Englanninkielinen alkuteos The Nightingale (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
WSOY 2019
568 s.
Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvia kirjoja on saatu yksi lisää. Kristin Hannahin Satakieli seuraa ranskalaisten siskosten elämää ja valintoja raskaiden sotavuosien aikana. Kun kotimaa on miehitetty, asiaa voi käsitellä hyvin eri tavoin.
Vianne, siskoista vanhempi, on vaimo ja äiti. Kun puoliso Antoine joutuu sotaan, Viannen ainoa päämäärä on selviytyä. Se ei ole helppoa, sillä vuosien vieriessä ruokakupongeilla saa yhä vähemmän, kotiin majoittuu miehittäjiä, ystäviä kuolee ympäriltä. Sisar Isabelle tekee Viannen elämän hankalaksi, sillä tämä haluaa kapinoida, ei alistua ja hyväksyä tilannetta.
Isabelle on reilusti Viannea nuorempi, levoton sielu. Hänet on heitetty ulos koulusta jos toisestakin huonojen käytöstapojen takia. Isabelle ei saata ymmärtää, miksi pitäisi opiskella turhanpäiväisiä asioita sen sijaan että osallistuisi sotaan ja auttaisi maataan. Hiukan sattumalta hän ajautuu vastarintaliikkeen pariin ja löytää sieltä tehtävänsä.
Isabelle istui kuusi tuntia pöydän ääressä rue de Saint-Simonin asunnossa. Sisään tuotiin muita verkoston jäseniä, joille annettiin tehtäviä: vaatteiden kokoamista pakenijoille ja tarvikkeiden hankkimista. Piti tutkia karttoja, laatia reittejä ja aloittaa pitkä ja epävarma turvatalojen järjestäminen matkan varrelle. Jossain vaiheessa suunnitelma alkoi tuntua todellisuudelta eikä vain uhkarohkealta idealta.
Vasta kun monsieur Lévy mainitsi ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, Isabelle työnsi tuolinsa kauemmas pöydästä. Toiset yrittivät taivutella häntä jäämään yöksi, mutta sellainen olisi vain herättänyt isän epäluulot. Hän lainasi Anoukilta mustan merimiestakin ja puki sen ajatellen tyytyväisenä, että sen ansiosta hän sulautuisi ympärstöön.
Kirjassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta... Olen lukenut paljon kertomuksia toisesta maailmansodasta, niin fiktiivisiä kuin muistelmia. Satakielen tapahtumat tuntuvat todelta, mutta olisin kaivannut jotain lisämaustetta. Nyt tuntuu siltä kuin lukisin silminnäkijöiden kuvauksia. Tuntuu että tämä fiktiivinen tarina ei tuo mitään uutta, ei mitään lisää siihen, mitä olen lukenut tietokirjoista ties kuinka monta kertaa. Lukiessa tiesin koko ajan, miten tapahtumat tulevat etenemään. Ketkä rakastuvat, mitä tapahtuu kun nimilista on kirjoitettu, että ensimmäinen Viannen taloon asutettu saksalainen on mukava ja toinen ilkeä. Olisin toivonut, että edes joku henkilöhahmoista olisi käyttäytynyt yllättävästi, rikkonut kaavaa.
Lopussa Vianne sanoo: "Naiset vain selviytyvät. Me kävimme varjosotaa. Meille ei järjestetty sodan jälkeen paraateja, me emme saaneet mitaleja eikä meitä mainita historiankirjoissa. Me teimme sodan aikana sen, mitä täytyi, ja kun se oli ohi, siivosimme jäljet ja aloitimme elämän alusta." Niin siis ketkä naiset? Anouk esiintyy ohimennen pari kolme kertaa. Viannen ystävä Rachel - juutalainen joten viedään pois. Lihakaupan rouva Fournier - juutalainen joten viedään pois. Juorukello Hélene - juutalainen joten viedään pois. Niin hienosti sanottu naisten selviytymisestä, paitsi että tässä kirjassa ovat vain Vianne ja Isabelle, kaikki muut naiset ovat joko ohimenijöitä tai poiskuljetettavia.
Tämä olisi varmaankin ollut enemmän minun kirjani, jos pohjalla olisi vähemmän lukukokemuksia aiheesta.
Vaikka minä en kirjaan ihastunut, se ei tarkoita sitä että muiden pitäisi ohittaa se. Tässä on paljon hienoa kuvausta, etenkin pelastusretki / pakomatka Pyreneiden yli sekä lopun keskitysleiriaika ovat sykähdyttäviä. Rakkaustarinoiden ystävät pääsevät huokailemaan :)
Helmet-lukuhaasteeseen laitan Satakielen kohtaan 25, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin". Hannahilta on suomennettu muutakin, joten aion antaa toiselle kirjalle mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti