Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Itkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Itkonen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. elokuuta 2020

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä

 

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä

Kjell Westön kirjeet suomentanut Laura Beck

Otava 2019

332 s.






Kirjeiden kirjoittaminen on ollut tilaustyö, mutta se ei tunnu siltä. Päinvastoin, kirjeet tuntuvat alusta asti luontevilta. Välillä kirjoitetaan tiheämmin välillä harvemmin, joskus kirje on kerralla valmis, joskus sitä kirjoitetaan päiviä tai jopa viikkoja. Kerta kerralta kirjeet paksunevat, kun kumpikin haluaa vastata toisen heittämiin ajatuksiin ja suoranaisiin kysymyksiin, mutta myös palata aiemmin kirjoitettuun. 

Lukiessa koin monia yllätyksiä ja monenlaisia tunteita. Vaikka Itkosella ja Westöllä on ikäeroa vain 14 vuotta, tuntuu kuin sitä olisi enemmän. Ehkä siksi, että lapset ovat eri ikäisiä; Westöllä aikuisia, Itkosella taaperoita ja esiteinejä. Molemmat ovat menestyneitä kirjailijoita, mutta yllättäen kriitikot ovat suhtautuneet heidän kirjoihinsa toisinaan hyvinkin nuivasti. Hämmentävää on se, kuinka kylmää kyytiä Westö on saanut suomenruotsalaiselta kulttuurimaailmalta. Yllättävää, mutta samalla kuitenkaan ei yllättävää, on se, että uuden kirjan vastaanotto jännittää kokenuttakin kirjailijaa. Westö ja Itkonen ovat molemmat paljon luettuja, joten lukukokemuksia ja tulkintoja on monenlaisia. 

Kirjeissä ei suinkaan pysytellä pelkästään kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa. Paljon käsitellään arkielämää, sitä mitä juuri nyt tapahtuu ja miltä se tuntuu. Pohditaan myös omaa historiaa, mistä on tultu ja minne kenties ollaan menossa. Seurataan yhteiskunnan tapahtumia ja kerrotaan avoimesti, mitä ajatuksia erilaiset asiat herättävät. Pidän siitä, että kumpikaan ei ole lähtenyt pidättelemisen linjalle, vaan tunteista, mielipiteistä ja kokemuksista kerrotaan vaikka tekisi kipeää. 

NAUVO 13. ELOKUUTA 2018

(...)

Vaikka asun täällä kaukana ulapan ja taivaan äärellä vähentääkseni kierroksia ja muuttuakseni taas romaania kirjoittavaksi ihmiseksi, kesä on ollut täynnä vaikutelmia. En usko että voin jakaa niitä kanssasi muuten kuin raapaisten. Mutta ennen kuin annan ajatuksen virrata vapaasti, haluan sanoa että olen iloinen siitä pienestä "välikirjeestä", jonka lähetit ja jossa kerroit teidän saaneen rauhoittavia tietoja isästäsi, ettei kyse ollut tällä kertaa mistään vakavasta. Tämäkin on yksi näkökulma kirjeenvaihtoomme: vaikka emme seurustele henkilökohtaisesti, opimme tuntemaan toisemme kirjeiden kautta, ja kun toinen kirjoittaa pelosta ja huolesta arjessaan, haluaa toinen tietää miten on käynyt. 

(Kjell Westön kirjeestä Juha Itkoselle.)

19. marraskuuta

On ikävä kesää. Marraskuussa se ei toki ole mikään ihme, mutta viime kesässä ikävöitävää on erityisen paljon. Kesä, jonka lapset muistavat "när en vuxensommar regnar bort", sinä kirjoitit, lause on kaunis, se jäi mieleeni nimenomaan ruotsiksi - kesä 2018 todella oli sellainen kesä, eikä ehkä ainoastaan lapsille vaan myös meille aikuisille. Tällaista kesää ei enää tule, muistan ajatelleeni Vessössä jossain vaiheessa heinäkuuta. En halua luopua tästä. En suo tämän päättyvän.

(Juha Itkosen kirjeestä Kjell Westölle.)

Kirjeiden lukeminen oli paitsi kiinnostavaa myös liikuttavaa. Kirjoittajat käsittelevät isoja, osin ajattomia teemoja kuten perhe-elämää, omaa ja vanhempien vanhenemista sekä epävarmuuden sietämistä. Ilmastonmuutos ja #metoo herättävät molemmilla vahvoja ajatuksia, paitsi siitä mihin itse voi vaikuttaa myös siitä mihin ei voi. Molemmilla on kirjeissään paljon sellaista, minkä haluaa lukea enemmän kuin yhden kerran. Se voi olla yksittäinen sana, kappale tai kohtaus, joka herättää lukijassa voimakkaita tunteita, niin että sen haluaa lukea toisen ja ehkä kolmannenkin kerran, siinä haluaa viivähtää hetken. 

