minkä verran? Sano, minkä verran!

Koin turhiksi professori Marta Orrentian alkusanat, pohdinnan siitä kuka on kirjailija, mikä tekee kirjailijan. Ne eivät antaneet minulle mitään lisää, pikemminkin ne selittävät ihan turhaan, millaisissa maisemissa tulemme novelleja lukiessamme kulkemaan. Suomentajan alkusoitto on kiinnostavampi, etenkin hänen vinkkaamansa musiikki. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! sekä Poetros.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2021". Kirja joka maasta -haaste saa pitkästä aikaa merkinnän, Kolumbian. 

Lukuhaasteen sivuraide 3. Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
Ranskankielinen alkuteos N'entre pas dans mon âme avec les chaussures (2013)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2017
231 s.

Paola Piganilta on ilmestynyt uusi teos tässä ihan juuri, vaikutti kiinnostavalta niin samaan syssyyn lainasin aiemman suomennoksen. Aloitinkin tästä vanhemmasta, ihan siksi että saan sillä Helmet-lukuhaastetta eteenpäin eli kohdan 45, "kirjan nimessä on kieltosana". 

Tarina kertoo Alban perheestä toisen maailmansodan pyörteessä. Romaniperhe asuu vankkureissa ja kiertää esiintymässä. Kirjaa ei ehdi kulua montaa sivua, kun kiertäminen kierretään ja perhe komennetaan internointileirille. Leiri on täynnä Ranskan romaneja, jotka halutaan juurruttaa asumaan taloissa, asettumaan paikoilleen. Ihmiset yrittävät kapinoida vastaan; vankkurit ovat heidän kotinsa, miksi heidän pitäisi olla ja elää jotenkin muuten? Yksi perhe leventää tuvan oviaukkoa saadakseen vankkurit mahtumaan sisätiloihin. Alistutaan, mutta ei kuitenkaan.

Päähenkilö Alba on 14-vuotias perheen joutuessa leirille vuonna 1940. Seuraavat kuusi vuotta hän viettää ankeissa oloissa. On kylmä ja nälkä, rakas hevonen kuolee, ei ole mitään tekemistä. Romanimiehet käyvät töissä metallisulatossa, naiset ja lapset pysyvät leirissä. Miehet uskalletaan päästää ulkopuolelle, koska tiedetään että he palaavat - romanimiehet eivät jätä perhettään. Taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, uusia tuodaan leiriin. Vaikka olot ovat surkeat, on mukana myös iloisia hetkiä. Ensirakkaus, lapsen syntymä, patikkaretket, toive vapaudesta... 

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuksen käyttöönsä, hirviöistä tuli todellisia, heidän pelkonsa sai muodon. Portti on edelleen auki. Ajoneuvoja tulee ja menee kahden puuaidan välissä lakkaamatta, ja ne luovat kylään uuden rytmin. Saksalaisilla on valta muuttaa äänimaisema tässä Saintongen kolkassa.

Pian Albaa ei enää kiinnosta leikkiä ja kirmailla metsässä. Hän seuraa, kuinka kaikki muuttuu vähitellen kalseammaksi, kuinka lapsuuden aika jähmettyy ja kaiken jyräävä aika valtaa alaa. Hän näkee Boutonnejoen veden ja tajuaa, ettei enää heittelisi jokeen punaisia kankaan riekaleita, joita hänen veljensä seuraavat rannalla juosten. Hän kuvittelee, kuinka rämemajavat lymyävät kosteassa ruovikossa ja painavat päänsä veden alle, kun niitä lähestyy. Hän opettaa pienokaisille majavaleikin. Heidän täytyy pysyä kesyttöminä, ulottumattomissa, hakeutua puiden ja teiden laidoilla kohoavien kiviristien suojaan ja vältellä avoimia paikkoja, joilla kulkee ihmisiä. 

Sitä kovasti ihmettelen, miten tämä kirja on mennyt minulta ohi! Vaikka toinen maailmansota onkin aika loppuunkaluttu aihe, on romaninäkökulma uutta. Kulttuurin tapoja pidetään yllä olosuhteista huolimatta, niin pitkälle kuin mahdollista. Poikkeava tarina on myös siksi, että leiriltä ei viedä ihmisiä kaasukammioon tai muualle teloitettavaksi. Nimenhuutoja pidetään, mutta ihmisiä ei valikoida töihin tai teloitettavaksi. Vartijat eivät ole sadistisia pahoinpitelijöitä, vaan ranskalaisia santarmeja. He suhtautuvat vankeihin melko inhimillisesti, eivätkä päästä SS-miehiä leiriin. 

