perjantai 20. maaliskuuta 2020

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree
Gummerus 2019
281 s.










Pariisi ja taide ovat kaunokirjallisuudessa tuttu yhdistelmä, jonka lopputulos on helposti kliseinen ja ennalta-arvattava. Milja Kaunisto lisää kolmanneksi ainekseksi vanginvartijan ja neljänneksi palavat kabareet, jolloin lopputulos on persoonallinen, yllätyksellinen ja koukuttava.

Vuonna 1900 vartijakokelas Albert S. Grosjean työskentelee pahamaineisessa naisvankilassa ja asuu sen siipirakennuksessa. Tarina alkaa, kun hänen hoteisiinsa lykätään umpihumalainen alaston ulkomaalainen mies. Jestas sentään, mies naisvankilassa! No, kyllä sekin menettelee yhden yön, kunhan mies saadaan pois kadulta mesoamasta. Aamulla mies esittäytyy Ville Vallgreniksi, suomalaiseksi kuvataiteilijaksi. Albertin ja Villen elämät ovat olleet ja ovat yhä hyvin erilaiset, mutta siitä huolimatta he ystävystyvät.

Villen mukana Albert tutustuu Pariisin alkoholinhuuruiseen yöelämään. Eräänä iltana he ovat menossa katsomaan kabaree-esitystä, mutta teatteri on tulessa. Albert on näkevinään katolla hahmon, mutta ei saa havainnolleen tukea. Kun seuraava kabaree palaa, käy ilmi että jokaisessa palossa menehtyy vain yksi ihminen. Mistä kummasta on kyse? Kuka haluaa kabareille pahaa? Miksi juuri nuo rakennukset, juuri nuo ihmiset?

Ville näytti unohtaneen äskeisen rakkaudentuskansa. Hän kumartui kurkottamaan pöydän alta pullon Vin Mariania ja veti hampaillaan ulos sen vihreän korkinsuojuksen.
”No, sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Sinä autoit minua, kun halusin hypätä kuolemaani, ja toit järjen ääntä sydänsuruihini. Tottahan toki minä autan vuorostani sinua. Mikä siis vaivaa? Nainenko? Ilkeä, välinpitämätön heitukka?”
Puhahdin. ”Eipä ihme, että vaimollasi on aihetta epäillä uskottomuuttasi. Et sinä näytä osaavan muusta puhuakaan.”
Ville levitti kätensä niin perin juurin viattoman näköisenä, että purskahdin nauruun.
”Ei, nyt ei ole kysymys naisista. Tai on. Äidistäni.”
”Jatka vain”, Ville kehotti ja kaatoi itselleen lasillisen kokapensaanlehtiviiniä.
”No, niin kuin ehkä saatoit huomata univormustani”, ryhdistin hartiani, ”olen saanut ylennyksen. Olen nyt oikea vanginvartija. Mutta”, keskeytin nähdessäni riemuisan pärpätyksen kohoavan Villen huulille, ”minusta on alkanut tuntua, että olen saanut vartijan arvon väärästä syystä.”
Muistelin Vidalin varoitusta ja hetken olin vaieta täysin. Olin syyllistymässä juuri siihen turhaan tunteelliseen juoruiluun, josta Vidal oli varoittanut kenen hyvänsä saavan kenkää. Sitten katsahdin Vallgreniin, joka oli laskenut viinilasinsa silinterinsä päälle, ja hymähdin itsekseni. Oli melkoisen mahdoton ajatus, että Vidal saisi kuulla keskusteluistani ulkomaalaisen, viinaan menevän taiteilijan kanssa. Vedin siis henkeä ja aloitin alusta.

Pidän Pariisista, pidän kirjoista joissa seikkailevat oikeasti eläneet taiteilijat. Pidän kovasti Albertista, siitä kuinka arasta ja epävarmasta nuorukaisesta kasvaa päättäväinen, melkeinpä uhkarohkea mies, joka sinnikkäästi selvittää sekä omaa historiaansa että palavien kabareiden mysteeriä.

Tulenpunainen kabaree on samaan aikaan rujo ja kaunis. Eiffel-torni on uusi ja hieno, vankila rähjäinen. Kabareet ja kapakat ovat tunkkaisia, mutta päivänvalossa niissä kävijät ovat keikareita. Pienessä viinipöpperössä maailma on kaikelle avoin, mutta aamulla seinät kaatuvat päälle.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 15, ”fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö”. Sopivia kohtia ovat myös esimerkiksi 7, ”kirjassa rikotaan lakia” ja 37, ”ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa”.  

Pariisi-Dakar -kirjarallissa ollaan nyt lähtöpisteessä Pariisissa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamerestä ongittua, Luetut kirjat ja Kirjojen kuisketta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti