lauantai 17. joulukuuta 2022

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

 

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

Tammi 2007

130 s. 





Arvoin pitkään, minkä Riitta Jalosen kirjan lukisin Helmet-lukuhaasteen kohtiin 47. - 48. eli "kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Veteen pudonneet valikoitui kahdesta syystä, ensinnäkään siinä ei ollut esittelytekstiä sen enempää takakannessa kuin kansiliepeessä kertomassa kirjasta edes jotakin, toisaalta kansikuvassa on jotain vetoavaa. Halusin tietää, mistä on kyse. 

Elsin isoisä on kuollut. Vaatteet lähetetään Elsin kotiin poltettavaksi, polttamista on isoisä itse toivonut. Talvella on hyvä hoitaa asia, nuotion voi tehdä järven jäälle. Jää on jo kestävää. 

Perhe viettää paljon aikaa kotona, pitkälti keskenään. Naapureita on, mutta Elsi leikkii oikeastaan vain Anteron kanssa. He ovat leikkineet yhdessä kauan, niin kauan että muiden on vaikea jonsei mahdoton mahtua mukaan. Vuodet seuraavat toisiaan, ja lapsuusvuosien jäädessä taa moni asia muuttuu. 

Ensimmäisessä osassa Elsi on lapsi, toisessa nuori. Nuoruuteen kuuluvat uudet kaverit, sillä Anteron perhe on muuttanut pois. Tiina on uusi bestis, mutta muistot Anterosta elävät. Muitakin naapureita muuttaa pois, taloja autioituu. Elsi pysyy, hän tarkkailee ja pohtii.

Antero tähyää taivaalle, mutta töhdet tulevat vasta pimeällä. Jonakin kirkkaana yönä me tulemme rannalle, Antero on luvannut. Antero on saanut lahjaksi kiikarit ja hän opettaa minulle tähtien nimiä. Jos hän on juuri oppinut jotakin uutta Maapallo-kirjasta, hän kertoo siitä eniten. Me tähyämme taivaalle ja odotamme sitä hetkeä, kun tähti irtoaa paikaltaan ja lentää niin että sen voi nähdä pelkillä silmillä. Sitten juostaan pakoon.

Isoisä ei ole yhtä kaukana kuin tähtitaivas.

Käännymme kohti rantaa, entisiä jälkiä on helppo mennä. Kotitalo on iso vino paakku, jonka seinät on maalattu kellastuneella lumella. Katolta maahan valunut lumikasa on työntänyt sen kallelleen. Asun vinossa talossa, kallistan päätä. Isä on pihalla lumitöissä. Hän katselee vähän väliä katolle, toivoo että loputkin paakkuuntuneesta lumesta vyöryisi alas ja talo palautuisi suoraryhtiseksi, sellaiseksi kuin hän sen teki. 

Tämäkin oli hiukan ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta tykkäsin tosi paljon, kieli on kaunista ja lapsen näkökulmasta kirjoitetut kuvaukset ovat uskottavia. On suorastaan liikuttavaa, kuinka pienet asiat ovat lapselle isoja, merkityksellisiä. Samalla lukija voi palauttaa mieleen, milloin olisi itse ilahtunut tai kummastunut jostain pienestä. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan loistava.

Toiseen osaan en ole yhtä ihastunut. Kun Elsi on ollut lapsi ensimmäiset sata sivua, nuoruusaika tulee vähän töksähtäen. En ollut ollenkaan osannut varautua mikrohousuihin ja siihen, että Elsi ja Tiina istuvat autossa kahden kännäävän miehen kanssa. Etenkin, kun toisessa osassa kieli ja kuvaus on hyvin samankaltaista kuin ensimmäisessä osassa. Eli Elsi tuntuu lapselta vaikka tapahtumien perusteella on jo teini-iässä. 

Pidän siitä, kuinka suuressa roolissa jo kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut isoisä on. Vaikka hän jäi Elsille vieraaksi, tämä muistaa teininäkin mitä isoisä on kertonut. Jotenkin Elsin isä ja äiti jäävät tälle etäisemmiksi, he ovat paikalla mutta tuntuu kuin he eivät olisi läsnä. 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Yläkerrassa Anteron huone on samanlainen kuin omani. Avaan ikkunan, niin että kuulen järven takaa tavarajunan kolinan. Maisemaa ei näe, mutta olen erottavinani teltan kohdalla painauman. Seuraavan viikon aikana nurmi tulee peittämään paikan niin kuin siinä ei koskaan olisi mitään erityistä ollutkaan. 


2 kommenttia:

  1. Riitta Jaloselta voisi hyvinkin lukea jotain. Olen lukenut miehensä Ollin ensimmäisen Finlandia-voittajan, Isäksi ja tyttäreksi. Kaunista kieltä siinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on Isäksi ja tyttäreksi lukematta, täytyykin laittaa (ikuisesti pitenevälle) lukulistalle. Muutaman Olli Jalosen olen lukenut ja tykännyt kyllä.

      Poista