Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.
Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin.
Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.
Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)
Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)
Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)
Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)
Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)
Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu.
Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.
Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)
Kaikki tämän lukeneet ovat näköjään yhtä lailla vaikuttuneita Axelista, päähenkilön herkkyydestä ja kielen kauneudesta. Totta, että tuommoinen kaunosieluisen haaveilijan elämätön elämä siitä välittyy ja suuri ahdistus myös.
VastaaPoistaLukijana sitä aina toivoo, että voi kun tällaiselle hahmolle tapahtuisi joku iso onnellinen juttu, vaikka sitten elämän viime metreillä. Mutta ei, haikein mielin sai hyvästellä Axelin. Silti tuntuu, että tässä on kirja joka tulee luettua joskus myöhemmin uudelleen.
Poista