Sarah Crossan: Kuunnousu

 

Sarah Crossan: Kuunnousu

Englanninkielinen alkuteos Moonrise (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

S&S 2020

381 s.

Helmet-lukuhaaste päättyy kohtaan 27, "runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani". Aiempina vuosina tämä olisi ollut hankalampi, mutta nyt etenkin nuorten / nuorten aikuisten osastolle on tullut mukavasti tarjontaa. Sarah Crossanin siamilaisista kaksosista kertova Yksi on vakiokamaa yläkoulun ja lukion vinkkauksissani, ja myös Kuunnousu tulee listoille mukaan.

Tarina on järisyttävä ja järkyttävä. 17-vuotias Joe ei ole nähnyt Ed-veljeään vuosikymmeneen, syynä se että veli istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiota. Nyt teloituspäivämäärä on päätetty, ja aikaa on enää muutama viikko. Ed on tuomittu poliisin murhasta, mutta tilanne on ollut jokseenkin epäselvä eivätkä kaikki usko hänen olevan syyllinen. Ed ja Joe uskovat viimeiseen asti, että oikeusavustaja saa Edin vapaaksi. Minä lukijana toivoin sitä myös, kovasti. 

Kirja on kaikin puolin surullinen. Perheen äiti on alkoholisti, ja Joe päätyy siskonsa kanssa heidän tätinsä huollettavaksi. Täti ei halua kuulla Edistä mitään, eikä hän haluaisi Joen käyvän vankilassa tätä tapaamassa. Vankila, jota kutsutaan Farmiksi, on kovin ankea paikka. Viikot, jolloin odotetaan joko vapautusta tai teloituksen varmistusta, ovat raastavia niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

Jos

Al Mitchell soittaa.

"Yritä olla hätäilemättä.

Nämä jutut menee usein viime tippaan."

"Mutta jos korkein oikeus kieltäytyy kuulemasta Ediä

tai jos ne evää sen vetoomuksen,

toi kusipää on ainoa,

jolla on valtaa lykätä teloitusta.

Se ei ole oikein."

Tämä on kiukuttelua.

Kuulen sen itsekin.

Al huokaisee.

En osaa sanoa onko se turhautunut minuun

vai ärtynyt McDowellille.

    Ehkei kumpaakaan.

    Onhan sillä omakin elämänsä.

"Tämä on veemäistä. Olen samaa mieltä,

ja veljesi tuomio perustuu väärään tunnustukseen.

Jos mä olisin silloin ollut puolustuksessa..."

Se huokaisee taas. 

"Sä olet sen asianajaja nyt", sanon,

yritän panna puhtia tyyppiin,

jonka pitäisi panna puhtia minuun.

"Joo", se sanoo.

"Ja mä lupaan

että teen kaiken voitavan."

Säeromaani on kiinnostava muoto, etenkin kun monet niiden aiheet ovat varsin rankkoja. Periaattessa teksti on muotonsa puolesta nopealukuinen, mutta rankka tarina pakottaa hidastamaan. Kuunnousu etenkin on ahdistava, jouduin pitämään taukoja lukiessa. Olisi tehnyt mieli raivota suureen ääneen, että mikä tuo tuollainen systeemi on, missä ei tutkita kunnolla vaan annetaan ennakkoluulojen vaikuttaa. Miten voi olla mahdollista, että ihminen saa kuolemantuomion jokseenkin kyseenalaisin perustein?! Ja mikä järki on siinä, että tässä osavaltiossa murhasta tuomittu teloitetaan, naapuriosavaltiossa tuomio on elinkautinen. 

Toivon, että Crossania saadaan suomeksi monta kirjaa lisää. Hän kirjoittaa persoonallisista aiheista, lukijaa syvästi liikuttaen. Moraalikysymykset ovat vahvasti läsnä, ja tarinat haastavat lukijan pohtimaan omaa arvomaailmaansa ja mahdollisia ennakkoluulojaan. Vaikka hänen kirjansa löytyvät kirjastojen nuortenosastoilta, kannustan myös aikuisia tarttumaan niihin. Ne peittoavat mennen tullen monet keskinkertaiset aikuisten romaanit.

Kuunnousua on luettu hurjan paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Amman kirjablogi, Kirjoihin kadonnut ja Bibliofiilin päiväunia.

