Bo Carpelan: Axel

Bo Carpelan: Axel
Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.

Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin. 

Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.

Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)

Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)

Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)

Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)

Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu. 

Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.

Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)

Tämän ovat lukeneet myös Marjatta, Ina, Leena Lumi ja Leena Laurila.

Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv

Bo Carpelan; Blad ur höstens arkiv
Scildts 2011
204 s.

Viime tippaan jäi, mutta sain kahlattua loppuun huhtikuun kirjan Svenska Ylen lukuhaasteeseen "Finlandssvenska läsutmaningen". Teemana oli "En inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn". Luin Bo Carpelanin teoksen Blad ur höstens arkiv. Mietin voiko sitä kuvata klassikoksi, kun se on vain kuusi vuotta vanha. Totesin, että jos kirja ei ole klassikko niin tekijä on! Kuten kansiliepeen teksti kertoo, Carpelan kirjoitti 65 vuoden ajan saaden useampia kirjallisuuspalkintoja ympäri Eurooppaa.

Bo Carpelan kuoli vuonna 2011, joten Blad ur höstens arkiv on julkaistu hänen kuolinvuotenaan. Aika kohtalonomaista, ajatellen että kirjassa päähenkilö, eläköitynyt virkamies Tomas Skarfelt pohtii elämäänsä ja olemistaan, palaa muistoissaan kauas taakse, miettii miten on päätynyt tähän hetkeen. Samalla hänellä on huolena 94-vuotias äiti, joka elää hoitokodissa ja on elämänsä loppusuoralla. Kesäpaikassa Uddassa Tomas tapaa 5-vuotiasta Slantenia, joka tuo pirteän tuulahduksen elinvoimaa ja määrätietoisuutta. Kolme syksyistä kuukautta Uddassa ovat kalenterissa lyhyt aika, muisteluissa pitkä. Minuuteista tulee päiviä, päivistä vuosia, viikoista vuosikymmeniä. Syyskuusta marraskuuhun Tomas elää vuoroin mennyttä, vuoroin nykyistä. Tulevaa ei paljon uskalla suunnitella, niin on elämää paljon takana. 

Tämä ei ole mikään helppo kirja lukea, eikä se johdu kielestä. Luvut ovat lyhyitä, yleensä 1-3 sivua. Niissä on kuitenkin suuria kysymyksiä ja ajatuksia elämästä, onnellisuudesta, yksinolon ja yksinäisyyden eroavaisuudesta, merestä, syksystä, vanhuudesta, valosta ja pimeydestä, hiljaisuudesta ja melusta... Carpelan ei päästä lukijaa helpolla vaan haastaa mukaan pohdiskeluihin. 

Höstbarnet ser hur vinden sliter i träden och tänker: Jag visste det. Och det klara vattnet har en lätt, besk smak. Så växer det, höstbarnet, med höstlig blick, och ser vattnets lätta hinna av is, och hör hur tranorna skriar sin längtan och flyger långt bort. Höstbarnet blir kvar, blad rivs från träden, regnet faller. Den milda skymningen klampar ivär på lerig vär, den leder rakt in i skogen där den försvinner.

Höstmänniskor rör sig som fladdrande ljus bland förtrogna gravstenar, över ännu glänsande gröngräs och ser redan i portgångar ljus som tänds i främmande fönster. De tvekar, går sedan in i sina liv med höstögon, de som följer molnen och de levandes sorg, den nästan osynliga, veka. Men när vinterns isiga vind tar vid, vet de: Det är mörkret som har smitt jluset, härdat det still en strålande seger. 

Hösten är min årstid. Den kom tidigt, dröjer länge, nästan ett helt liv, tills den någon morgon ger upp och ser rakt in i ljuset.

Vaikka kirja on hyvä, oli lukeminen hidasta. Aloitin heti kuun alussa ja loppuun pääsin pari päivää ennen kuun vaihdetta. Luin vain muutaman luvun päivässä, ehkä kymmenkunta sivua. Tuntui, että kirja vaati pitämään taukoja, vaati ajattelemaan mitä tuli luettua, vaati pysähtymään. Sivumäärältä pikamatka, sisällöltään ultrajuoksu.

Ehkäpä toukokuussa ei tule kiire? Teemana on "poesi tryckt efter år 2002", ja kirja on jo kotonani odottamassa. Huomasin, että tähän asti olen lukenut vain miesten kirjoittamia kirjoja, niin nyt on naisen - Tua Forsström - vuoro.