keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Englanninkielinen alkuteos the Seven Deaths of Evelyn Hardcastle (2018)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
494 s.








Olen nähnyt kauan sitten elokuvan Päiväni murmelina, on ollut sen verran poikkeuksellinen kokemus, että muistan sen vieläkin. Sama tapahtunee kirjan Evelynin seitsemän kuolemaa kanssa.  Ero näiden kahden välillä on siinä, että kirjassa päähenkilö Aiden Bishop herää joka aamu uuden henkilön hahmossa, ei itsenään.

Tarinan ensimmäinen päivä kartanossa alkaa tyrmäävästi. Mies juoksee metsässä etsien Annaa, vaikka hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, kuka Anna on ja miksi hän etsii tätä. Toivottomana ja eksyksissä hän on luovuttamassa, mutta yhtäkkiä joku ojentaa hänelle kompassin ja kertoo suunnan mihin mennä. Pian mies tulee kartanolle, ja järkytyksekseen havaitsee että ei tunne ketään vaikka muut tuntevat hänet. Seuraava aamu alkaa jos mahdollista vieläkin tymäkämmin, kun mies luulee heräävänsä eilisenä henkilönä mutta nopeasti huomaa taas olevansa joku muu.

Vähän kerrassaan päivät saavat järkeä. Aiden on kartanossa osana murhamysteeriä, peliä joka kietoo hahmot ikuiseen silmukkaan, silmukkaan josta vain yksi voi päästä pois. Aidenilla on kahdeksan hahmoa ja seitsemän päivää aikaa selvittää, kuka murhaa Evelynin illalla kello 23. Mikäli hän ei saa asiaa selville, ajasta kuluu yksi päivä ja seuraavana päivänä hänen on jatkettava selvitystyötä. Vaikka hän on vieraassa hahmossa, hänen persoonallisuutensa on tallella. Ja mikä tärkeintä, uutena päivänä hän muistaa ainakin osan edellispäivien tapahtumista. Pieni pala kerrallaan arvoitus alkaa keriytyä auki. Helppoa se ei ole, sillä hahmot ovat toinen toistaan vastenmielisempiä ja heidän hidas tai arvaamaton toimintansa hidastaa selvitystyötä. Yhtään helpommaksi asiaa eivät tee Lakeija, joka pyrkii estämään murhaajan paljastumisen sekä mystinen Anna, joka kokee asiat eri järjestyksessä kuin Aiden.

Vierelläni kulkeva Charles tuntuu yhä jännittyneemmältä, ja hänen sormensa painuvat joka askeleella syvemmälle käsivarteni ihoon. Tämä kaikki on aivan väärin. Juhlien henki on liian epätoivoinen. Nämä ovat viimeiset kekkerit ennen Gomorran tuhoa.

Pääsemme sohvan luokse. ja Charles auttaa minut alas tyynyille. Tungoksen halki pujottelee palvelijoita juomatarjottimet kädessään, mutta joukon liepeiltä meidän on mahdotonta antaa heille merkkiä. Metelissä ei pysty puhumaan, mutta Charles osoittaa samppanjapöytää, jonka luota tanssijat kompuroivat toistensa käsipuolessa pois. Nyökkään samalla kun taputtelen hikeä otsaltani. Ehkäpä samppanja rauhoittaisi hermojani. Kun hän lähtee noutamaan pulloa, tunnen vetoa ihollani ja huomaan jonkun avanneen ranskalaiset ikkunat, ehkäpä jotta raitista ilmaa pääsisi sisään. Yö on säkkipimeä, mutta ulos on sytytetty tulipatoja, joiden lepattavat liekit valaisevat puutarhaa aina puiden ympäröimälle nelikulmaiselle vesialtaalle asti.

Pimeys tiivistyy pyörteeksi ja muuttuu sitten ihmishahmoksi, joka lopulta aineellistuu astuessaan sisään, kun kynttilöiden valo tihkuu kalpeille kasvoille.

Tämä on erilainen, ehdottoman kiinnostava ja kiehtova tarina. Aidenin tunteet on kuvattu todella eläväisesti, kyllä itsekin vähän järkyttyy kun lukee hänen olevan toinen toistaan kummallisemmassa hahmossa. Aikatasojen kanssa pysyin ehkä yllättävänkin hyvin mukana, vaikka alkuun hämäännyinkin siitä että Aiden saattaa kesken päivää päätyä takaisin tiettyyn hahmoon. Sen sijaan olin hiukan vaikeuksissa sen kanssa, missä kohtaa tarinassa Anna oli, eli mitä sellaista hän ei vielä tiennyt minkä Aiden oli kuitenkin kokenut hänen kanssaan aiemmin. Mitään paniikkia ei tullut, varsinkin kun Anna rauhoittelee Aidenia ja on luottavainen vaikka ei tiedäkään kaikkea.

Pidän myös siitä ratkaisusta, että Aidenin persoona säilyy, että hän muistaa edellisiä päiviä, osaa suunnitella tulevaa, taktikoi. Yritysten ja erehdysten kautta hän kokeilee, voiko päivän kulkua muuttaa. Mitä pidemmälle seitsemän päivän aikaraja kuluu, sen enemmän hän on tietoinen siitä, miten eri hahmojen päivät kuluvat. On paljon asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa, joihinkin kuitenkin. On hämmentävää ja toisinaan hauskaa, kun hän kummastelee jotain mikä paljastuukin myöhemmin hänen itsensä tekemäksi.

Koin tunnelman kauhean synkkänä, ehkäpä johtuen väkivallan melko suuresta määrästä ja siitä faktasta, että kartanon mailta ei pääse pois. Välillä on pimeitä metsiä, väräjävää kynttilänvaloa ynnä muuta vastaavaa, mutta paljon ollaan myös ulkona päivänvalossa tai hyvin valaistussa, hälisevässä salissa.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen uusi tuttavuus! Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 21, ”pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta”. Kahden askeleen välillä unohdan kaiken. Siinä on lause, josta tarina voisi lähteä mihin vaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti