Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset

Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset
Saksankielinen alkuteos Zonenkinder (2002)
Suomentanut Onerva Grabner
Avain 2004
180 s.

DDR. Mitä siitä tulee mieleen? Trabant ja doping, eikö vaan? Yhteiskunta, jossa jokaiselle osoitettiin oma paikka. Jana Hensel avaa pienessä kirjassaan - dokumenttiromaanissaan - millaista oli elää lapsuus DDR:ssä. Miten teini-ikäinen koki muurin  murtumisen, ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miten kadonnut kotimaa on vaikuttanut aikuisuuteen.

Hensel kertoo runsaasti esimerkkejä DDR:n lasten arjesta. Miten pukeuduttiin, mitä harrastettiin, mitä katsottiin tv:stä. Kuinka normaalia oli se, mitä myöhemmin ulkopuoliset ovat kauhistelleet. Miltä tuntui, kun luokkakaveri muutti länteen, ja millaista oli muurin murtumisen jälkeen tulla tunnistetuksi murteen perusteella itäsaksalaiseksi. Hensel pohtii paljon sitä, miten länsisaksalaiset ovat suhtautuneet itäsaksalaisiin, miten ei ymmärretä sitä että Saksat ovat olleet erilaisia. Suhde on aina niin, että länsi kauhistelee idän touhua, itä on kuin ujo pikkuveli joka ei tohdi sanoa että moni asia oli ihan okei.

Vihasin kulkea turistina omassa elämässäni ihmetellen koneita ja pelkistäen elämäkertani pieneksi kaskukokoelmaksi, jonka läntiset seuralaiseni halusivat kuulla - tai jonka minä ainakin kuvittelin heidän haluavan kuulla. Emme olleet viettäneet lapsuuttamme minkäänlaisessa buumikaupungissa emmekä autiossa kuumaisemassa. Siihen ei ollut kuulunut ryöstölouhintaa eikä vastuutonta asuntopolitiikkaa. Sen sijaan leikimme pesupaikoilla, takapihoilla, kastanjapuiden ja katettujen kujien alla sekä rullaluistinradoilla. Emme olleet temmeltäneet valkoisiksi, keltaisiksi tai roosaksi saneerattujen asuintalojen, lasisten toimistorakennusten, teräksisten teollisuusmonumenttien tai yhdeksänkymmentäluvun yksitoikkoisten kauppakatujen sokkeloissa. Niissä paikoissa ei ollut koskaan tapahtunut yhtään mitään.

Hensel tarjoaa terävän muistutuksen siitä, että kovin moni ihminen eli DDR:ssä ihan tavallista arkea. Teinien keskinäiset suhteet eivät olleet mitenkään erilaisia kuin muissa maissa, vaikka kuunneltava musiikki oli erilaista.

Voi olla, että DDR-kirjallisuus on turhan paljon keskittynyt rajanylitykseen; yrityksiin ja onnistumisiin. Liikaa yleistetään, että kaikki halusivat länteen, ohitetaan se että on paljon ihmisiä jotka ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä itäaikana. Jälkikäteen on helppo kauhistella asioita, mutta idässä asuville kaikki oli arkea, lapset etenkään eivät edes tienneet muusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "entisen itäblokin maasta kertova kirja". 

Pätkä muuria

DDR-museo: Testaa, mitä sosialistisessa kalenterissa tapahtuu esimerkiksi syntymäpäivänäsi

DDR-museo: Kylpyhuoneen seinältä