Kristin Hannah: Satakieli

Kristin Hannah: Satakieli
Englanninkielinen alkuteos The Nightingale (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
WSOY 2019
568 s.

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvia kirjoja on saatu yksi lisää. Kristin Hannahin Satakieli seuraa ranskalaisten siskosten elämää ja valintoja raskaiden sotavuosien aikana. Kun kotimaa on miehitetty, asiaa voi käsitellä hyvin eri tavoin.

Vianne, siskoista vanhempi, on vaimo ja äiti. Kun puoliso Antoine joutuu sotaan, Viannen ainoa päämäärä on selviytyä. Se ei ole helppoa, sillä vuosien vieriessä ruokakupongeilla saa yhä vähemmän, kotiin majoittuu miehittäjiä, ystäviä kuolee ympäriltä. Sisar Isabelle tekee Viannen elämän hankalaksi, sillä tämä haluaa kapinoida, ei alistua ja hyväksyä tilannetta.

Isabelle on reilusti Viannea nuorempi, levoton sielu. Hänet on heitetty ulos koulusta jos toisestakin huonojen käytöstapojen takia. Isabelle ei saata ymmärtää, miksi pitäisi opiskella turhanpäiväisiä asioita sen sijaan että osallistuisi sotaan ja auttaisi maataan. Hiukan sattumalta hän ajautuu vastarintaliikkeen pariin ja löytää sieltä tehtävänsä.

Isabelle istui kuusi tuntia pöydän ääressä rue de Saint-Simonin asunnossa. Sisään tuotiin muita verkoston jäseniä, joille annettiin tehtäviä: vaatteiden kokoamista pakenijoille ja tarvikkeiden hankkimista. Piti tutkia karttoja, laatia reittejä ja aloittaa pitkä ja epävarma turvatalojen järjestäminen matkan varrelle. Jossain vaiheessa suunnitelma alkoi tuntua todellisuudelta eikä vain uhkarohkealta idealta. 

Vasta kun monsieur Lévy mainitsi ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, Isabelle työnsi tuolinsa kauemmas pöydästä. Toiset yrittivät taivutella häntä jäämään yöksi, mutta sellainen olisi vain herättänyt isän epäluulot. Hän lainasi Anoukilta mustan merimiestakin ja puki sen ajatellen tyytyväisenä, että sen ansiosta hän sulautuisi ympärstöön.

Kirjassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta... Olen lukenut paljon kertomuksia toisesta maailmansodasta, niin fiktiivisiä kuin muistelmia. Satakielen tapahtumat tuntuvat todelta, mutta olisin kaivannut jotain lisämaustetta. Nyt tuntuu siltä kuin lukisin silminnäkijöiden kuvauksia. Tuntuu että tämä fiktiivinen tarina ei tuo mitään uutta, ei mitään lisää siihen, mitä olen lukenut tietokirjoista ties kuinka monta kertaa. Lukiessa tiesin koko ajan, miten tapahtumat tulevat etenemään. Ketkä rakastuvat, mitä tapahtuu kun nimilista on kirjoitettu, että ensimmäinen Viannen taloon asutettu saksalainen on mukava ja toinen ilkeä. Olisin toivonut, että edes joku henkilöhahmoista olisi käyttäytynyt yllättävästi, rikkonut kaavaa. 

Lopussa Vianne sanoo: "Naiset vain selviytyvät. Me kävimme varjosotaa. Meille ei järjestetty sodan jälkeen paraateja, me emme saaneet mitaleja eikä meitä mainita historiankirjoissa. Me teimme sodan aikana sen, mitä täytyi, ja kun se oli ohi, siivosimme jäljet ja aloitimme elämän alusta." Niin siis ketkä naiset? Anouk esiintyy ohimennen pari kolme kertaa. Viannen ystävä Rachel - juutalainen joten viedään pois. Lihakaupan rouva Fournier - juutalainen joten viedään pois. Juorukello Hélene - juutalainen joten viedään pois. Niin hienosti sanottu naisten selviytymisestä, paitsi että tässä kirjassa ovat vain Vianne ja Isabelle, kaikki muut naiset ovat joko ohimenijöitä tai poiskuljetettavia. 

Tämä olisi varmaankin ollut enemmän minun kirjani, jos pohjalla olisi vähemmän lukukokemuksia aiheesta. 

