Emma Donoghue: Tähtien tahto

 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

Englanninkielinen alkuteos The Pull of the Stars (2020)

Suomentanut Einari Aaltonen

Tammi 2023

335 s. 

Ah millä kirjalla uusi kirjavuoteni alkoi, jestas sentään! Tähtien tahto on upea, vahva, raastava kuvaus kolmesta päivästä dublinilaisen sairaalan synnytysosastolla, vuonna 1918 espanjantaudin kurittaessa niin potilaita kuin henkilökuntaa. 

Sairaanhoitaja Julia Power joutuisi työskentelemään yksin, mutta saakin avukseen nuoren Bridien. Tämä ei tiedä mitään sairaanhoidosta mutta oppii nopeasti ja ennen muuta osaa kohdata potilaan. Lääkärinä toimii poliisien jahtaama kapinallinen Kathleen. Yhdessä kolmikko taistelee sairaiden äitien ja heidän lastensa puolesta, tehden pitkää päivää niillä vähäisillä tarvikkeilla joita käytettävissä on. 

Lukijan ei auta pelätä verta, sillä tarinassa synnytykset ovat pitkäkestoisia ja niihin liittyy kaikenlaisia ongelmia. Julia on välillä neuvoton, sillä hänen osastonsa koostuu yhdestä huoneesta ja kolmesta sängystä, mutta lääkäriä tarvitaan ympäri sairaalaa. Onneksi Kathleen näkee hänen osaamisensa ja valtuuttaa tekemään omia päätöksiä. Päivät ovat raskaita elämän ja kuoleman kulkiessa rinnakkain, mutta Julia ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. 

Itkin lasta ja pöydällä makaavaa äitiä, itkin neljää häntä ennen poismennyttä sisarusta, seitsemää orvoksi jäänyttä lasta ja heidän leskeksi jäänyttä isäänsä. Kasvattaisiko herra Noonan heidät vai päätyisivätkö he isovanhempien, tätien tai tuntemattomien hoidettaviksi? Kuka minnekin. Kenties samanlaiseen laitokseen kuin Bridie Sweeney. 

Pyyhin silmäni tohtori Lynnin alkaessa laittaa elimiä takaisin paikoilleen.

Hänen kätensä liikkuivat hitaammin, kun hän asetti pienokaisen äitinsä sisälle. Ojensin hänen ulottuvilleen laatikon, jossa oli pellavarohdintuppoja. Hän työnsi kolme kourallista täytteeksi ja painoi sen jälkeen kylkiluut ja rintalastan paikoilleen. Hän nyki ihon reunat yhteen kuin olisi vetänyt makuuhuoneen verhot kiinni yöksi. Minulla oli neula ja lankaa valmiina, sitten hän alkoi tehdä tikkejä. 

Kerrassaan hieno, tunteikas, ytimiin asti järisyttävä kirja. Synnytysosastolla pyörähtää useita ihmisiä, joilla kaikilla on omat traumansa, toisilla sodan takia, toisilla koko elämän kestäneen puutteen tai kaltoinkohtelun takia. Vaikka koko kaupunki on pelkotilassa, on pikkuisella synnytysosastolla välillä myös ilon hetkiä. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka lainasin kirjastosta mutta aion hankkia omaan hyllyyn. Ihan vaan siksi kun se liikutti sisintäni niin perinpohjaisesti, että en halua luopua siitä kokonaan.

Helmet-lukuhaasteeseen päädyin ruksittamaan ensimmäiseksi kohdaksi numeron 41, "kirjassa syntyy lapsi". Muita mahdollisia kohtia olisivat olleet esimerkiksi 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu", 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja" tai 37, "kirja herättää voimakkaita tunteita". 

Tähtien tahto on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Anun ihmeelliset matkat. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Espanjankielinen alkuteos Lluvia sobre el asfalto 

Suomentanut Einari Aaltonen

Aviador 2021

143 s.

Oijoi mitä herkkua tuli luettua! Kolumbialaisen Sergio Augusto Sanchezin novellikokoelma on kerrassaan täydellinen lukupaketti. 143 sivua kätkevät sisäänsä suuria, jopa elämänmittaisia tarinoita, joissa ihmiset kokevat suunnattoman suuria tunteita ja joissa tunnemyrsky voi pahimmillaan johtaa julmaan väkivaltaan. Paha saa palkkansa, ja lukija joutuu miettimään missä menee kohtuullisuuden raja. Novelleissa tavataan osittain samoja henkilöitä, minkä vuoksi ne kutoutuvat laajaksi kokonaisuudeksi. 

