Teatterissa: Sinivalas Kansallisteatterissa

Voi apua, ajattelin kun astuin Kansallisteatterin katsomoon. Olen aiemmin todennut olevani jossain määrin videovastainen, sillä olen nähnyt esityksiä joissa en ole päässyt jyvälle siitä, mitä videoilla on haluttu sanoa / tuoda lisää. Sinivalaan esityksen alettua sain kuitenkin nopeasti havaita, että tässä videotaide on olennainen ja hyvä osa tarinaa.

Ensimmäisellä puoliskolla sisarusparvi saapuu mökkisaareen juhlimaan Annan (Elena Leeve) syntymäpäivää. On hiukan hämmentävää, että lavalla tapahtuu varsin vähän, oikeastaan vain juhlavieraiden saapuminen. Suuri osa lavastuksesta on katsojalta piilossa, näyttämön ulkopuolella, niin että katsoja seuraa tapahtumia videonäytöltä, kuin elokuvissa. Persoonallinen ja yllättävä ratkaisu, varsinkin lavastuksen osalta, sillä siten on luotu niin mökki, huussi, sauna kuin venevaja. Hiukan yllätyin siitä, kuinka paljon tarina etenee videon välityksellä. Loppupuolella ollaan ulkona (eli lavalla) grillaamassa, silloin alkavat nousta esiin sisarusten väliset ristiriidat. 

Toisella puoliskolla koetaankin sitten suoranainen perhekriisien ilotulitus. Ilmastonmuutos-tutkijaisä on omistautunut uralleen, ja saa kuulla lasten katkeroituneen siitä. Sisarukset riitelevät mökin myynnistä ja ihmettelevät, miksi tuntuvat olevan toisilleen näkymättömiä. Miksi kukaan ei kysy keneltäkään, mitä kuuluu, ja jos kysyy, niin miksi vastaus on "ihan hyvää" vaikka, kuten Juhalla (Timo Tuominen), suurin osa päivästä menee siihen että pysyy kasassa. 

Kirjailija Laura (Emmi Parviainen) saapuu mökille Peterin (Elmer Bäck) mukana, ensimmäisellä jaksolla hän on vieras muiden joukossa mutta toisella jaksolla hänestä tulee (pääosin) ulkopuolinen kertoja. Hän selittää tapahtumia, ajatuksia ja tunteita, hän pukee sanoiksi sen mitä sisarusten on niin kovin vaikea päästää ulos. Pitkään näemme hänen kasvonsa videotauluilla; se voisi olla vaivaannuttavaa katsojalle muttei ole. Toivottavasti ei näyttelijällekään. 

Sinivalas käsittelee isoja asioita mutta ymmärrettävällä ja helposti lähestyttävällä tavalla. Ne eivät vyöry katsojan päälle, eivätkä aiheuta ahdistusta. Ilmastonmuutos on läsnä, mökki on ulkosaaristossa ja meri ympärillä voi koko ajan huonommin. Moni haluaa myydä mökin, nyt kun siitä vielä saisi jotain. Oikeastaan kaikilla sisaruksilla on paikasta vain huonoja muistoja. Saari ja mökki itsessään ovat olleet kivoja, mutta se mikä oli lapsuudessa on nyt poissa. Aikuisena kun tullaan, monella on tuntu että pidetään yllä kulisseja, ehkä vähän kuin esitettäisi itseä olematta kuitenkaan se mikä ja kuka on. Luopuminen ja irti päästäminen on vaikeaa. Myyntisuunnitelma on se viimeinen niitti, joka saa kaiken kaunan valloilleen, mutta joka myös puhdistaa ilmaa. Mukana ovat myös traumat äidin kuolemasta ja tämän alkoholiongelmasta sekä Annan puolison Matiaksen (Heikki Paavilainen) mielenterveysongelmat.

Ensimmäisessä näytöksessä ihailin videon välityksellä näkyvää lavastusta, mutta toisessa kaikki pääsee jotenkin irti. On monia superhienoja kohtauksia, kuten esimerkiksi Peterin laulurevittely ja hidastettuna esitetty selostettu riehuminen ja tappelu. Toisella jaksolla katsoja näkee kuvaajia, on kiintoisaa hahmottaa että kun videotaululla näkyy tämä niin missäs ja miten päin henkilöhahmot ovat. Visuaalisuus pääsee huippuunsa. 

Tämä oli esitys, josta seuralaiseni kanssa juttelimme matkan ratikkapysäkille, nostimme esiin sen ja sen ja sen ja sen ja puhuimme kilpaa toistemme päälle. Olimme molemmat vaikuttuneita. Ja nyt kun muutama päivä on mennyt, esitys pyörii päässä yhä.

Kiitokset Bloggariklubille medialipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Sinivalas Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Rooleissa Elena Leeve, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa, Esa-Matti Lång, Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Elmer Bäck, Emmi Parviainen ja Eero Aho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Ennen teatteriesitystä bloggareille oli järjestetty taiteilijatapaaminen. Ensin kirjailijat Laura Lähteenmäki ja Tiina Laitila Kälvemark kertoivat uutuuskirjoistaan Sitten tuli sade ja H2O. Molemmat käsittelevät niin perhettä kuin vettä, joten kirjat limittyivät hyvin teatteriesityksen kanssa. 

Molemmat kirjat vaikuttavat kiinnostavilta. Vaikka taas mietin, että missä välissä ehdin lukea kaiken kiinnostavan... No pian on hetki aikaa, jonotan vaivaisenluuleikkauseen ja siitä tulee sitten kahden kuukauden sairasloma. Luulenpa viettäväni ison osan siitä ajasta lukien :)

Kuulimme myös Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon mietteitä niin talon tulevasta remontista kuin teatteriyleisöstä. Usein sanotaan, että teatteriyleisö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutta sehän ei ole koko totuus. Kansallisteatterissakin on ollut useita esityksiä, joissa on ollut paljon nuoria katsojia. Myllyaho arveli Sinivalaan kuuluvan tähän joukkoon, johtuen paitsi aiheesta myös päähenkilön nuorehkosta iästä. Hän huomioi myös, että keski-ikäisiä tulee aina lisää, eli kyse ei ole katoavasta kansanjoukosta. 

Olipa taas kerrassaan mukava ilta, hienoa että pääsin mukaan! Oli lomaviikko niin oli helppo lähteä, ei kiirettä niin meno- kuin paluumatkalla :) 

Teatterissa: Sapiens Kansallisteatterissa

Keväällä Bloggariklubilla kuultiin Minna Leinoa ja Anni Kleinia Sapiens-näytelmään liittyen. Kiinnostuin heti, etenkin kun yleisön joukossa kiersi käsikirjoitus. Siinä näytti olevan varsin vähän tekstiä. Kysymys kuuluikin: miten yli 400-sivuinen tiivistekstinen tietokirja on muokattu näytelmäksi? 

Vastaus siihen saapui tänä syksynä. 

Halusin lukea Yuval Noah Hararin Sapiensin ennen teatteri-iltaa, mutta en ehtinyt loppuun asti. Toisaalta se oli mielenkiintoinen tilanne, että pystyin vertaamaan näyttämön ja kirjan tapahtumia vain alkuosalta. Olin iloisen hämmentynyt, yllättynytkin. Kirjan tapahtumia on seurattu uskollisesti. Koin että mukana on kaikki, mihin olin kiinnittänyt lukiessa huomiota. Mikä on tietenkin täysin mahdotonta, koska kirjaa ei lueta esityksessä alusta loppuun.

Niin, luetaan. Tarina etenee Jarmo Heikkisen kertomana. Jos ette tunne Heikkisen nimeä, tunnistatte taatusti äänen joka esiintyy monen monituisissa luonto-ohjelmissa sekä äänikirjojen lukijana. Näyttelijät lavalla toteuttavat ääneen luettua tekstiä, päästäen satunnaisesti äännähdyksiä mutta puhumatta mitään. Pidin tällaisesta toteutustavasta valtavasti. 

Lavalla on joukko näyttelijöitä, joista jokaisella on useita rooleja. Kaikki on maskeerattu niin, että näyttelijöiden persoonalliset piirteet peittyvät ja heistä tulee ihmismassaa. Kiehtovaa ja karmivaa samaan aikaan. 

Lavastus ja äänimaailma ovat aivan huikeat. Vähillä mutta monipuolisilla elementeillä saadaan kuvattua ihmiskunnan historian vuosikymmentuhannet. Yleisöstäkin tulee välillä osa lavastusta, mikä on asia mikä minulle toimii aina. Äänet yllättivät, kuinka hienosti kaikki lattian narahdukset, lasin kirskahdukset ja muut tulevat. Toisaalta minkään ei pitäisi yllättää, sen verran monta kertaa aiemmin olen ollut Kansallisteatterissa ihastuksissani. 

Loppupuolella keskittymiseni herpaantui hetkeksi. En tiedä onko Vilma Viinerin leipomosta kerrottu osuus liian pitkä, vai onko kapitalismi aiheena epäkiinnostava. Siinä kuitenkin ajattelin hetken, että mentäisiinkö jo eteenpäin. Muuten taisin olla suu auki koko esityksen ajan.

Sapiensista voisi sanoa samaa kuin Beckett-postauksestani, sitä ei voi selittää vaan se pitää kokea itse. Huomasin että esitykseen on saatavissa englanninkielinen tekstitys, ilmoitin samantien miesystävälleni että menemme katsomaan tämän yhdessä. Siinä on asia mihin hänellä ei nyt ole minkäänlaista sananvaltaa :D 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! 

Kuvat: Katri Naukkarinen

Sapiens Kansallisteatterissa ainakin tämän vuoden loppuun asti, yhteistyössä W A U H A U Sin ja Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa

Käsikirjoitus ja sovitus Minna Leino

Kertoja Jarmo Heikkinen

Näyttelijät Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen (W A U H A U S)

Lavastus Samuli Laine

Valosuunnittelu Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen (W A U H A U S) 

Pukusuunnittelu Laura Haapakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Teatterissa: Kaikki hienot jutut Kansallisteatterissa

Maaliskuun lopulla pääsin siskoni kanssa katsomaan Kaikki hienot jutut -esitystä. Aihe vaikutti hurjan kiinnostavalta: päähenkilö alkaa 7-vuotiaana tehdä listaa tärkeistä asioista, niistä joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Hänen äitinsä on yrittänyt itsemurhaa, mikä on lapselle vaikea käsittää. Lista tuo elämään konkretiaa, juurruttaa. Myöhemmin lista kasvaa, päähenkilö kasvaa, listan asiasisältö syvenee. 

Puolitoistatuntinen on valtavan intensiivinen kokemus. Penkit on aseteltu lavan reunalle, niin että yleisö on näyttämön kolmella reunalla. Näyttelijä, tässä tapauksessa Mari Lehtonen liikkuu fyysisesti pienellä alueella mutta kulkee ympäri ja ympäri, napaten katsojia osaksi esitystä. Kivasti ihmiset lähtivät mukaan, oli rooli sitten pieni tai suuri. Listan asioita oli jaettu paperilapulla katsojille, niin että näyttelijän sanoessa numeron katsoja luki mitä lapulle oli kirjoitettu. Siskollani oli palindromit, minulla se että kirjasta tehty elokuva on parempi kuin kirja. Siskoni pääsi kuraattori Leila Helmiseksi. Koska hänellä oli sukkahousut eli hän ei saanut otettua sukkaa käteen, ei hätää, minut poimittiin kollegaksi joka lainasi Leila Helmiselle sukkaansa. (Siskoressu joutui käsittelemään hiksitä sukkaani, ja vieläpä kahdesti!) Esityksen loputtua Lehtonen kävi halaamassa meidät ja kysymässä olemmeko hengissä. Kyllä oltiin! 

Esitykseen sisältyy jonkin verran improvisaatiota, johtuen siitä että yleisön osa on niin iso. Yhteen tilanteeseen tarvittiin kirja, ja eräällä katsojalla sattui olemaan mukana koira-aiheinen tarrakirja. Hyvät naurut saatiin. Tällainen hetken synnyttämä komiikka kevensi tunnelmaa, mikä on vain hyvä asia. Puolessatoista tunnissa käydään läpi kasvu lapsesta aikuiseksi, kasvu jota värittävät äidin toistuvat itsemurhayritykset. Onneksi tielle mahtuu myös onnellisia aikoja. 

Olimme siskoni kanssa molemmat vaikuttuneita. Minulle jäi hirmuisen lämmin olo. Intiimi tunnelma, vielä intiimimpi kuin Willensaunassa yleensä, joka ei ollut ollenkaan vaivaannuttava vaan lempeä. Tunteiden kirjo on moninainen niin näyttämöllä kuin katsomossa, mutta kaikkea ympäröi luottamus siitä että kaikki päättyy hyvin. 

Kaikki hienot jutut on juuri tänään jatkunut pienen tauon jälkeen. Esityksiä on toukokuussa, ja sen jälkeen syyskuusta vuoden loppuun asti. 

Kuvat Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Kaikki hienot jutut

Näyttelijät Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö

Käsikirjoitus Duncan Macmillan ja Johnnu Donahue

Suomennos ja ohjaus Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Aslak Sandström

Äänisuunnittelu Olli Valkola

Teatterissa: Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Maaliskuun viimeinen perjantai oli samalla kertaa hieno ja hämmentävä. Päivän olin lastenkirjastotyön seminaarissa Tampereella, illaksi lähdin Bloggariklubille Helsinkiin. Aamupäivällä Henkka Hyppösen seminaariesityksessä oli puhe sekä varhaisten työkalujen kehityksestä miljoonia vuosia sitten että tekoälystä. Bloggariklubin aluksi kuulimme Minna Leinon ja Anni Kleinin kertovan tekeillä olevasta Sapiens-näytelmästä. Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten Yuval Noah Hararin teos - ja nykyihmisen 70000 vuotta - kääntyvät näyttämölle. Tämän jälkeen haastattelussa oli kirjailija Emma Puikkonen, jonka Lupaus-kirja käsittelee ilmastonmuutosta. 

Ilmastonmuutosta on myös Yhdennessätoista hetkessä, tosin vasta lopussa. Sitä ennen seurataan pitkä tovi hallituksen työskentelyä, leikkauslistan etenemistä sekä tutkijoiden raportointia yhteiskunnan tilasta. Täytyy tunnustaa, että minun vastaanottokyvylleni tavaraa on liikaa. Alussa nähdään poliitikkoja paitsi lavalla myös aitioissa, joskin näyttelijät siirtyvät nopeasti kaikki lavalle ja toisiin hahmoihin. Hahmoja on ehkä liikaa. Esimerkiksi puoluejohtajat Päivi Räsänen ja Jussi Halla-aho esiintyvät ensimmäisen minuutin aikana, sen jälkeen eivät enää ollenkaan. Koin hankalaksi sen, että hahmojen ulkomuoto ei juuri muutu roolin vaihtuessa. Videotaulu toki näyttää kenestä on kyse. 

Ja ne videotaulut... Pääsääntöisesti en lämpiä niille, en nytkään. Niska kenossa tuijotetaan tekstimassaa tekstimassan perään. Helposti käy niin, että jos unohtuu katsomaan näyttelijää, taulun teksti on vaihtunut ja osa siitä jää lukematta. Toisaalta, kun on lukenut sanomalehden muutamana päivänä viikossa, on hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Miksi leikkauksia tarvittiin niin paljon ja mistä on leikattu. Silti, monelta on saattanut unohtua että tapahtumien juuret juontuvat jo kymmenen vuoden takaa. Hyvä että se tuodaan esiin, samoin kuin tuodaan mukaan otteita perustuslaista muistuttamaan, että ihan mitä tahansa ei sovi rahan takia tehdä.

Koin aika raskaana sen, että valtaosa esitysajasta oli niin tiukasti talousasioissa. Kansallisteatterin nettisivulla näytelmästä kerrotaan, että se "antaa äänen niille, joita ei tahdota kuunnella ja nostaa valokeilaan sen, mitä ei haluta nähdä" Ensiksi mainittua jäin odottamaan. Olihan siinä se mielenterveysongelmainen vanhus ja irtisanottujen joukko TE-toimiston luona, mutta siinäkö kaikki? Missä esimerkiksi aktiivimallin leikkuriin ja sitä kautta toimeentulovaikeuksiin joutuneet, tai ammattiin opiskelevat joiden pitäisi oppia ammattinsa itsenäisellä ja etäopiskelulla, tai naisvaltaiset kuntatyöntekijät joiden lomarahoista vietiin kolmannes (vaikka työministeri lehdessä sanoikin ettei niillä rahoilla saada yhtään uutta työpaikkaa vientiteollisuuteen) tms.? 

Kuten yllä olevasta voi päätellä, puuduin aika pahasti tähän katkeamattomaan talouspolitiikan virtaan. Yhtäkkiä mukaan tuli ilmastonmuutos ja voi jestas kuinka vaikuttava kohtaus onkaan se, jossa tuuli vie ihmiset ja tavarat mennessään! Hieno muistutus siitä, että vaikka ihminen kuinka pyrkii hallitsemaan ja olemaan luonnon herra, sitä hän ei ole. Huu, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee näkemäänsä.

Pian edellä koetun jälkeen minuun iski kova ilmastoahdistus. Emma Puikkosen kirjan päähenkilö joutuu hoitoon ilmastoahdistuksen vuoksi, toivottavasti minulle ei käy samoin... Ahdistus syntyi monen palasen kokonaisuudesta. Aamulla siis oli puhe siitä, kuinka varhaisten työkalujen kehittymisessä kului miljoona vuotta siihen, että joku keksi teroittaa työkalun toisen reunan. Nykyään joka vuosi haetaan tuhansia, jopa satoja tuhansia patentteja. Tekoäly on jo voittanut parhaat shakkitietokoneet. Kuten joku kysyi, mitä jos tekoäly pyyhkäisee ihmiset pelilaudalta? Illan esityksessä videotaululla näkyi raportin osa, jossa ennustettiin että maapallon lämpötila nousee neljällä asteella vuoteen 2100 mennessä, minkä seurauksena suuri osa planeettaa muuttuu elinkelvottomaksi. Pysähtykääpä hetkeksi miettimään sitä, että ihmislaji on ollut olemassa miljoonia vuosia, on ollut kymmeniä tuhansia sukupolvia ennen meitä nyt eläviä, ja ollaan siinä tilanteessa että tuho on muutaman sukupolven päässä. Vuoteen 2100 on 81 vuotta. Minä en ole silloin näkemässä mitä tapahtuu, mutta sisareni lapset saattavat olla, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa taatusti ovat. 

Niin, mitä tähän enää lisäisi. Kusessa ollaan. 

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa ainakin lokakuun 2019 loppuun asti. Luin muiden bloggaajien arvioita ja esitys näyttää jakavan mielipiteitä varsin voimakkaasti. On meitä jotka jäivät kylmäksi, mutta on myös niitä jotka ovat liimautuneet tuoliin. 

Kuvat: Mitro Härkönen

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Rooleissa Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Sari Mällinen, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Vesa Vierikko

Muusikko Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Videografiikka ja animaatiot Ville Virtanen

Teatterissa: Maunulalainen päiväkirja Kansallisteatterissa

Edellinen teatterikokemukseni oli monologi, jossa tosin nähtiin myös käsikirjoittaja-ohjaaja lavalla (Homoäiti). Tänään vuorossa oli kahden näyttelijän lavahallinta nimeltään Maunulalainen päiväkirja. Koko idea on loistava; Maunulan kirjastossa on ollut kolme muistikirjaa päiväkirjoina, niihin kirjastokävijät ovat saaneet kirjoittaa mietteitään, nyt teksteistä on tehty reilun tunnin kestävä esitys. Esityksiä oli Maunula-talolla ja Lavaklubilla, harmi sinänsä että tänään oli viimeinen esityspäivä eli enää sitä ei pääse katsomaan.

Etukäteen olin jonkinlaisessa puolijännittyneessä tilassa. Matti Onnismaa on tv:stä tuttu, mutta olen nähnyt häntä vain pahiksen tai ärsyttävän tyypin rooleissa. Mitä tänään olisi luvassa? Jonnakaisa Risto puolestaan on, tai siis oli, itselleni uusi nimi. 

Tekstejä on valittu mukaan todella monipuolisesti. Puretaan pikkulapsiarjen väsymystä, ärsyynnytään naapurustossa pesivästä lokista, nostetaan Maunula maailmankartalle, retkeillään Keskuspuistoon, ihastutaan Maunulan taloihin ja pihoihin... Erityisesti ilahdutti yksi ihan tavallinen teksti, missä aurinko paistaa ja linnut laulaa. Niin, ei kaiken tarvitse olla synkkääkin synkempää tai vaaleanpunaista hattaraa päästäkseen parrasvaloihin. Tavallisen tekstin yhteyteen on saatu hieno oivallus; mies hermostuu että ei kenenkään elämä ole tuollaista, että päiväkirjamerkintöihin on siloteltu elämää. Siihen nainen toteaa, että mistä sinä tiedät millaisen tien ihminen on käynyt ennen kuin on päässyt kuulemaan linnun laulua. Nimenomaan ja aamen!

Maunula-talossa en ole käynyt, joten en tiedä millainen se on. Lavaklubi toimi tilana mainiosti. Näyttelijät olivat lähellä, lisäksi he katselivat yleisöä usein. Alussa molemmat moikkailivat katsojia. Kesken kaiken vieressäni oleva henkilö pudotti lasin lattialle, mietin hetken että mahtoiko se kuulua esitykseen vaikka anteeksipyyntö kuuluikin. Lavalla lasin rikkoutuminen kuitattiin heti seuraavassa lauseessa, niin loogisena jatkumona että senkin perusteella sirpaleet olisivat voineet olla osa käsikirjoitusta. 

Tykkäsin siitä, että molemmat näyttelijät saivat tehdä monenlaisia henkilöhahmoja. Matti Onnismaa on karismaattinen yhtä hyvin hevidiggarina kuin taaperona. Jonnakaisa Riston lokkivihaaja Anita on huikea hahmo, ah niin överi mutta niin tuttu. Alussa katselin lavalla olevaa vaatenaulakkoa, valtaosa oli sellaista että yhtään ei voinut aavistaa miten niitä käytetään. Esityksen käynnistyttyä oli nopeasti selvää, että yhtään ei osaa arvata mitä seuraavaksi tulee. Elämän kirjo, koko tunneskaala tulee näkyviin, monesti yhdessä ja samassa tekstissä. 

Maunulalainen päiväkirja on osa Maunulan maisemaa, kyseessä on sekä Kansallisteatterin yleisötyöhanke että Helsingin mallin hanke. Mielestäni on syytä nostaa erityisesti esiin se, kuinka  annetaan ääni tavallisille ihmisille, olemassa oleville, heille joita saattaa olla katsomossa. Ja on hienoa tuoda isoon maineikkaaseen teatteriin teos, jonka tekijäjoukossa on mukana alan opiskelijoita. 

   

Kiitokset lipusta Maunulan maisema / Salli Berghäll

Kuvat: Katriina Gafoor

Maunulalainen päiväkirja Lavaklubilla 24.11.2018

Esiintyjät Jonnakaisa Risto ja Matti Onnismaa

Ohjaus Eveliina Heinonen

Ohjaajan assistentti Jutta Lahtinen (Turun AMK)

Dramaturgia Juho Gröndahl

Naamiointi ja maskeeraus Stadin ammattiopiston opiskelijat

Valosuunnittelu Mirva Jantunen

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela

Pukusuunnittelun konsultaatio Saija Siekkinen

Teatterissa: Homoäiti Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri tekee sen taas. Tyhjentää pääni kaikesta analyyttisestä pohdinnasta ja saa huokailemaan ja hihkumaan: ai että mitä näin! Näyttelijä Katja Küttner ja käsikirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala tyhjentävät pajatson, kertakaikkiaan.

Homoäiti on monologi äitiydestä. Siitä mitä on arki taaperoikäisen ja vauvan kanssa. Kuinka yksin ei pääse minnekään, kuinka aina joku vaatii jotain. Tarinaa ei näytellä, se kerrotaan. Se luetaan paperista, lauletaan, keskustellaan. Ajoittain Junkkaala hyppää mukaan lavalle, ratkaisu toimii erinomaisesti. 

Küttner on aivan järisyttävän hyvä. Niin pienillä äänen ja asennon muutoksilla hän muuttuu äidistä lapseksi, vanhukseksi, juopoksi; hän on väsynyt, vihainen, suostutteleva... Hän kertoo tapahtumat eläviksi. Musiikkina kuullaan useamman kerran Beethovenin 9. sinfonian toista osaa, ja sitä varioidaan suorastaan uskomattomalla tavalla. Menkää kuuntelemaan, kuinka Küttner puhuu Beethovenin tahtiin. Yhdessä kohtaa tuli jännä fiilis. Ensin oli huutoa, sitten näyttämö pimeni. Ajattelin, että kaipaan Beethovenia, ja arvatkaapa mikä alkoi soida juuri silloin? Musiikin lisäksi näyttelijän ja lavasteiden tuottamilla äänillä on suuri merkitys. Esityksen edetessä aloin suorastaan odottaa, mitä seuraavaksi. On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmisääni taipuu.

Homoäitiä esitetään Listan-monologin lavasteissa, ainoastaan äänentoistolaitteet on lisätty mukaan. Mielenkiintoinen ratkaisu!   

Itselläni ei ole lapsia, en tiedä kuinka paljon se vaikutti esityskokemukseen. En usko, että se haittasi millään tavalla. Kuitenkin moni tilanne on sellainen, jonka olen nähnyt julkisella paikalla, jonka olen nähnyt tai josta olen kuullut sisareni lasten kanssa. Sisareni on kolmen lapsen äiti, ja hän sanoi että kyllä on niin tuttua mitä hän näki, niin tuttua vaikka lapset ovat jo toisella kymmenellä. Tuttuus ei ole sekään haitaksi, tai ainakin siskoni koki että esitys on "ihan sikahyvä". Tunnelmat vuorottelevat naurusta itkuun, mitä Omapohjan pieni ja intiimi tila korostaa vielä lisää. 

Esityksen jälkeen Junkkaala ja Küttner palasivat hetkeksi kertomaan tunnelmiaan bloggariklubilaisille. Yksi katsojista nosti esiin huomion, että entä jos näytelmän nimi ei viittaakaan pelkästään äidin seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan olisi yksi ihmislaji. Homo sapiens, homoäiti. Tämä herätti minut pohtimaan, että niin se taitaa usein olla, että äiti on oma lajinsa. Tai roolinsa. Äiti on Äiti, hahmo joka nähdään lasten kautta, lasten jatkeena. Kuka on se henkilö, persoona, Äidin sisällä? Hautautuuko hän Äidin ja Äitiyden alle ja pääseekö sieltä koskaan takaisin ihmisten ilmoille sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi? Onko häntä olemassa Äitiyden ulkopuolella? 

Kuvat: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Homoäiti Omapohjassa 

Näyttelijä Katja Küttner

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Heini Junkkaala

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen
Listan lavasteet Jukka Huitila

Kiitos Kansallisteatterille bloggaajalipusta. 

Teatterissa: Musta Saara Kansallisteatterissa

Nyt! Kaikki teatteriin! Musta Saara on kertakaikkisen huikea sekoitus, jossa kaiken keskellä hohtaa kirkkaana sanoma inhimillisyydestä. Ihmisen ei pitäisi olla ihmiselle susi - vaan ihminen. Eikä epämukavia asioita saa katoamaan sillä, että katsoo muualle. Pirkko Saisio tutkii maailmaa viiltävällä terävyydellä, kiertelemättä ja kaunistelematta. Musikaalimuodossa, huumorin varjolla annetaan huutia etenkin kansallismieliselle uholle. 

Keskeisiä elementtejä ovat romanijoukko sekä kansallismielisen puolueen valtataistelu. Romanit kiertelevät ympäri Eurooppaa, etsien paikkaa jonne asettua. Sanotaan, että heidän pitäisi pysyä paikoillaan mutta minkäs teet kun joka paikasta käsketään pois. Joukkio suuntaa Musta Saara -pyhimyksen luo, kysymään tältä neuvoa. Tie on pitkä ja eksymisten värittämä. 

Ranskassa kansallismielisen puolueen johtohahmo Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) antaa puolueen puheenjohtajuuden tyttärelleen Marinalle (Katariina Kaitue). Päätöksen oikeellisuus mietityttää, sillä tytär tuo mukanaan uuden tiedotuspäällikön, romani Mircean (Janne Marja-aho). Muukalaisen! Pian Janne-Maria toteaa, ettei pelkkä kunniapuheenjohtajuus riitä. Hän asettuu  tyttärensä vastaehdokkaaksi ja käy taistoon presidenttiydestä. Kansan syvien rivien tavoittaminen ja äänten keruu vie hänet muun muassa Transilvaniaan, jossa Draculan (Timo Tuominen) linnassa hän saa huomata olevansa itse muukalainen.

Kiintopisteenä toimii karismaattinen trio Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström. Voimakolmikko hallitsee tapahtumia monessa eri roolissa. 

Ensi-illassa näytelmä kesti 3 h 15 minuuttia. Se ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä. Tavaraa on paljon, mutta kaikki on olennaista. En kokenut mitään turhaksi, päinvastoin, jokainen hahmo tuo tarinaan syvyyttä ja tärkeitä huomioita. Tanssiva karhu (Erkki Saarela) esimerkiksi ilmentää roolin periytymistä ja pysyvyyttä. Isä, tämän isä ja isänisä, vielä isänisänisäkin ovat kaikki olleet tanssivia karhuja. Kaikki ovat kenties halunneet kulkea vapaina ja metsästää, mutta tanssimaan tuomittuina ovat vain kuulleet metsästyksestä. Pitkä laiha sika (Jani Karvinen) kokee asemassaan huikean arvonnousun, mutta koska valta nousee päähän niin kokee karun pudotuksen.  

Näyttelijäntyö on erityisen laadukasta. Ketään ei voi nostaa ylitse muiden, sillä jokainen suoritus onnistuu loistavasti. Valot ja puvut tunnelmoittavat hienosti, unohtamatta livemuusikoita jotka ovat olennainen osa esitystä. Olen aiemminkin kannattanut ihmismusiikkia nauhoitusten sijasta ja tämän nähtyäni olen edelleen mitä vahvimmin sitä mieltä. Lavastus on suhteellisen yksinkertainen mutta toimiva. Tarina on itsessään tapahtumarikas, joten turha ylikuormittaa katsojien aisteja liian monimutkaisilla rakennelmilla. 

Pidin siitä, miten fakta ja fiktio sekoittuvat. Näyttelijät kutsuvat välillä toisiaan oikeilla nimillä, etenkin kohtausten vaihtuessa. Tyyliin menes nyt Juha siitä, on alkamassa seuraava kohtaus. Se, että kohtausten vaihtuminen "kuulutetaan" on onnistunut ratkaisu, varsinkin kun jokaisella kohtauksella on nimi. Tavallaan tietää mitä odottaa, mutta kuitenkaan ei tiedä. Hyvin nopeasti käy ilmi, että mitä ikinä katsoja odottaakaan, siitä mennään pidemmälle potenssiin kymmenen. Ensimmäinen puolisko jättää kutkuttavan odotuksen; tietää ettei millään pysty kuvittelemaan mitä vielä voi olla tulossa, mutta samalla tietää että se on jotain isoa ja yllätyksellistä. 

Kiitokset Kansallisteatterille kutsusta ensi-iltaan. Sattui olemaan syntymäpäiväni, mikäpä tämän parempi paikka juhlistaa sitä :)

Kuvat: Tuomo Manninen

Musta Saara

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi

Musiikki Jussi Tuurna

Muusikot Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Morten Reinan

Teatterissa: Lemminkäinen Kansallisteatterissa

Tunnustan, en ole vielä lukenut Juha Hurmeen Niemeä. Kirjaan perustuu Hurmeen näytelmä Lemminkäinen, riemastuttavan hauska elämys, joka Hurmeen mukaan ei kerro mitään mistään. Katsojalla ei siis ole paineita, ei tarvi miettiä että ymmärränkö mitä tekijät haluavat sanoa. Tottakai tästäkin saa kaivettua esiin vaikka mitä, jos niin haluaa, vaikkapa suomalaisten suhtautumisesta alkoholiin tai eriarvoisesta äidinrakkaudesta. 

Tällä kertaa Lemminkäinen ei olekaan Lemminkäinen, tai on mutta häntä tai heitä on kaksi. On sisko-Lemminkäinen (Marja Salo) ja veli-Lemminkäinen (Tomi Alatalo). Heidän äitinsä (Kristiina Halttu) tylyttää tyttöä ihan kunnolla, vaikka tämä on parivaljakosta se rohkea ja päättäväinen. Äidille poika on arvokas, ykkönen, huolimatta tämän hummailuista. 

Vaikka näytelmä ei kerro mitään mistään, on siinä jonkinlainen juonikuvio taustalla. Ollaan yritysmaailmassa, Lemminkäisperheellä, Fleming-Lemminkäisen vaimolla Kyllikillä (Saara Kotkaniemi) sekä Tieralla (Antti Pääkkönen) ja Tuiralla (Terhi Panula) on firma, joka valmistuttaa Tallinnassa rautamiekkojen halpakopioita. Samoilla markkinoilla kilpailee Louhivuori (Cécile Orblin), joka pyrkii kaikin keinoin saamaan koko bisneksen itselleen. 

Edellä mainittu ei suinkaan ala esityksen alussa, ei, ensin kerrataan historiaa pitkältä ajalta mutta tiiviisti. Niemi on ehkä maailman reunalla, mutta on sieltä lähdetty maailmaa tutkimaan, on toki, vaikka lopulta aina palattu kotiin.  Elämä ei ole turhan stressaavaa, sitä alleviivaavat myös loistavat musiikkinumerot. Näyttelijäkaarti pääsee kokonaisuudessaan esittämään laulun lahjojaan, ja niitä todella löytyy. Stemmoja on melkein yhtä monta kuin on laulajaakin. Itse laulut ovat jotain aivan mieletöntä, hauskaa ja haikeaa, laidasta laitaan. Koreografiat ovat kirsikka kakun päällä. Jos ennen tätä päässäni soi Veriruusut, nyt soi "pullo ja puteli". Lavalla on myös kaksi muusikkoa (Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi), jotka luovat hienoja äänimaisemia ja pomppaavat tarvittaessa näyttelemäänkin. 

On tämä sellainen huumoripläjäys, että jopa minä nauroin ääneen. Ja se on paljon se! Aika monta kertaa olen esityksissä kuunnellut muiden naurua ja ollut että "aha. joo". Nyt nauratti ja moneen kertaan. 

Tämä on teatteritaiteen ilotulitus, mutta ei kuitenkaan sillisalaattia jossa ei olisi päätä eikä häntää. Toisiaan seuraavissa kohtauksissa on jonkinlainen logiikka ja yhteys. Äkkiseltään voisi luulla että tuloksena on kakofonia, kun kalevalainen poljento kohtaa kullan kimalluksen ja Pärmäkosken, mutta niin ei suinkaan ole. Tuloksena on riemua, yllätyksiä ja pohdintapysähdyksiä. 

Huikea esitys, suosittelen lämpimästi! Mietin, että saatan käydä toisenkin kerran irtautumassa arjesta. 

Kiitokset Kansallisteatterin Bloggariklubille teatterilipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Lemminkäinen Kansallisteatterissa koko kevään

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme

Rooleissa Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin

Muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Musiikki Petra Poutanen-Hurme

Koreografia Saara Hurme

Taistelukoreografia Seppo Kumpulainen

Lavastus ja puvut Heini Maaranen 

Valot Kalle Ropponen

Teatterissa: Masennuskomedia Kansallisteatterissa

Tammikuun bloggariklubilla yhtenä ohjelmanumerona oli Masennuskomedia. En tiedä, onko minulla huono huumorintaju vai olenko pessimisti; huomasin nauravani paljon vähemmän kuin muu yleisö. Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) työnarkomania, siitä seuraava työuupumus, uudelleen hyökkäävä työnarkomania ja toinen romahdus ovat surullisia asioita. Eevan touhu menee pahasti överiksi, mikä on minulle ennemminkin pelottavaa kuin hauskaa. Yksittäiset hauskat repliikit keventävät tunnelmaa, mutta niissäkin ajattelin että tästä ei hyvä seuraa. Nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleen että mikäs Piisamirotta minä olen, tuhon ennustaja :D

Eevan hahmo on hallitseva, ja Pienen näyttämön intiimi tunnelma tekee sen, että Eeva on myös yleisön suhteen energiaa vievä. Kauhistus, jos tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi olla yksikin päivä samassa työpaikassa! Eeva on ollut ikänsä töissä miesvaltaisella terästeollisuuden alalla, ja on tottunut olemaan kova menestyäkseen. Tehokkuus ja tehostaminen ovat päivän sanoja, eikä Eeva pääse niistä eroon edes mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa. Hän saa hankittua suurtilauksen pehmoleluja, mutta toimitusaikataulu on kohtalaisen kireä. Sehän on Eevalle vain kiinnostava haaste, ei ongelma. Keskuksen toiminnan tehostaminen onnistuu loistavasti - tietenkin, kun asialla on Eeva Ahonen. Mutta liika on liikaa. Vaikka Eeva saa aktivoitua Piken (Maria Kuusiluoma), Sakun (Tuomas Uusitalo) ja Eliaksen (Pietu Wikström), hän saa huomata että mahdottomia ei voi vaatia. Kuten hän lopussa sanoo, ei voi olla niin että ihmisen pitää koko ajan olla tehokkain versio itsestään.

Tehokkuus on ollut vallitsevana Eevan koko elämän ajan, ja se on vaikuttanut ihmissuhteisiin. Työ on ollut tärkeää, on sitä edelleen, eikä Eeva siksi ymmärrä aikuisen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) haahuilua ja oman paikan etsintää. Mika puolestaan kokee, että äiti vaatii liikaa, elämässä on muutakin tärkeää kuin palkkatyö. Onneksi Eevakin lopulta oppii olemaan itselleen armollinen.

Masennuskomedia oli ehkä muille hauskempi kokemus, minulle se oli koskettava ja vaikuttava ajankuvaus. Siinä on tärkeää pohdintaa ihmisyydestä, ihmisarvosta, elämän prioriteeteista. Milloin työ haukkaa liian ison osan päivistä? Kuinka kauan ihminen jaksaa, kun arvo mitataan tuottavuudessa? Näytelmä muistuttaa siitä, että "arvo ei ole sama asia kuin hinta", että ihminen on arvokas itsessään. Samalla se muistuttaa siitä, että kenelle tahansa voi käydä näin. Mitä sinulla on varalla, jos työ otetaan pois, miten täytät päiväsi silloin? 

Pirjo Luoma-aho on huikean hyvä raskaassa roolissaan. Ei varmasti ole helppoa olla Eeva, ajatellen kuinka tämä imee energian ja hengitystilan. Koin, että muutenkin roolitus on mennyt kohdilleen. 

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten esityksessä liu'utaan kohtauksesta toiseen. Ensin Eeva puhuu yhdelle ihmiselle, sitten naps vaan jopa kesken lauseen hän kääntyy ja jatkaa lausetta toiselle ihmiselle, toisessa tilanteessa. Näitä huikeita siirtymiä on useita. Sama lavastus toimii eri tilanteissa, eli mitään kikkailua ei tarvita. Videoprojisointeihin suhtaudun varsin epäilevästi, etenkin kun olen nähnyt joitakin esityksiä joissa en ole ihan ymmärtänyt videon osuutta. Tässä se sulautuu luontevaksi osaksi tarinaa.

Nautittava kokemus kaiken kaikkiaan. Ja jäi sellainen fiilis, että haluaisin mennä katsomaan tämän uudelleen. 

Kuvat: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Masennuskomedia

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Maria Kuusiluoma, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström, Arttu Kapulainen, Antti Pääkkönen

Käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi

Ohjaus Mari Rantasila

Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Teatterissa: Kuolema Venetsiassa Kansallisteatterissa

Kuolema Venetsiassa menee normaalisti Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta Jukka Puotilan juhlanäytöksen kunniaksi se valtasi Suuren näyttämön. Ja täytti sen loisteliaasti. 

Alku on hurjan tehokas. Jukka-Pekka Palon monologi kirjailija Thomas Mannina on kiihkeä ja intensiivinen. Pian alkaa kuulua Puotilan - Gustaf von Aschenbachin - ääni, ja vähitellen hän astelee näkyviin. Yleisö antaa taiteilijajuhlaa viettävälle Puotilalle heti suosionosoitukset. Tyylikäs kumarrus, ja eteenpäin. Esitys pysyy intensiivisenä, vangitsevana. Tunnelma kiihtyy, lämmeten edetessään kuin auringon paahtama päivä. Puotilan Aschenbach kokee rakkauden tuskaa, ahdistusta, epätoivoa. Hän haluaa samaan aikaan sekä pysyä Venetsiassa että paeta sieltä. Palon Mann pohtii tarinaa eteenpäin, kuvaa mitä Aschenbach tekee ja tuntee. Kirjailija ja hahmo käyvät tiivistä vuoropuhelua. Jaksoin taas hämmästellä sitä, miten kummassa näyttelijät pystyvät muistamaan pitkiä ja vaativia puheosuuksia. Tässä etenkin, kun lähes koko puolitoistatuntisen on jompikumpi äänessä. 

Tarja Simonen lavastus on yksinkertainen mutta tehokas. Aina ei tarvita näyttävää visuaalisuutta ja pyörivää näyttämöä. Pylväät, tuolit ja vesiallas riittävät. Herrojen karisma täyttää lopun tilan. Katosta äänettömästi valuva hiekka vahvistaa tunnelmaa, korostaa sitä että aikaa on rajallisesti. Katsojan on pidettävä toinen silmä hiekassa; keko näyttämöllä kasvaa hitaasti mutta varmasti. Mitä tapahtuu, kun viimeinenkin murena on valunut? Entä mitä tekee vesi, vesi joka ei suinkaan ole pelkästään puhdistavaa?

Iso osa esitystä on myös Artturi Aallon sellonsoitto. Välillä musiikki soi puheen taustalla, välillä sitä pysähdytään kuuntelemaan. Mielestäni on mahtavaa, että myös Aalto on näyttämöllä eikä soitto tule kulisseista tai nauhalta. Soitto virtaa, hiekka virtaa, esitys virtaa. Katsomossa on hyvä olla. 

Tässä on kaikki kohdallaan, ihan kaikki toimii. Pakko vielä mainita toiseen kertaan intiimiys, tunne siitä että vaikka ollaan isossa tilassa niin ollaan lähellä, näyttelijät ja katsojat. Tähän yksi tekijä on varmasi se, että sekä Puotila että Palo ovat moneen kertaan lavan reunalla, katse kohti yleisöä, varsin pitkiä aikoja kerrallaan. Tulee olo että ollaan mukana Lidossa, ollaan aamiaisella, toivotaan pojan näyttäytyvän, pelätään kulkutautia. 

Koska kyseessä oli Puotilan juhlanäytös, esityksen lopuksi oli juhlallisuuksia. Aplodien jälkeen lavalle astelivat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen, jotka kertasivat Puotilan uraa. Sen jälkeen saatiin sankari lavalle onniteltavaksi - kylpytakki päällä ja tennarit jalassa. Virallisten onnittelujen jälkeen Puotila lausahti muutaman sanan. Hänen puheessaan kiteytyi se, miksi hän on niin suosittu. Ilman yleisöä ei ole näyttelijöitä eikä ilman näyttelijöitä ole yleisöä. Teatteriesitys syntyy vuorovaikutuksesta. Unohtamatta sitä, mitä taustalla tapahtuu, mitä muut kuin näyttelijät tekevät esityksen eteen. 

Pakko loppuun tunnustaa, että sekoitin Venetsiat... Luulin olevani menossa katsomaan Venetsian kauppiasta, hyvin äkkiä kyllä havaitsin että niin tosiaan, tässä on Aschenbach ja Mann eikä Shylock  ja Antonio:D Onneksi sekaannus oli sellainen ettei siitä ollut mitään haittaa, molemmat tekstit on luettu ja oivallisiksi todettu :) 

Kuvat Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Kuolema Venetsiassa

Rooleissa Jukka Puotila ja Jukka-Pekka Palo, muusikko Artturi Aalto

Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran

Lavastus ja puvut Tarja Simone

Valo- ja videosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Kristian Ekholm

Lämmin kiitos Kansallisteatterille kutsusta!

Teatterissa: Koivu ja tähti Kansallisteatterissa

Syyskuun Bloggariklubissa päästiin katsomaan Pirkko Saision versiota Topeliuksen sadusta Koivu ja tähti. Kolmetuntinen sessio on melkoista menoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta huumori keventää rankkoja hetkiä. 

Näytelmässä seurataan sisarusparin Hagarin ja Kristofferin elämänkulkua eri aikatasoilla. Poikasena Kristoffer ryöstettiin Venäjälle, eikä kotiinpaluu ole helppo. Hagar on kokenut hylätyksi tulemisen tunteen, eikä pääse siitä koskaan kunnolla eroon. Sisarusten välinen side on kuitenkin tiivis, oli aikataso sitten mennyt tai tuleva. Riitelyä on, tottakai, mutta tiukan paikan tullen toista puolustetaan viimeiseen asti. 

Hagar ja Kristoffer kutsuvat ystäviä mökille. Tavallinen illanvietto muuttuu yhä omituisemmaksi, kunnes lopulta ollaan jo liki Selviytyjät-henkisessä eloonjäämistaistelussa. Tuttu muuttuu oudoksi, metsä saa uhkaavia sävyjä, ilmansuunnat vaihtavat paikkaa. Kukaan ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miten selvitä tilanteesta. 

Pidin esityksestä kovasti. Ainoa miinuspuoli on se, että ensimmäisellä puoliskolla minun oli ajoittain vaikea saada sanoista selvää. En tiedä, puhuivatko näyttelijät niin nopeasti etteivät korvani ja aivoni pysyneet mukana, vai mistä oli kyse. Toisella puoliskolla tätä ongelmaa ei ollut.

Erityisesti Tiina Weckström Hagarina on nostettava esiin. Hän hallitsee näyttämöä aivan suvereenisti. Hagar käy läpi tunnekirjon ääripäästä toiseen, ja Weckströmin vimma sekä vahva läsnäolo välittävät tunteet katsojalle ytimiin asti. 

Myös muu roolitus on onnistunut. Huvituin etenkin Katariina Kaitueen Lillemor-hahmosta; verrattuna kevään hyytävän jäiseen Lady Macbethiin Kaitue saa nyt vetää överiksi ihan kunnolla. Oi voi kun juustojen kanssa ei olekaan crackereita ja hilloa! Jukka Puotila tekee taattua laatutyötä Kristofferina. Hänet tunnetaan ehkä enemmän tv:n puolelta tasaisen vakaista roolihahmoista, mutta tässä hän pääsee repäisemään ja riehumaan, olemaan kaikkea muuta kuin tavallinen suomalainen mies.

Koivun ja tähden maailma menee vähän vinksalleen, mutta se on alati tavattoman kaunis. Lavastus ja valot muovaavat tunnelmaa tehokkaasti. Pidin kokonaisuudesta, mutta myös monista yksityiskohdista. Heti alussa kuiskasin seuralaiselleni, että onpa iskevä alku. Metsä, puuhahmot, jopa monotoninen puhe imaisevat heti mukaan. Myös loppu on tehokas, joskin olisin jättänyt viimeisen repliikin pois. 

Karin Paciuksen äitihahmo on varsin kylmäävä. Rukin tasainen poljento säestää puhetta, joka kuvaa elämän karuutta ja tulevaisuuden toivottomuutta. Kurkiaurasta jääneiden lintujen taistelu on lyhyt mutta äärettömän koskettava hetki. 

Kuvat Stefan Bremer

Koivu ja Tähti Kansallisteatterissa

Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue sekä Paula Siimes

Ohjaus Laura Jäntti

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Musiikki Markus Fagerudd

Valosuunnittelu Morten Reiman 

Teatterissa: Macbeth Kansallisteatterissa

Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tuonut Päänäyttämölle mahtipontisen, modernin Macbethin, jossa perinteiden teatteri kulkee sulassa sovussa videotaiteen ja livemusiikin kanssa. Ehkä juuri sen takia näytelmä herätti ainakin minussa melko ristiriitaisia tuntemuksia. 

Heti alkuun täytyy kehua näyttelijäntyötä. Mielestäni jokainen esiintyjä onnistui. Katariina Kaitue on hyytävä Lady Macbeth, vastaparinaan Antti Luusuaniemen hitaasti hajoava Macbeth. Esko Salminen vanhana kuninkaana täyttää karismallaan lavan. Seppo Pääkkösen Banquo ei turhia puhu mutta on hurja ilmestys niin elävänä kuin kuolleena. Tuplarooleissa esiintyvät Pihla Maalismaa, Fanni Noroila ja Sonja Kuittinen ovat mielettömiä Weird Sisters - punknoitia.

Shown "varastaa" monin paikoin muusikko Joakim "Jusu" Berghäll. Mietin muutamaan kertaan, hänen ottaessaan käsittelyyn taas uuden soittimen, että herran jestas osaako tuo soittaa ihan kaikkea, rummuista kitaran kautta huiluun! Muusikko sulautuu luontevaksi osaksi esitystä.

Jusu Berghäll. Kuva Mitro Härkönen

Koin esityksen hiukan epätasapainoiseksi. Ensimmäinen puoliaika on mielestäni liian pitkä ja kaipaa tiivistystä. Tuntui että tapahtumat etenevät turhan verkkaisesti, kunnes yhtäkkiä vanha kuningas Duncan murhataan ja kruununperijä Malcolm (Fanni Noroila) esittää kummallisen. lähes epileptisen tanssin. En ymmärtänyt tanssin tarkoitusta. Toinen puoliaika on parempi ja tapahtumarikkaampi, joskaan en tässä ymmärtänyt miksi Macbethille näytetään ydinräjähdyspilviä, natsimarssia jne. Tarviiko pahuutta korostaa noin ilmiselvillä kuvilla? 

Kati Lukan lavastus on toimiva, elementit muuntautuvat useampiin käyttötarkoituksiin. Mietin, onko tapahtumapaikkoja ja siirtymiä liikaakin. Berghällin soittoa on mukava kuunnella, mutta esimerkiksi Seytonin (Pihla Maalismaa) kävely lavan reunasta keskelle ja takaisin, sanomatta ja tekemättä mitään sekä Macduffin (Tero Koponen) monologi videopätkän edessä jäivät irrallisiksi osasiksi. Muutenkin Macduffin hahmo jää aika pahasti taustalle, huomioiden hänen suuren roolinsa loppukohtauksessa.

Katariina Kaitue. Kuva Mitro Härkönen

Antti Luusianiemi. Kuva Mitro Härkönen

Kuten jo todettu, näyttelijät olivat ehdottomasti oikeita valintoja rooleihinsa. Hahmojen ilmeikkyyden ja ilmeettömyyden vaihtelua oli hieno seurata. Pidin myös esityksen värimaailmasta, kiitos siitä menee puvustaja Tarja Simonelle ja valosuunnittelija Max Wikströmille. Yleisön mukaanottaminen esityksen osaksi oli miellyttävä yllätys.

Macbethiä on käyty bloggaajien toimesta katsomassa, siitä on kirjoitettu ainakin Lukupinossa, Kirsin Book Clubissa, Tuijatassa sekä Paljon Melua Teatterista - blogissa. 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! Sekoilin päivämäärissä ja olin menossa päivän myöhässä Bloggariklubille ja näytökseen, onneksi sain uuden mahdollisuuden :) 

Macbeth 

Ohjaus Janne Reinikainen

Rooleissa Katariina Kaitue, Antti Luusuaniemi, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Tero Koponen, Karin Pacius, Sonja Kuittinen ja Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio, muusikko Joakim "Jusu" Berghäll

Suomennos ja sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Max Wikström

Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala

Äänet Jani Peltola ja Esko Mattila

Videosuunnittelu Henna-Riikka Halonen

Teatterissa: Canth Kansallisteatterissa

Cécile Orblin. Kuva Krista Mäkinen 

Marraskuun Bloggariklubi kokoontui Kansallisteatterin Lavaklubilla. Ilta alkoi valosuunnittelija Kalle Ropposen vierailulla, jossa kuultiin muun muassa se, että Canthia on harjoiteltu 77 kertaa ja valosuunnittelija on ollut paikalla melkein joka kerta. Keskiviikkona ajatukset olivat ensi-illassa, mutta jo torstaina katse olisi oltava suunnattuna seuraavaan työhön. Mielenkiintoinen on fakta. että Suomi on yksi kolmesta maasta, missä valosuunnittelua voi opiskella taiteena, muualla sitä opiskellaan tekniikkana. 

