Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Englanninkielinen alkuteos Against the Loveless World (2020)

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Like 2022

384 s.

Susan Abulhawa oli minulle tuttu vain nimenä, en ole ennen tätä lukenut hänen kirjojaan. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kolmas häneltä suomennettu teos. Se on kyllä vaikuttava, mutta en silti pitänyt siitä niin paljon kuin etukäteen ajattelin. 

Tarinan alussa Nahr on israelilaisessa vankilassa, on ollut siellä jo pitkään, vailla tietoa milloin pääsee vapauteen jos pääsee ollenkaan. Päivät ovat yksinäisiä, toistensa kaltaisia. Kun Nahr saa paperia ja kynän, hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Lukija pääsee mukaan nuoruusajan Kuwaitiin, varhaisaikuisuuden Jordaniaan ja lopulta hänen vanhempiensa kotimaahan Palestiinaan. 

Oli paikka mikä hyvänsä, elämä on ankaraa. Palestiinalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat aina ulkopuolisia, epäilyttäviä, juorujen kohteita, pelottaviakin. Isän kuoltua Nahr elää äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa. Rahasta on pulaa, vaikka Nahr tekee kahta työtä. Tanssimisesta pitävä tyttö ajautuu prostituutioon. Kun ensin Saddam Hussein ja sitten amerikkalaiset saapuvat Kuwaitiin, perheen on paettava. Jordania ei tarjoa yhtään helpompaa elämää. Epäonnistuneen avioliiton jälkimainingeissa Nahr lähtee käymään Palestiinassa, missä puolison perhe osoittaa hänelle yllättävänkin suurta kiintymystä. Hän tuntee suurta ristiriitaa ja miettii, onko hänen paikkansa äidin luona Jordaniassa vai anopin luona Palestiinassa. Olosuhteet tulevat tälläkin kertaa väliin ja muovaavat hänen kohtalonsa lopulliseen muotoon. 

"No niin sisko, no niin." Hajjeh Um Mhammad veti ystävänsä pois. "Syödään nyt. Jos Jumala sallii, syömme seuraavan ateriamme yhdessä pian juhliaksemme Ghassanin paluuta." Hän alkoi kauhoa kastiketta riisin päälle ja käski meidän kantaa loput sisään kulhoissa, jotka sijoitettaisiin keskimmäisten tarjotinten ympärille. Asetimme esiin höyryävät tarjottimet mansafia: mureaa lammasta mausteisessa jogurttikastikkeessa sahramiriisipedillä, kruunattuna paahdetuilla manteleilla, persiljalla ja pinjansiemenillä.

Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään. Jotkut veivät yhden tarjottimista terassille ja söivät Palestiinan lokakuun viileässä ja raikkaassa tuulenvireessä. 

Mansaf oli nuoruudessani ateria, jota syötiin lomilla ja silloin, kun paljon ihmisiä kokoontui yhteen. Se, että se syödään sormin, tekee siitä vieläkin erityisemmän. Tällaisten perinteiden jatkumo auttoi minua yhdistämään paikan, johon minut oli karkotettu, ja kotimaani, johon minulla oli syntymäoikeus ja johon olin nyt luonut itselleni kodin, mutta silti tiesin, etten voisi enää koskaan olla kokonainen yhdessä paikassa. Juuri tätä maanpakolaisuus ja perinnöttömäksi joutuminen merkitsi - tasapainoilemista hajareisin jalat suljetuilla rajoilla, ei koskaan kokonaisena. Yhdessä paikassa oleminen merkitsi jäsenten irti repimistä toisesta. Ikävöin äitiäni. Veljeäni ja isoäitiäni. Muodostin pallon mansafista kädessäni ja katselin ympäri huonetta. Bilal, Jumana, Samer, Wadee ja Faisal, muut ystävät, Hajjeh Um Mhammad ja hänen sisarensa, naapurit ja vielä lisää sukulaisia. Kuuluin tänne, mutta niin paljon minusta oli vielä palasina muualla. 

Ehkä suurin ongelma itselleni tässä oli se, että en oikein pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, en edes Nahrista. Hän kokee tarinassa paljon väkivaltaa, mutta mielestäni hän itse käyttää sitä turhan usein, ennen kaikkea sellaisissa tilanteissa joissa väkivalta ei olisi lainkaan tarpeen. Hän on temperamenttinen, kyllä, mutta silti hän tuntuu monesti kiukuttelevan kuin nelivuotias lapsi. Eniten pidin Nahrin isoäidistä, hänen liioiteltu ankaruutensa ja tyytymättömyytensä tekivät hänestä minulle kaikkein läheisimmän hahmon, jonkun josta sai tarttumapintaa. 

Sen sijaan pidin kovasti eläväisestä kuvauksesta etenkin ruuan ja luonnon kohdalla. Melkein siinä itsekin hikoilee auringonpaahteessa oliiveja poimiessa ja maistaa suussaan mantelin maun. 

Maailma on julma paikka, en tiedä oliko nyt vaan kertakaikkisen väärä aika tälle kirjalle vai mikä mätti. Tuntui että Nahrilla perheineen ei juuri muuta ole kuin päivästä toiseen toivottomuutta, jatkuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Iloa ja toivoa ei paljon pilkahtele. Takakannen teksti puhuu "mustan huumorin" sävyttämästä romaanista, mutta minä en sellaista löytänyt. Ellei mustaksi huumoriksi lasketa sen tyyppisiä hetkiä, jotka minä koin turhana ilkeilynä (kuten se kun Nahr kiipeää viikunapuuhun, tappelee naisen kanssa - ja nauraa jälkeenpäin). Isoäidin ja Nahrin keskinäinen sanailu tai isoäidin heittelemät välihuomautuksen muiden keskusteluihin ovat minulle tarinan humoristisinta antia. 

Muuten olisin saattanut jättää tämän kesken, mutta luin loppuun että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24, "kirjan on kirjoittanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailija" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen kirjan jossa ollaan vankilassa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamies, Kirjailuja ja Kirjakaapin kummitus.