Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 s.

Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.

Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina. 

Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.

Kirjan alussa - nykyhetkessä - Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?

Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä. 

1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.

Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata. 

Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.

Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan. 

Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.

Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä.