Tammi 2008
86 s.
Ylen Tanssiva karhu - postauksissa on edetty kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin voittajaksi valittiin Aki Salmelan kolmas runokokoelma Tyhjyyden ympärillä. Tämän tyhjyyden ympärillä onkin sitten paljon kaikenlaista. On kielellä leikittelyä, ison ja pienen rinnakkaiseloa, yllättäviä yhteyksiä, tavallaan itsestäänselvyyksiä joita ei kuitenkaan ole tullut ajatelleeksi. Syvällinen ja kevyt kulkevat yhdessä, rinnakkain tai limittäin, toisinaan keskenään leikkien. Puut ja kivet ovat, asiat ja esineet ovat, ihmisen määritteleminä mutta silti omana itsenään.
Kaipauksen maku
Voisi kenties odottaa, että kaipaus maistuisi heittelehti-
vältä mereltä, syyskuun viileältä ilmalta, pimenevien öiden jälkeensä
jättämältä kosteudelta tai kuulta joka vierähtää hitaasti jälleen yhden
unettoman yön poikki. Voisi kenties odottaa, että kieli tunnistaisi tä-
män välittömästi, että maku soittelisi tuttuja säveliä muistin herkillä
koskettimilla. Ja kuitenkin kun kaipaus pyyhkäisee kielen poikki,
se on aina jokin vieras muunnelma vanhasta teemasta, pyöreäksi
hioutuneita kiviä jotka hiljaa paljastuvat jääksi.
Pidän kokoelman tunnelmasta, se on rauhallinen ja rauhoittava. Elämä on, kuolema on. Luonto ja ihminen ovat. Olemassaolo on, mutta ei itsessään, ihminen varsinkin haluaa täyttää sen joillain (ehkä näennäisesti) merkityksellisillä asioilla. Tyhjyyttä ei saa olla, ihminen ei kestä sitä että jokin vain on, paeten määrittelyjä.
Olen lukenut tämän aikaisemmin, joskus vuosia sitten (aikana ennen blogia). Muistan että olin innoissani, ja sitä olen edelleen. Näissä runoissa asiat esitetään tavalla joka pysäyttää lukijan miettimään. Runot voi lukea monta kertaa, ja aina ne herättävät ajatuksia. Joistakin mieleen piirtyy selkeä kuva, toiset voi melkein tuntea käsissään. Runoissa on filosofista pohdiskelua maailmasta, elämästä, kuolemasta, olemassaolosta, kuitenkin niin että lukija ei muserru sen alle. Se kulkee pohjavireenä mutta ei ahdista eikä hukuta lukijaa elämäntuskaan.
[Alkuosa runosta Kolme montaasia, III]
Vanhemmiten hän otti tavakseen puhella itselleen. Menepä nyt tuon-
ne, ja hän meni. Eikä vain itselleen, myös kukille ja esineille hän pu-
hui, lintuja unohtamatta kuin myöhempien päivien Pyhä Fransiskus.
Pikkulinnut katselivat häntä, eivät sen enemmän kummissaan kuin
muutoin, ja hän sanoi niille eikö ole kaunis päivä. Hänen mieleensä
ei juolahtanut kysyä olisivatko ne voineet vastata, tavalla tai toisella,
hän vain meni asiassa eteenpäin kuin aika.
Tiedättekö, runojen lukemisen voisi määrätä reseptiksi stressiin. Runoja luetaan hitaasti, niihin keskittyen. Niitä pureskellaan pala kerrallaan, joskus palataan vähän taaksepäin tai aloitetaan alusta. Runoja lukiessa arjen voi jättää taka-alalle, hetkelliseen unohdukseen. Runoja lukiessa voi sukeltaa toiseen maailmaan, pysähtyä ja ehkä jopa piiloutua sinne. Voi keskittyä havainnoimaan, aistimaan kaikilla aisteilla. Ja ehkä jopa ottaa oppia:
Tämä on hyvänmuotoinen kivi, eikä siitä ole vaikea saada otetta.
Katso miten se täyttää itsensä kokoisen paikan, ei teeskentele; on.