Etukäteen vähän pelkäsin lukemista, ajattelin että kun kaksi älykästä kirjailijaa keskustelee niin mennäänkö siinä niin vaikeisiin aiheisiin, mitä tavallinen tallaaja ei ymmärrä. Puhutaanko kirjailijaslangia ja kerrotaanko upeista kirjoista, joista yhtäkään en ole lukenut? Ideoidaanko suuria, maailmaa syleileviä ja pelastavia asioita? Ei. Huoleni oli täysin turha. Sekä Itkonen että Westö kirjoittavat paljon myös sellaista, mikä koskettaa ihan ketä tahansa, mikä saa pohtimaan omaa elämää ja suhdetta erilaisiin asioihin. 

Näin kirjailijoiden esityksen kirjamessuilla viime syksynä, ja yleisöstä tuli hyvä kommentti: olisi mielenkiintoista lukea sellainen versio kirjasta, jossa olisi Westön kirjoittamat kirjeet ruotsinkielisinä ja Itkosen kirjoittamat suomeksi. Kääntäjä Laura Beckin työpanosta väheksymättä; tällainen versio olisi kieltämättä kiintoisa. 

Tätä kirjaa on luettu varsin paljon, postauksia löytyy esimerkiksi blogeista Kulttuuri kukoistaa, Aina joku kesken ja Kirjat kertovat. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli", 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa" ja 39, "kirjassa lennetään".


lauantai 28. helmikuuta 2015

Kirjallinen ilta Helsingissä: Blogistanian palkintojenjako sekä Kirjailijan kanssa - lukupiiri kera Juha Itkosen



















Torstai 26.2. oli yhdenlainen juhlapäivä. Kirsi Kirsin Book Clubista oli organisoinut Blogistanian palkintojenjaon Aleksin Suomalaiseen Kirjakauppaan, haastattelijana toimi Kirjasfäärin Taika. Kiitos molemmille kivasta ja tunnelmallisesta tilaisuudesta :)

Blogistanian Finlandia meni Anni Kytömäen Kultarinnalle, kirjalle jota itsekin äänestin. Kirjailijaa en ollut nähnyt esiintymässä enkä myöskään lukenut montaa haastattelua, joten kuulin monia itselleni uusia asioita. Esimerkiksi sen, että Kytömäki oli kirjoittamassa tarinaa satukilpailuun, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että yhdeksän sivun maksimimäärä oli liian pieni. Hyvä ettei Kytömäki ahtanut tarinaa siihen sivumäärään vaan antoi tarinalle sen tilan minkä se vaati. 


Globalia-palkinnon sai Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Ymmärrettävästi kirjailija itse ei ollut paikalla mutta iloinen yllätys oli kääntäjän saapuminen palkintoa hakemaan. Kaisa Kattelus on tuttu nimi monen kirjan kansilehdeltä, nyt oli kiva kuulla kommentteja kääntämistyöstä. Häneltä oli kysytty ideoita suomennettaviksi kirjoiksi ja hän ehdotti Atkinsonin Jackson Brodie - dekkareita. Kuinka ollakaan, hän sai ne käännettäviksi ja loogisesti myös kääntää muutkin Atkinsonin kirjat. Haastavaa käännöstyössä on Atkinsonin tapa käyttää pitkiä ja polveilevia lauseita. Samalla on oltava tarkkana, että huomaa kirjailijan käyttämät koukut. Ja tietenkin pitäisi saada brittilukijoille tutut kulttuuriset seikat (esim. ruoka, radio-ohjelmat) suomennettua niin että ne koskettaisivat myös suomalaista lukijaa.


Blogistanian Kuopuksen sai Jenna Kostetin Lautturi. En ole sitä vielä lukenut mutta siitä on näkynyt kiittäviä blogiarvioita. Lohjan kirjastoon sitä ei ole hankittu ollenkaan mutta ehkä Lukki-alueelta muualta löytyy. Jos ei niin sitten on käännyttävä muiden kirjastojen puoleen. Luin aiemmin Kostetin blogikirjoituksen, jossa hän oli hyvin hämmästynyt ja iloinen voitostaan. On todella hienoa, että pienen kustantamon esikoiskirjailija tuli huomioiduksi tällä tavalla. Palkintojen jaossa Kostet tuntui vieläkin hiukan hämmentyneeltä ja tietysti edelleen iloiselta. 