Vaikka minä en kirjaan ihastunut, se ei tarkoita sitä että muiden pitäisi ohittaa se. Tässä on paljon hienoa kuvausta, etenkin pelastusretki / pakomatka Pyreneiden yli sekä lopun keskitysleiriaika ovat sykähdyttäviä. Rakkaustarinoiden ystävät pääsevät huokailemaan :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Satakielen kohtaan 25, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin". Hannahilta on suomennettu muutakin, joten aion antaa toiselle kirjalle mahdollisuuden. 

Tämän ovat lukeneet myös muun muassa Leena Lumi, Anne ja Jonna.

Jacob Grey: Varismiekka

Jacob Grey: Varismiekka
Englanninkielinen alkuperäisteos Ferals: The Crow Talker (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2015
296 s.







Tunnustan: kyllästyin välillä nuortenkirjoihin. Tuntui, että kaikki ovat samaa huttua, joko yliluonnollista vampyyri- tai noitaromantiikkaa, tuhotun maailman dystopioita tai realistisia tarinoita mutta superärsyttävillä päähenkilöillä. Oli siis kiva tarttua vaihteeksi fantasiakirjaan.

Kraa on 13-vuotias koditon poika, joka asuu puumajassa ja kerää ruokansa roskiksista. Hän ei ole kuitenkaan tavallinen poika, sillä hän osaa puhua varisten kanssa. Juro, Maito ja Räähkä ovat hänen ystäviään ja apulaisiaan. Kraa ja varikset liikkuvat pääasiassa öisin, varjoissa, näkymättömissä.

Omituinen uni on kiusannut Kraata pitkään. Nyt uni on muuttunut, se jatkuu aiempaa pidempään ja siihen on ilmestynyt pelottava Seittimies, mies jolla on hämähäkkitatuointi. Sitten tulee yö, jolloin Kraa todistaa vankilapakoa ja näkee hämähäkkitatuoinnin yhdellä karkureista. Hän tietenkin hämmentyy ja alkaa ihmetellä, mistä on kyse. Miten tatuointi liittyy Seittimieheen ja uneen, entä hänen kuolleisiin vanhempiinsa? Tapauksen on nähnyt myös vankilanjohtajan tytär Lydia, joka lyöttäytyy Kraan seuraan. Nuoret joutuvat seikkailuun, jossa jokainen vihje on kovan työn takana, jossa kaikkien tapaukseen liittyvien henki on vaarassa mutta jossa myös saa uusia ystäviä.

Blackstone levittäytyi joka taholle kuin bakteerikasvannainen. Kraa näki kaupungistä välähdyksiä: idässä kohoavat pilvenpiirtäjät ja lännessä köyhempien kortteleiden loputtomat viistokatot ja tehdasalueen savuttavat piiput. Pohjoisessa häämötti autioita kerrostaloja. Blackwaterjoki oli jossain etelässä, vellova lieju, joka kuljetti saastaa pois kaupungista muttei koskaan tehnyt sitä puhtaammaksi. Kraa tunsi nenässään joen ummehtuneen tuoksun.

Kraa luisui vasten likaista kattoikkunaa. Hän painoi kädet pehmeästi lasiin ja kurkisti alas lempeään hehkuun. Kumaraselkäinen huoltomies kärräsi moppia ja sankoa pitkin käytävää omaan maailmaansa uppoutuneena. Mies ei nostanut katsettaan. Eivät ne koskaan nostaneet.

Kraa lähti taas liikkeelle, säikäytti lentoon pullean kyyhkyn ja kiepahti muinaisen mainostaulun ympäri luottaen siihen, että hänen variksensa tulisivat perässä. Kahta niistä ei kunnolla erottanut - ne olivat pikimustia lepattavia varjoja. Kolmas oli valkoinen ja hohti kalvakassa sulkapeitteessään kuin aave pimeässä.

Kyllä vain, Varismiekka on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja selkeästi paras fantasiakirja pitkään pitkään aikaan. Pidin siinä ihan kaikesta. Juoni on jännittävä, ja vaikka kirja on sarjan avausosa niin se ei ole johdanto vaan siinä on paljon tapahtumia. 