Kirjan tunnelma on aiheen huomioon ottaen yllättävän lämmin. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset eivät ole vaipuneet täyteen toivottomuuteen. Päivät ovat toistensa kaltaisia, mutta koko ajan vallalla on ajatus ajasta leirin jälkeen. Ei uskota, että leirielämää jatkuu loputtomiin, vaan suunnitellaan mitä sen jälkeen. Katsotaan kurkiauraa ja todetaan, että on taivaan kokoinen vapaa alue. Päivittäin ohi kulkeva pikajuna muistuttaa, että elämä jatkuu tuossa ihan lähellä. Nautitaan siitä, kuinka auringonsäde lämmittää vauvan ihoa. Ja kun leiri lopulta on vapautettu, lähistön ihmiset eivät käännä selkäänsä vaan auttavat, ehkä eivät mielellään mutta auttavat kuitenkin. Alba ja muut pääsevät rakentamaan uutta alkua.

Kirja perustuu todellisen henkilön elämäntarinaan, johdannon perusteella kyseessä on kirjailijan veljen vaimon äiti. 

Teos on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador 2018
177 s.

Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä. 

En ole suuri dystopia- tai tieteiskirjallisuusfani, johtuen ehkä siitä että suurin osa lukemastani on ollut nuortenosaston tavaraa, jossa teinien väliset kahnaukset ja ihastumiset ovat tärkeä osa tarinaa. Nyt kun päähenkilönä on vanhempi - ja yksinäinen - ihminen, olen kovin ihastunut. 

Lia työskentelee joen varressa keräten sieltä löytyvää tavaraa ja myyden sen. Eräänä päivänä hän löytää viisi lasta. Lapset tulevat muualta, tuhoalueelta. Maapallo elää viime hetkiään, maanjäristykset ravistelevat planeettaa ja tulivuoret purkautuvat. Täydellisen tuhon alue on noin 90 % ja kasvaa koko ajan. Vain pienelle osalle väestöstä on turvapaikka, muut tuhoutuvat planeetan mukana. Lia ja lapset pääsevät suojaan - mutta suojakin on vaarallinen. Mitä voi kourallinen ihmisiä tehdä, kun Maa kiehuu ja Aurinkokin on tuhoutumassa?

Olin maailman vanhin ihminen, se oli hassua.

Illalla miehistö ilmoitti, että satelliitit olivat radoillaan ja niiden lähettämien tietojen perusteella oli varmistunut, että eteläinen napatasanko olisi paras paikka laskeutua. Vajoaisimme siellä sitkaaseen pintalaavaan enintään metrin ja aiheuttaisimme lähistölle vain vähäisiä järistyksiä ja halkeamia. Voisimme nukkua yön rauhassa, ei kiirettä aamulla, mutta seuraavan päivän aikana laskeutuisimme. Se täytyi tehdä pian jo polttoaineniukkuudenkin takia, ja aseman hataruuden. Ja jotta saisimme viljelykset käyntiin mahdollisimman nopeasti.

Tykkäsin tästä hurjan paljon. Tarina on melko lohduton mutta siinä on juuri sen verran toivoa että siitä jää hyvä mieli. Tapahtumat etenevät pääosin kiireettä, mutta tunnelma on koko ajan intensiivinen. Maailmanloppuun ei etsitä syyllisiä, ei osoitella, todetaan vaan että näin nyt on ja sen mukaan eletään. Kieli on mielettömän kaunista, ja koska tunnelma on rauhallinen niin lukijallakaan ei ole hoppua eteenpäin. Sanoissa voi viivähtää, niitä voi tunnustella ja makustella kaikessa rauhassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan". Toivon, ettei kirjan maailma ole koskaan totta. 

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi. 

Kirja on luettu myös blogissa Konfiguraatio.

Meritta Veilleux: Sovinto

Meritta Veilleux: Sovinto
Kansi: Satu Ketola
Aviador 2017
240 s.

Sovinto tarttui mukaan kirjaston uutuuspöydältä. Ja hyvä että tarttui. 

Mietin hetken että kääk, pitää laittaa tämä kirja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", vaikka alun hääjuhlaa seuraa Itävallan natsimiehitys ja henkilöhahmojen selviytymistaistelu. No, mennään siinä onneksi myöhemminkin naimisiin, kahteenkin kertaan, ja jälkimmäisiä häitä seuraa onnellisempi aika.

Päähenkilö Ingria on kirjan alussa lapsi. Suomalainen perhe on saapunut Wieniin, koska Ingrian sisar Margit on menossa naimisiin itävaltalaisen Januckin kanssa. Tämän Magda-sisko on Ingrian ikäinen, ja tytöt ystävystyvät. Ingria ihailee Magdaa, joka tietää paljon asioita, aikuistenkin juttuja. Lisäksi Magda on peloton ja utelias. 

Kaikkien elämä muuttuu pian häiden jälkeen. Natsit marssivat Itävaltaan, ja maa miehitetään. Ingrian äidin isovanhemmat ovat juutalaisia, mutta perhe ei usko että se vaikuttaa heihin millään tavalla eiväthän he enää harjoita uskontoaan. Toisin kuitenkin käy. Januckista tulee vastarintataistelija, ja Magda alkaa kiinnostua natsismista. Eräänä päivänä Ingriaa ja Magdaa ei tulla hakemaan piirustustunnilta. He menevät kotiin huomatakseen talon tyhjäksi. Molempien perheet ovat poissa. Piirustuksenopettaja, Elke-nunna, vie tytöt luostariin mutta paha pääsee sinnekin. Ingria päätyy kellotehtaaseen töihin, yhdeksi juutalaistytöksi toisten kanssa. Elämä on raskasta mutta hän jää eloon. Sodan jälkeen on tilaa rakkaudelle, mutta vainot ja kauhut seuraavat mukana pitkään. 

Alice sammutti kattovalon ja avasi kaihtimet raolleen. Hän odotti Ingriaa, työleiriltä selvinnyttä tyttöä. Piirtäjätyttöä, joka ei pystynyt kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Tai mitä kellotehtaassa tapahtui. Ovelta kuului hiljainen koputus. Kun Alice avasi oven, Ingria katseli hänen ohitseen, kuin hakien katseelleen jotain, mutta Alice tiesi, että se oli pelosta johtuvaa, halua varmistaa, että huoneeseen oli turvallista tulla.

"Käy istumaan, ole hyvä", Alice sanoi matalalla äänellä ja osoitti kädellään kahta nojatuolia, jotka olivat rinnakkain seinän vieressä. Niiden edessä oli pöydällä paperipino ja liitulaatikko. Ingria näytti hetken verran harkitsevan, kummalle tuolille istuisi, mutta kävi sitten ovea lähimpään. 

"Haluaisitko sinä kertoa muista kellotehtaan tytöistä?" Alice kysyi. Hän odotti levollisen avastausta vanhassa, kuluneessa nahkatuolissa. Kaihtimien välistä siilautuva valo loi ystävällisen hämärän heidän ympärilleen, ja hän toivoi, että se saisi Ingrian unohtamaan, että he istuivat vaaleaksi maalatussa betoniseinäisessä toimistohuoneessa. Ingria istui jäykästi tuolin reunalla. Seinäkellon tikitys täytti hiljaisuuden. Alice nousi, otti kellon seinältä ja pani sen työpöytänsä laatikkoon. Ingrian jännittyneet hartiat laskivat. Alice pani kädet rauhallisesti syliinsä ja jäi odottamaan. 

"Ei sinun tarvitse puhua siitä, jos sinä et halua", Alice sanoi viimein.

Heidän istuttuaan hetken aikaa hiljaa Alice kysyi: "Haluaisitko sinä piirtää jotain?"

Ingria nyökkäsi, valitsi hetken epäröityään vaaleanpunaisen liidun ja jäi katsomaan valkeaa paperia.

Tykkäsin kirjasta, vaikka aloittaessani olin vähän epäileväinen. Tiedättehän, taas yksi kertomus natseista ja toisesta maailmansodasta, pystyykö tämä tuomaan jotain uutta siihen tuhansiin kertoihin kerrottuun. Tykkäsin tavasta, miten tässä esitettiin asiat, miten paljon jätettiin pois tai kerrottiin vain viitteenomaisesti. Raakuuksia on, mutta ne kuvataan lyhyesti eikä samoja asioita toisteta kerta toisensa jälkeen. 

Kertomus on kuin letti. Alussa kaikki ovat yhdessä, sitten tullaan jaetuksi osiin, jotkut kiehkurat irtoavat matkan varrella, toiset kiertävät toisiaan, välillä hipaisten ohimennen ja sitten taas etääntyen. Lopussa sidotaan yhteen ne, jotka ovat jäljellä. 

Tämä on Ingrian tarina, mutta myös muut hahmot saavat omia lukujaan. On erityisen kiinnostavaa päästä Magdan pään sisään, lukea siitä miten hän innostui natsismista ja miten hän käsittelee asiaa  vuosikymmeniä myöhemmin, vanhana naisena. Pidän siitä, että jossittelua ei ole. Se mitä on tehty on tehty, ja sen kanssa yritetään elää. Pidän siitä, että sivumäärää ei ole kasvatettu esimerkiksi sillä, kuinka Ingria miettisi missä perhe nyt olisi, jos he olisivat lähteneet Wienistä ajoissa. Pidän kirjan lukuisista yksityiskohdista, jotka kasvavat valtavan suuriksi. Esimerkiksi kohta, jossa Magda löytää hävitetyn kellotehtaan pihalta kultahampaan ja oksentaa. Sanoja on käytetty vähän, mutta mitä se tuo lukijan päähän, sitä on paljon.

Tämä on luettu - ja tykätty - myös Kirjavinkeissä.