Tieto-palkinnon voittaja Minna Maijala oli sairastunut eikä päässyt paikalle, harmi! Hän oli lähettänyt tervehdyksen, jonka kustantajan edustaja kävi lukemassa. Herkkä, hellä, hehkuvainen on elämäkerta Minna Canthista, ja esittelyn perusteella haluan lukea sen. Kirja kuulemma näyttää Canthista myös sen inhimillisen puolen, ei vain tiukkaa naisasianaista. 

Palkintojenjaosta suuntasin Kirjailijan kanssa - lukupiiriin. Vieraana oli tällä kertaa Juha Itkonen, jonka teos Ajo oli keskustelussa. Osallistujia oli tusinan verran. Lukupiiri pidettiin Helsingissä Nuoren Voiman Liiton tiloissa, kiitos järjestäjille!




Kuten aiemmin Joel Haahtelan kanssa, tässäkin lukupiirissä oli todella mukava ja lämmin tunnelma. Alkuun lukupiirin emäntä Meri Savonen haastatteli Itkosta, ei pelkästään kirjasta vaan myös kirjailijan työstä ja kirjailijuudesta. Sen jälkeen käytiin keskustelua kirjasta. Toki sai kommentoida ja kysyä myös haastatteluosion aikana. 


Oli mielenkiintoista kuulla Itkosen kommentteja, aiheet vaihtelivat kirjoittamisprosessista kirjallisuuskritiikkiin. Kirjoitustyötä hän tekee työhuoneella; vaikka kirjoittamiseen on olemassa sille pyhitetty tila on siirtyminen arkielämästä fiktion maailmaan kivuliasta. Aina kirjoittaminen ei suju, mutta joskus päällä on flow-tila. Itkonen kertoi olevansa kirjoittaja, joka tyhjentää päänsä kerralla ja palaa tekstiin vasta kun on kirjoittanut päänsä tyhjäksi. Jos tekstiä on ehtinyt kertyä paljon, on alkuun tehty vierasta itsellekin. Kun vauhti on kova, on mahdotonta muistaa lausetasolla mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. 


Lukupiiriläisten kommentit kirjasta olivat varsin erilaisia. Koska kirjassa on useita päähenkilöitä, oli luonnollista että eri ihmiset samaistuivat eri henkilöihin. Joku tykkäsi henkilöstä jota toinen ei ymmärtänyt ollenkaan. Kaikkien inhokkia Kerttua ymmärrettiin; hänen käytökselleen on syy. Myös muiden toiminnan syistä keskusteltiin. 

Yhtä mieltä oltiin siitä, että vaikka Ajo on sävyltään surullinen niin se ei kuitenkaan ole synkkä. Juuri oikeisiin kohtiin on heitetty hyppysellinen huumoria tai toivoa, joten ankeus ei pääse valtaamaan alaa. Todettiin myös että kirjassa on monia käännekohtia, jotka herättävät lukijan mielikuvitusta. Entä jos Onni olisi mennyt halaamaan Heljää eikä vain miettinyt sitä? Entä jos Heljä olisikin juonut pullakahvit Marjan kanssa? Miten kohtalo olisi kääntynyt, miten tarina olisi muuttunut, jos?

Hauska kysymys oli se, kun yksi lukupiiriläinen tiedusteli eikö Itkosta ärsytä kun naisjoukko ruotii hänen kirjaansa. Vastaus oli että se ei ärsytä ollenkaan. Päinvastoin. Itkonen sanoi olevansa iloinen tällaisesta tilaisuudesta, jossa kirjailija pääsee lähelle lukijoita ja saa kuulla uusia tulkintoja ja kokemuksia kirjasta. Onhan totta, että tällaisessa on aivan erilainen vuorovaikutus kuin kirjamessuilla tai muussa tilaisuudessa, jossa yksi haastattelee kirjailijaa ja yleisö kuuntelee.

Itkonen kuulee kommentteja kirjastaan. Taustalla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Laura Serkosalo.
 
Vielä en tiedä, milloin on seuraava lukupiiri ja kuka siellä on vieraana. Jos vain aikataulu sopii niin aion osallistua taas, ovat nämä niin kivoja tilaisuuksia. Teekin oli oikein hyvää :)



sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 s.









Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.

Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina. 

Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.

Kirjan alussa - nykyhetkessä - Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?

Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä. 

1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.

Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata. 

Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.

Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan. 

Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.

Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä.