perjantai 8. huhtikuuta 2022

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

Tammi 2021

334 s.





Huippu-urheilijan arki on raakaa tekemistä lajissa kuin lajissa, mutta Petra Ollin elämäkerrasta tulee olo, että painijan arki on vielä astetta rankempi. Aika monet leirit ja kilpailut on käyty askeettisissa olosuhteissa, ei etelän lämmössä. Ruuasta ei aina tiennyt, mitä se oli. Jollain leirillä Olli on ollut ainoa nainen. 

Pohjanmaalla paini on arvostettu perinteikäs laji, joten on varsin loogista että Petra Olli päätyi sen pariin. Pitkään rinnalla kulki keihäänheitto, jossa hän oli myös ikäluokkansa parhaimmistoa. Lopulliseksi lajivalinnaksi tuli kuitenkin paini. 

Jääräpäisyys lienee erityisesti pohjanmaalaisiin liitetty piirre, ja sitä jos mitä Petra Olli on. Mihin hän ryhtyy, se tehdään loppuun vaikka mikä olisi. Olkoon välillä ranne tai varvas murtunut, painimaan on tultu ja mitalia haetaan. Tappiot ovat tavaroiden heittelyä vaativia pettymyksiä, vain voitto kelpaa. 

Mutta kun palkintosadetta on riittänyt, kruununa maailmanmestaruus, kipinä katoaa. Vaan miten lopettaa urheilu-ura? Pettyvätkö tukijat, etenkin kun edessä olisivat Tokion olympialaiset? Mitä olisi Petra Olli tavallisena ihmisenä, ilman painijan arkea? Onko lupa lopettaa, vaikka on saavuttanut unelmansa olla maailman paras, vai pitääkö haluta lisää menestystä?

Kuntoutus puri, ja Petran jalka alkoi pitää. MM-kisakunto viimeisteltiin rajulla leiriputkella: heinäkuussa viikoksi Napoliin, sitten kahdeksi viikoksi Venäjälle Kislovodskiin, Venäjältä suoraan viikoksi Puolaan ja ennen Atlantin ylitystä sen verran kotona käymään, että sai pyykit pestyä ja kuivatettua Lappajärven loppukesän tuulessa.

Petra alkoi elää Lappajärvellä Las Vegasin aikaa. Kun muu Ollin perhe paineli nukkumaan, hän lähti urheilukentälle tekemään mielikuvaharjoitteita keskellä yötä. Yksin syyskesän pimeydessä Petra etsi ja löysi varmuuden siitä, että hän on tehnyt aivan kaikkensa, jotta voi katsoa itseään peiliin, kävi painimatolla kuinka tahansa. Koko hänen painijanpolkunsa alkaen ensimmäisistä vatsakivuista Laihian Lujan ikäkausikisoissa oli valmistanut häntä astumaan samalle matolle maailman parhaiden kanssa. 

Matka Las Vegasiin alkoi San Franciscon valmistavalla leirillä. Samalla leirillä ollut krekon joukkue sekä Ahto ja Tiina Ylinen matkustivat kisaohjelman vuoksi MM-kaupunkiin jo aiemmin. Yksinäinen painonpudottaminen oli Petralle tavallistakin nihkeämpää touhua. Normaalisti viimeisellä hikijumpalla on joku hieromassa, tsemppaamassa ja kannustamassa tikistämään vielä pari pisaraa lisää siinä vaiheessa, kun oma tahdonlujuus on antamassa jo periksi. Kun hikoilee vieraassa maassa painimaton alla kumipuku yllä, on todella yksin. 

Petra Ollin elämäkerta avaa huippupainijan arkea rehellisellä mutta myös humoristisella tavalla. Olosuhteet ovat monesti karut, mutta koska niille ei siinä hetkessä mahda mitään, Olli keskittyy suorittamaan. Kisojen jälkeen joukkue juhlii, siinä viina virtaa ja Tinder laulaa. Ja kun Olli kerran saa silmiinsä miehen jonka haluaa poikaystäväkseen, sitä varten punotaan mainio suunnitelma. Sitten lukijaakin jännittää miten käy. 

Tavallisen ihmisen on vaikea jos ei mahdoton käsittää sitä tahdonvoimaa ja tekemisen määrää, mitä menestys vaatii. Turnaukseen tulee pahimmillaan vain yksi, enimmilläänkin muutama kuuden minuutin mittainen ottelu. Kisaa edeltää nopea mutta sitäkin ankeampi painonpudotussessio, jossa kroppa kuivuu ja kuihtuu. Painonpudotusta edeltää treenikausi, joka voi sisältää leireilyä vaikkapa Mongoliassa. 

Toisin kuin monet muut naiset, Olli on ollut äärettömän huono puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Hän on kasannut asioita sisäänsä, kunnes niistä on kertynyt ylivoimainen taakka. Monesti hänet on myös jätetty yksin, etenkin tappion hetkillä tuen määrä olisi voinut olla paljon suurempi. En aina jaksanut ymmärtää valmentajaa, joka tuntui rypevän omassa surussaan Ollin tappion jälkeen, unohtaen urheilijan täysin. Välillä myös perheen kanssa on ollut skismaa, mikä on kuormittanut entisestään. Onneksi perheestä ja ystävistä on ollut myös paljon paljon tukea pitkin matkaa.

Kun Petra Olli lopulta uskaltaa tehdä lopettamispäätöksen, se tuntuu lukijastakin vapauttavalta. 

Olen usein ajatellut, että suomalaiset eivät suinkaan ole urheiluhulluja vaan menestyshulluja. Urheilijaa tuetaan ja kannustetaan voiton hetkellä, mutta tappion aikana some täyttyy haukuista ja ilkeilystä. Liian moni ja liian usein unohtaa, että huippu-urheilija on ihminen. Sitä lyhyttä suoritusta edeltää kuukausien työ, joka voi vaikka ihan viime hetkillä mennä pilalle useasta eri syystä. 

Petra Olli - Painija on luettu myös Joukon Taideblogissa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana". Huippu-urheilun, etenkin painin maailma tuntuu niin kovalta ja olosuhteiltaan raa'alta, että iloitsen asemastani taviskuntoilijana. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kisoissa ja treeneissä. 

2 kommenttia:

  1. Kyllä, suomalaiset eivät näytä tukevan urheilijoita aidosti. Mitä tukemista se on, että vain menestyksen kohdalla arvostetaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Esimerkiksi olympialaisiin tai MM-kisoihin pääseminen on itsessään jo todella kova suoritus, mutta monen linja tuntuu olevan että vain "varmat" mitalistit pitäisi huolia mukaan. Toivottavasti urheilijat osaavat suojata itseään eivätkä lue uutisten kommenttiosioita.

      Poista