Lukiessa koin useamman kerran tunteen, että olin jo luullut kohdanneeni suosikkinovellini mutta sitten tuli taas joku josta pidin ainakin yhtä paljon. Yhtä ylitse muiden on mahdoton valita. Jäähyväiset on novelleista lempein, siinä tyttö karkaa kotoa ja matkustaa merelle jättämään isälleen hyvästit. Ristitulessa kertoo pettymysten parisuhteessa, jossa mies murtuu ja jälki on hirvittävää. Ensimmäinen välisoitto on hyytävän pahaenteinen jättäen lukijan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hyvitys on novelli kostosta, jossa koston uhriksi joutuva tyynesti tyytyy tilanteeseen. Kolmas välisoitto on suorastaan pelottava. 

Päästyään kylän pohjoispäähän James tarkasteli vielä kerran kojuja moottoritien molemmin puolin, sitten hän sytytti mukaan ottamansa tulitikut. Bensiinivana leimahti tuleen ja liekit etenivät roihuten. Yesenia oli huomannut Jamesin kulkevan ohi tai ainakin erottanut hänen pyöränsä pohjoista kohti puskevan varjon. Seuraavaksi Yesenia näki, kuinka lepattavat lieskat viilettivät yhä kiihtyvää vauhtia päinvastaiseen suuntaan. 

Välillä teki mieli itkeä ihmisten epäonnea, surua ja kurjaa kohtaloa. Monen kova kohtalo johtuu muista ihmisistä, ei heistä itsestään eikä mistään mitä he ovat tehneet. Kuitenkin epäonnen kohteeksi joutuneista tulee herkästi heistäkin julmureita, jotka eivät lopulta piittaa siitä mitä toiselle tai toisille tapahtuu. Samalla tunsin kieroa mielihyvää siitä, että toista väärin kohdellut koki itse huonoa kohtelua.

Vieras väläytti hymyn, joka ei ulottunut harmahtaviin silmiin asti.
- Puhupa sitten, nainen, koska miehesi suusta ei sanoja tule... mutta muista: Jumalaa ei ole.

Kokoelman tunnelma on synkkä ja uhkaava. Samalla se on niin vangitseva, että lukemista on pakko jatkaa. Lyhin novelli on vajaan sivun pituinen, pisin 16 sivua, keskimäärin ne ovat noin kymmensivuisia. Sánchez jättää sanomatta yhtä paljon kuin sanoo, minkä vuoksi novellit ovat valtavan paljon sivumääräänsä suurempia. Väitän, että pidempinä ne olisivat heikompia. Nyt ne antavat tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnalle.

- Ei, ei, älä. Tämä on liikaa, hän sanoi ja etsi turhaan armeliaisuutta Juston katseesta. Ja sillä hetkellä Pastor tunnisti Juston. - Minkä verran sinä pyysit minulta? Minkä verran? Sano, minkä verran!

Koin turhiksi professori Marta Orrentian alkusanat, pohdinnan siitä kuka on kirjailija, mikä tekee kirjailijan. Ne eivät antaneet minulle mitään lisää, pikemminkin ne selittävät ihan turhaan, millaisissa maisemissa tulemme novelleja lukiessamme kulkemaan. Suomentajan alkusoitto on kiinnostavampi, etenkin hänen vinkkaamansa musiikki. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! sekä Poetros.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2021". Kirja joka maasta -haaste saa pitkästä aikaa merkinnän, Kolumbian. 

Lukuhaasteen sivuraide 3. Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
Ranskankielinen alkuteos N'entre pas dans mon âme avec les chaussures (2013)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2017
231 s.

Paola Piganilta on ilmestynyt uusi teos tässä ihan juuri, vaikutti kiinnostavalta niin samaan syssyyn lainasin aiemman suomennoksen. Aloitinkin tästä vanhemmasta, ihan siksi että saan sillä Helmet-lukuhaastetta eteenpäin eli kohdan 45, "kirjan nimessä on kieltosana". 

Tarina kertoo Alban perheestä toisen maailmansodan pyörteessä. Romaniperhe asuu vankkureissa ja kiertää esiintymässä. Kirjaa ei ehdi kulua montaa sivua, kun kiertäminen kierretään ja perhe komennetaan internointileirille. Leiri on täynnä Ranskan romaneja, jotka halutaan juurruttaa asumaan taloissa, asettumaan paikoilleen. Ihmiset yrittävät kapinoida vastaan; vankkurit ovat heidän kotinsa, miksi heidän pitäisi olla ja elää jotenkin muuten? Yksi perhe leventää tuvan oviaukkoa saadakseen vankkurit mahtumaan sisätiloihin. Alistutaan, mutta ei kuitenkaan.

Päähenkilö Alba on 14-vuotias perheen joutuessa leirille vuonna 1940. Seuraavat kuusi vuotta hän viettää ankeissa oloissa. On kylmä ja nälkä, rakas hevonen kuolee, ei ole mitään tekemistä. Romanimiehet käyvät töissä metallisulatossa, naiset ja lapset pysyvät leirissä. Miehet uskalletaan päästää ulkopuolelle, koska tiedetään että he palaavat - romanimiehet eivät jätä perhettään. Taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, uusia tuodaan leiriin. Vaikka olot ovat surkeat, on mukana myös iloisia hetkiä. Ensirakkaus, lapsen syntymä, patikkaretket, toive vapaudesta... 

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuksen käyttöönsä, hirviöistä tuli todellisia, heidän pelkonsa sai muodon. Portti on edelleen auki. Ajoneuvoja tulee ja menee kahden puuaidan välissä lakkaamatta, ja ne luovat kylään uuden rytmin. Saksalaisilla on valta muuttaa äänimaisema tässä Saintongen kolkassa.

Pian Albaa ei enää kiinnosta leikkiä ja kirmailla metsässä. Hän seuraa, kuinka kaikki muuttuu vähitellen kalseammaksi, kuinka lapsuuden aika jähmettyy ja kaiken jyräävä aika valtaa alaa. Hän näkee Boutonnejoen veden ja tajuaa, ettei enää heittelisi jokeen punaisia kankaan riekaleita, joita hänen veljensä seuraavat rannalla juosten. Hän kuvittelee, kuinka rämemajavat lymyävät kosteassa ruovikossa ja painavat päänsä veden alle, kun niitä lähestyy. Hän opettaa pienokaisille majavaleikin. Heidän täytyy pysyä kesyttöminä, ulottumattomissa, hakeutua puiden ja teiden laidoilla kohoavien kiviristien suojaan ja vältellä avoimia paikkoja, joilla kulkee ihmisiä. 

Sitä kovasti ihmettelen, miten tämä kirja on mennyt minulta ohi! Vaikka toinen maailmansota onkin aika loppuunkaluttu aihe, on romaninäkökulma uutta. Kulttuurin tapoja pidetään yllä olosuhteista huolimatta, niin pitkälle kuin mahdollista. Poikkeava tarina on myös siksi, että leiriltä ei viedä ihmisiä kaasukammioon tai muualle teloitettavaksi. Nimenhuutoja pidetään, mutta ihmisiä ei valikoida töihin tai teloitettavaksi. Vartijat eivät ole sadistisia pahoinpitelijöitä, vaan ranskalaisia santarmeja. He suhtautuvat vankeihin melko inhimillisesti, eivätkä päästä SS-miehiä leiriin. 

Kirjan tunnelma on aiheen huomioon ottaen yllättävän lämmin. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset eivät ole vaipuneet täyteen toivottomuuteen. Päivät ovat toistensa kaltaisia, mutta koko ajan vallalla on ajatus ajasta leirin jälkeen. Ei uskota, että leirielämää jatkuu loputtomiin, vaan suunnitellaan mitä sen jälkeen. Katsotaan kurkiauraa ja todetaan, että on taivaan kokoinen vapaa alue. Päivittäin ohi kulkeva pikajuna muistuttaa, että elämä jatkuu tuossa ihan lähellä. Nautitaan siitä, kuinka auringonsäde lämmittää vauvan ihoa. Ja kun leiri lopulta on vapautettu, lähistön ihmiset eivät käännä selkäänsä vaan auttavat, ehkä eivät mielellään mutta auttavat kuitenkin. Alba ja muut pääsevät rakentamaan uutta alkua.

Kirja perustuu todellisen henkilön elämäntarinaan, johdannon perusteella kyseessä on kirjailijan veljen vaimon äiti. 

Teos on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
Englanninkielinen alkuperäisteos Something is Going to Fall Like Rain (2009)
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2010
366 s.

Kaikella on vaikutuksensa. Kaikella on tarkoituksensa. Torilla maanneet kuolleet dinkat ymmärsivät sen pysähtyneiden sydämiensä sopukoissa. Mutta te huomasitte vain käsivarsienne ihokarvojen nousevan pystyyn ja luulitte sen johtuvan jäätävästä tuulenhenkäyksestä kesäilmassa. Hetki meni teiltä ohi. Ette kuulostelleet rummunpärinää taivaalta.

Huh mikä kirja. Raaka, koskettava, ahdistavakin. Väkivaltaa, pelkoa, kuolemaa. Toivonmurusia.

Englantilainen lääkäriopiskelija Maria lähtee avustustyöntekijäksi Sudaniin. Hänen äitinsä on kuollut syöpään, ja Maria kyseenalaistaa elämän tarkoituksen. Kun yliopiston ilmoitustaululla kerrotaan mahdollisuudesta lähteä kolmeksi kuukaudeksi Afrikkaan, Maria tarttuu tilaisuuteen. Äiti on puhunut usein Afrikasta, ja se on ollut Marialle eräänlainen unelma. 