Erityisen paljon vaikutuin kirjan kontrastisuudesta. Sitaatti antaa maistiaisen; likainen kattoikkuna ja lämmin valohehku sen toisella puolella, saavuttamattomissa. Hienot pilvenpiirtäjät ja savuinen tehdasalue, pullea säikky kyyhkynen ja pelottavat varikset. Sitten on julma Seittimies ja herttainen Lydia. Yksinäisyys ja selviytymisen pakko, jotka saavat rinnalleen varovaisen luottavaisen ihmiskontaktin. Kuolema ja elämä, hyvä ja paha eläinmagia, heikot hyvikset vastaan vahvat pahikset. 

Lukiessa iloitsin kirjasta, siitä miten monenlaisia tunteita se herättää. Mietin, että tämä sopii tosi monille nuorille. Yksinäiset voivat samaistua Kraahan, jännityksestä pitäville kirja on täynnä toimintaa, ihmissuhdetarinoita kaipaavillekin tässä on monta puolta; sekä Kraan suhde kuolleisiin vanhempiin että syvenevä ystävyys Lydian kanssa. 

Kraa on 12-vuotias, enkä suosittelisi Varismiekkaa kovin paljon nuoremmille. Tarina on hyvä ja toimisi ehkä 10-vuotiaillekin, mutta pienemmille se voi olla liian synkkä. Pohjaväritys on hyvin tumma, ja kirjasssa on joitakin ahdistavia kohtauksia, jotka saattavat pelottaa lapsia. Toisaalta jos unohdetaan Kraan ikä, niin kirja voi toimia peruskouluikäistä vanhemmilla nuorilla.  

Kirjallinen ilta Helsingissä: Blogistanian palkintojenjako sekä Kirjailijan kanssa - lukupiiri kera Juha Itkosen

Torstai 26.2. oli yhdenlainen juhlapäivä. Kirsi Kirsin Book Clubista oli organisoinut Blogistanian palkintojenjaon Aleksin Suomalaiseen Kirjakauppaan, haastattelijana toimi Kirjasfäärin Taika. Kiitos molemmille kivasta ja tunnelmallisesta tilaisuudesta :)

Blogistanian Finlandia meni Anni Kytömäen Kultarinnalle, kirjalle jota itsekin äänestin. Kirjailijaa en ollut nähnyt esiintymässä enkä myöskään lukenut montaa haastattelua, joten kuulin monia itselleni uusia asioita. Esimerkiksi sen, että Kytömäki oli kirjoittamassa tarinaa satukilpailuun, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että yhdeksän sivun maksimimäärä oli liian pieni. Hyvä ettei Kytömäki ahtanut tarinaa siihen sivumäärään vaan antoi tarinalle sen tilan minkä se vaati. 

Globalia-palkinnon sai Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Ymmärrettävästi kirjailija itse ei ollut paikalla mutta iloinen yllätys oli kääntäjän saapuminen palkintoa hakemaan. Kaisa Kattelus on tuttu nimi monen kirjan kansilehdeltä, nyt oli kiva kuulla kommentteja kääntämistyöstä. Häneltä oli kysytty ideoita suomennettaviksi kirjoiksi ja hän ehdotti Atkinsonin Jackson Brodie - dekkareita. Kuinka ollakaan, hän sai ne käännettäviksi ja loogisesti myös kääntää muutkin Atkinsonin kirjat. Haastavaa käännöstyössä on Atkinsonin tapa käyttää pitkiä ja polveilevia lauseita. Samalla on oltava tarkkana, että huomaa kirjailijan käyttämät koukut. Ja tietenkin pitäisi saada brittilukijoille tutut kulttuuriset seikat (esim. ruoka, radio-ohjelmat) suomennettua niin että ne koskettaisivat myös suomalaista lukijaa.

Blogistanian Kuopuksen sai Jenna Kostetin Lautturi. En ole sitä vielä lukenut mutta siitä on näkynyt kiittäviä blogiarvioita. Lohjan kirjastoon sitä ei ole hankittu ollenkaan mutta ehkä Lukki-alueelta muualta löytyy. Jos ei niin sitten on käännyttävä muiden kirjastojen puoleen. Luin aiemmin Kostetin blogikirjoituksen, jossa hän oli hyvin hämmästynyt ja iloinen voitostaan. On todella hienoa, että pienen kustantamon esikoiskirjailija tuli huomioiduksi tällä tavalla. Palkintojen jaossa Kostet tuntui vieläkin hiukan hämmentyneeltä ja tietysti edelleen iloiselta. 

Tieto-palkinnon voittaja Minna Maijala oli sairastunut eikä päässyt paikalle, harmi! Hän oli lähettänyt tervehdyksen, jonka kustantajan edustaja kävi lukemassa. Herkkä, hellä, hehkuvainen on elämäkerta Minna Canthista, ja esittelyn perusteella haluan lukea sen. Kirja kuulemma näyttää Canthista myös sen inhimillisen puolen, ei vain tiukkaa naisasianaista. 

Palkintojenjaosta suuntasin Kirjailijan kanssa - lukupiiriin. Vieraana oli tällä kertaa Juha Itkonen, jonka teos Ajo oli keskustelussa. Osallistujia oli tusinan verran. Lukupiiri pidettiin Helsingissä Nuoren Voiman Liiton tiloissa, kiitos järjestäjille!

Kuten aiemmin Joel Haahtelan kanssa, tässäkin lukupiirissä oli todella mukava ja lämmin tunnelma. Alkuun lukupiirin emäntä Meri Savonen haastatteli Itkosta, ei pelkästään kirjasta vaan myös kirjailijan työstä ja kirjailijuudesta. Sen jälkeen käytiin keskustelua kirjasta. Toki sai kommentoida ja kysyä myös haastatteluosion aikana. 

Oli mielenkiintoista kuulla Itkosen kommentteja, aiheet vaihtelivat kirjoittamisprosessista kirjallisuuskritiikkiin. Kirjoitustyötä hän tekee työhuoneella; vaikka kirjoittamiseen on olemassa sille pyhitetty tila on siirtyminen arkielämästä fiktion maailmaan kivuliasta. Aina kirjoittaminen ei suju, mutta joskus päällä on flow-tila. Itkonen kertoi olevansa kirjoittaja, joka tyhjentää päänsä kerralla ja palaa tekstiin vasta kun on kirjoittanut päänsä tyhjäksi. Jos tekstiä on ehtinyt kertyä paljon, on alkuun tehty vierasta itsellekin. Kun vauhti on kova, on mahdotonta muistaa lausetasolla mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. 

Lukupiiriläisten kommentit kirjasta olivat varsin erilaisia. Koska kirjassa on useita päähenkilöitä, oli luonnollista että eri ihmiset samaistuivat eri henkilöihin. Joku tykkäsi henkilöstä jota toinen ei ymmärtänyt ollenkaan. Kaikkien inhokkia Kerttua ymmärrettiin; hänen käytökselleen on syy. Myös muiden toiminnan syistä keskusteltiin. 

Yhtä mieltä oltiin siitä, että vaikka Ajo on sävyltään surullinen niin se ei kuitenkaan ole synkkä. Juuri oikeisiin kohtiin on heitetty hyppysellinen huumoria tai toivoa, joten ankeus ei pääse valtaamaan alaa. Todettiin myös että kirjassa on monia käännekohtia, jotka herättävät lukijan mielikuvitusta. Entä jos Onni olisi mennyt halaamaan Heljää eikä vain miettinyt sitä? Entä jos Heljä olisikin juonut pullakahvit Marjan kanssa? Miten kohtalo olisi kääntynyt, miten tarina olisi muuttunut, jos?

Hauska kysymys oli se, kun yksi lukupiiriläinen tiedusteli eikö Itkosta ärsytä kun naisjoukko ruotii hänen kirjaansa. Vastaus oli että se ei ärsytä ollenkaan. Päinvastoin. Itkonen sanoi olevansa iloinen tällaisesta tilaisuudesta, jossa kirjailija pääsee lähelle lukijoita ja saa kuulla uusia tulkintoja ja kokemuksia kirjasta. Onhan totta, että tällaisessa on aivan erilainen vuorovaikutus kuin kirjamessuilla tai muussa tilaisuudessa, jossa yksi haastattelee kirjailijaa ja yleisö kuuntelee.

Itkonen kuulee kommentteja kirjastaan. Taustalla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Laura Serkosalo.

 

Vielä en tiedä, milloin on seuraava lukupiiri ja kuka siellä on vieraana. Jos vain aikataulu sopii niin aion osallistua taas, ovat nämä niin kivoja tilaisuuksia. Teekin oli oikein hyvää :)