Klubin kirjailijavieras oli Riku Korhonen, joka kertoi uudesta Emme enää usko pahaan - teoksestaan. Yritimme arvailla onko Korhonen saanut Finlandia-palkinnon, mutta käytöksen perusteella oli mahdoton sanoa. Kuten nyt tiedetään, palkinto meni Jukka Viikilälle ja teokselle Akvarelleja Engelin kaupungista. Molemmat haastattelut livestriimattiin ja ne ovat nähtävissä Kansallisteatterin Facebook-sivulla. 

Ilta huipentui Canth-näytelmän ensi-iltaan. Kalle Ropponen varoitti ennalta, että luvassa ei ole elämäkerta vaan ohjaaja Kaisa Korhonen pyrkii räjäyttämään häkin Minna Canthin ympäriltä. Näin todella tapahtuu.

Cécile Orblin ja Pirjo Luoma-aho. Kuva Stefan Bremer.

Olen lukenut Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen jota käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on käyttänyt yhtenä lähdeteoksena. Silti tietoni Canthista ovat varsin vähäiset ja sitkeässä on mielikuva hänestä jo iäkkäämpänä mutta aina suorasukaisena, tiukka katse suunnattuna eteenpäin. 

Näytelmän Minna on alussa nuori, juuri jäämässä leskeksi ja sitä kautta seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi jolla on myös kauppa hoidettavanaan. Arkiset asiat vaikuttavat kirjoittamiseen mutta eivät estä sitä. Minnalla on voimakas tahto ja palo. Vaikka näytelmät herättävät kohua ja esitysten määrä jää vähäiseksi, hän ei lannistu. Ida Aalberg (Kristiina Halttu) on näytelmän - niin Canthin kuin muidenkin - menestyksen tae, joten kun Aalberg on ulkomailla vaikuttaa se kotimaiseen teatterielämään. Minna tuo lavalle omia tuttaviaan jotka pärjäävät hyvin mutta eivät ole Aalbergin veroisia. Ja kun Aalberg on maisemissa herättää se närää muissa naisnäyttelijöissä; hän vie pääroolit ja saa kaiken huomion. 

Suomalaisen Teatterin Bergbomit (Jukka Puotila Kaarlona ja Pirjo Luoma-aho Emilienä) kauhistelevat kun kuulevat Minnan kirjoittavan ruotsiksi. Minnan vastaus on, että hän kirjoittaa ruotsiksi koska hän voi. 

Kristiina Halttu ja Cécile Orblin. Kuva Stefan Bremer

Pidin esityksestä, joskin lopun venäjänkielinen Lokki-näytelmän kohtaus jäi jotenkin irralliseksi. Muut näytelmäkohtaukset ovat Canthin teoksista, miksi tämä yksi Tsehov? Ida Aalberg lähtee Pietariin mutta liittyykö se jotenkin tähän? Kuitenkaan Aalberg ei esiinny Tsehov-pätkässä. Ehkä minulta meni ohi Tsehovin merkitys Canthille, koska painotus on Zolassa. Samoin Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin hahmot jäivät etäisiksi, koska ne esiintyvät varsin vähän. 

Mietin myös Kanttilaa ja Minnan salonkia. Käsiohjelmassa sanotaan Kanttilan olleen "kulttuurikeskus, johon saapui vieraita pääkaupungista saakka". Näytelmän Minna Canth on eniten tekemisissä Bergbomien, Ida Aalbergin ja näyttelijä Niilo Salan (Jussi Lehtonen) kanssa. Aho ja Järnefelt vilahtavat muutamassa kohtauksessa, mutta itse asiassa en ollut varma tapahtuuko Canth Kuopiossa vai Helsingissä. Ovatko Bergbomit ja muut vieraat Kuopiossa vai Minna Helsingissä, varsinkin kun useissa kohtauksissa on mukana Minnan äiti (Olli Ikonen)? 

Kuva Stefan Bremer

Sanoin heti esityksen jälkeen, että näytelmässä ei ole yhtään helppoa roolia. Olen edelleen sitä mieltä. Näyttelijät suoriutuivat urakasta (esityksen kesto 2 h 50 min) mainiosti. Pientä takeltelua yksittäisissä sanoissa oli mutta se ehkä karsiutuu pois tulevissa esityksissä. Pääroolissa Cécile Orblin tekee hurjan hienon työn. Minnan rooli on fyysinen, se sisältää paljon suuria eleitä ja lavalla harppomista. Tunnetilat vaihtelevat laidasta laidaan, on suurta epätoivoa, suurta uhoa ja suurta iloa. Lisäksi Minna on lavalla melkein jokaisessa kohtauksessa. 

Minnan lisäksi pidin erityisesti Emilie Bergbomista. Pirjo Luoma-ahon Emilie tuntuu olevan ison osan ajasta huolissaan, vääntelee käsiään ja liikuskelee edestakaisin. Silti Emilie ei juuri näytä mielenkuohujaan sen enempää, äänensävy vaihtelee mutta voimakkuus ei juurikaan. 

Jukka Puotila ja Jussi Lehtonen. Kuva Stefan Bremer

Lavastus on yksinkertainen mutta mielestäni erinomaisen toimiva. Pyörimisen ja vaihtuvien lavasteiden sijaan nähdään pääosin pieniä muutoksia huonekalujen avulla toteutettuna. Henkilöhahmot kantavat tuoleja puhuessaan, ja kohtaus lipuu toiseen täysin luontevasti. Portaiden avulla lava on jaettu tasoihin, jotka toimivat myös paikan ja tilanteen vaihtamisessa vallan hyvin. Toisinaan lava on jaettu valoilla kahteen tai kolmeen osaan, jolloin henkilöhahmojen vuoropuhelu tapahtuu niin että nämä sijaitsevat eri paikoissa, jopa eri maissa. Olen aina tykännyt tällaisesta ratkaisusta. 

Pitkän esityksen aikana tunnelma vaihtuu moneen kertaan ja se herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Ida Aalberg valokeilassa Pariisissa on vangitseva näky. Minnan tyttären Hannan kuolema ja hautajaiset samoin kuin loppukohtaus Minnan viimeisistä ajoista ovat liikuttavia. Toisessa ääripäässä on iloinen Pariisi väkijoukkoineen. Unohtamatta Minnan itseluottamusta joka välillä horjuu pahasti ja välillä nousee korkeuksiin. 

Kaiken kaikkiaan Canth on hyvä ja viihdyttävä esitys, ainakaan minulla ei ollut pelkoa pitkästymisestä pituudesta huolimatta. Tarkkana kuitenkin täytyy olla että pysyy kärryillä, henkilöitä, tapahtumia ja tapahtumapaikkoja on sen verran paljon.

Canth Kansallisteatterissa

Käsikirjoitus Seppo Parkkinen

Ohjaus Kaisa Korhonen

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Ääsuunnittelu Esa Mattila

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Musiikki Hannu Kella

Rooleissa mm. Cécile Orblin (Minna Canth), Kristiina Halttu (Ida Aalberg), Jukka Puotila (Kaarlo Bergbom), Pirjo Luoma-aho (Emilie Bergbom), Jussi Lehtonen (Niilo Sala), Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto (Ferdinand Canth ja Émile Zola), Olli Ikonen (näyttelijä Törmänen ja Ulrika Johnson), Pihla Maalismaa (Hilda Asp), Pirjo Määttä (Anni Canth ja Olga Salo)