Unelma muuttuu hyvin nopeaksi karuksi totuudeksi. Sudanissa soditaan, ihmiset joutuvat pakenemaan kodeistaan ja nälkä vaivaa kaikkia. Aluksi Maria ajattelee avustusryhmän voivan oikeasti auttaa, mutta pian hän alkaa menettää uskoaan. Nälkäisiä on liian paljon, ruokaa liian vähän. 

Suunnitelma on, että tiimi kiertää kylissä arvioimassa asukkaiden ravitsemustilaa. Toisin käy. Kahden päivän visiitti Adekissa venyy, kun lentokenttä pommitetaan hajalle. Ruokalähetyksiä tulee harvoin, eikä niistä riitä kaikille, etenkin kun lähikylistä tulee koko ajan lisää ihmisiä. Pommit, miinat, taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, ja Maria alkaa vaipua toivottomuuteen. Mitä hän pakeni Afrikkaan, miksi hän kuvitteli voivansa auttaa? Mitä yksittäinen avustustiimi mahtaa maassa, jossa hallitus ja kapinalliset taistelevat elintilasta? Mitä Maria voi tehdä unelmiensa Afrikassa, jonka avuntarpeeseen ei vastata?

Kupin kaatuminen sai minut hyppäämään pystyyn, ja katsoin arvokkaan liemen leviävän pressulle kolmeksi sameaksi nestesormeksi, joilla olisi voinut ruokkia kolme pikkulasta.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyin Bolilta ja yritin turhaan kaapia nestettä hyödyttömiin käsiini: nektari valui sormieni välistä sortseilleni.

"Hän itkee, koska luuli olevansa kuollut", Bol sanoi ja nosti kupin maasta. Hän otti taskustaan vuohennahkaisen liinan ja pyyhki käteni. 

"Hän toivoo olevansa kuollut", Bol sanoi minuun katsomatta. "Hänellä ei ole enää voimia elää."

"Roskaa", sanoin äänellä, jota en tunnistanut omakseni. Tempaisin liinan Bolin käsistä ja pyyhin kosteat polveni ja sortsini. Käteni tärisi raivosta. "Jos hänellä on voimia itkeä, hänellä on voimia elää."

Bol pudisti päätään. Hän häpesi minua. 

"Mutta vauva..." sanoin. Vaihdoin taktiikkaa, yritin löytää oikeutuksen raivolle, jota tunsin kuolevaa naista kohtaan. "Lapsi tarvitsee häntä. Hän ei saa antaa periksi..."

Lapsi ei liikkunut maatessaan pressulla naisen vieressä, pienokaisen pikkuruinen, timantin muotoinen suu liikehti hieman kivusta, ikään kuin hän olisi kuiskannut laulun sanoja tai rukoillut. Muistin oppineeni, että jossain nälkiintymisen vaiheessa keho alkaa syödä itseään.

"Lapsi tekee kuolemaa", Bol sanoi. "Nainen toivoo hänen vapautuvan tuskastaan."

Wynne-Jones on toimittaja, joka on työskennellyt monissa maailma kriisipesäkkeissä. Tämä tausta varmasti vaikuttaa siihen, kuinka syvälle tarina iskee. Lehdissä ja uutisissa näkyy kuvia ja välähdyksiä ihmisten hädästä, mutta tässä se on kirjoitettu auki. Sade lankeaa kuvaa sodan keskellä olevien paikallisten ja avustustyöntekijöiden tuskaa siitä, kuinka ihmisiä ja ympäristöä tuhotaan järjestelmällisesti. Kuinka ihmisellä ei ole merkitystä muuten kuin vihollisena tai vihollisen tappajana. Kuinka länsimainen toimittaja tulee paikalle helikopterilla, kopterin lastina ruuan sijasta aseita. Kuinka heikoimmista heikoimpia kuvataan, koska vain kaikista haavoittuvimmat saavat lompakot aukeamaan.

Kaiken kurjuuden keskellä Maria kokee joitakin yksittäisiä ilon ja onnistumisen hetkiä, vaikka nekin turhauttavat häntä. Hylätty sairaala remontoidaan, vaikka lääkkeistä ja sidetareista on pulaa. Joidenkin ihmisten elämä pelastetaan, tai ainakin kuolemaa viivytetään. Maria liikuttuu paikallisista, jotka tanssivat ja kiittävät siitä mitä heillä on, vaikka oikeastaan heillä ei ole mitään muuta kuin sydän joka vielä toistaiseksi lyö. 

Soisin, että tämä kirja saisi mahdollisimman paljon huomiota. Senkun kutsutte "suvakkihuoraksi", mutta aika monen ihmisen olisi syytä tutustua kirjaan, joka avaa sisällissodassa olevan maan oloja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Tiiku, Susa P., Nadia, Katja Jalkanen ja Omppu.

Tällä hurjalla, hurjalla kirjalla kuittaan Kirja joka maasta - haasteestani Sudanin sekä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja".