Marianna Kurtto: Tristania

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.

Hämmentävän paljon on aikaa vierähtänyt siitä, kun Marianna Kurton esikoisteos, runokokoelma Eksyneitten valtakunta (WSOY) ilmestyi vuonna 2006. Ihastuin siihen heti, ja se on kirjahyllyni yksi luetuimmista. Tykkäsin sen ilmavuudesta, virtaavasta kielestä. Aikamoiset ennakko-odotukset olin ladannut Tristaniaan, Kurton ensimmäiseen romaaniin. 

Enkä suotta. Tristania on hieno kuvaus kodista ja perheestä, siitä mitä se on, voisi olla ja ei ole. Ihmisen kaipuusta, kodin ja onnen etsinnästä, olosuhteiden pakottamista valinnoista. Maasta ja merestä, jotka sekä antavat että ottavat. 

Tristan da Cunha on pieni saari kaukana kaikesta. Saarella asuvat Lise ja poikansa Jon. Mies ja isä, Lars, on välillä täällä, välillä muualla. Hän on merellä ansaitsemassa, mutta hän myös elää toista elämää Lontoossa Yvonnen kanssa. Kahta paikkaa ja kahta elämää erottaa meri, suuri ja vaarallinen, silti joskus liian pieni. Kumpikin paikka on koti, eikä kuitenkaan ole. Kumpaankin on vaikea tulla, ja asettumisen jälkeen on vaikea lähteä. Jonille saari on koti, muusta hän ei tiedä. Poissaolevaa isää hän kaipaa, mutta on tästä ylpeä; isä uskaltaa olla merellä kauan. Eikä saari ole poikasen mielessä pieni, ei, se on sopivan kokoinen ja jännittävä. 

Kunnes tulee kaiken muuttava päivä vuonna 1961. Saarella oleva tulivuori purkautuu, ja asukkaiden on lähdettävä. Kiireesti, ilman matkatavaroita. Toisella puolen maapalloa Lars lukee järisyttäviä uutisia. Mitä saarelle tapahtui, entä perheelle ja ystäville? Ketkä pääsivät pakoon, ketkä hautautuivat laavaan? Kapkaupungista tulee kolmas piste, paikka vailla painolastia, paikka joka solmii yhdet langat ja katkoo toiset. Jokaisen on sopeuduttava elämään ilman Tristania. 

Paluustani Tristanille oli kulunut kahdeksan kuukautta, kun pakkasin taas laukkuni. Järjestelin kalastusvälineet siististi paikoilleen ja toivoin, että ajatuksille voisi tehdä saman. 

Vakuutin itselleni, että viipyisin vain muutaman kuukauden, niin kuin ennenkin; että edessä olisi tuttu määrä ikävöintiä tutussa koleassa kaupungissa. Mutta leveyspiiri leveyspiiriltä, tunti tunnilta kävi selväksi että elämäni oli muuttumassa jonkun toisen elämäksi, kotini taloksi jossa on ehjät seinät. 

Istuin hytissäni jossain kohti Atlantin pimeää syliä ja mietin, että tälläkin pimeydellä on koordinaatit. Kaikki paikat tällä pallolla on mitattu. Mistä tietää, mihin kuuluu? 

Kun lähdin, en ollut rohkea, olin karkuri, olin rakastunut mutten siitä sokea.

Vaikka juuri niin annan Yvonnen uskoa.

Ja kun hän uskoo siihen tarpeeksi, alan minäkin uskoa, ja niin tarina jota kerron muuttuu todeksi. 

Kieli on kaunista, se on monipuolista mutta ei liian koukeroista. Paljon jää rivien väliin antaen tarinalle ja lukijalle tilaa hengähtää. Tarina etenee hitaasti mutta varmasti, on tyyntä myrskyn edellä kun vääjäämättä mennään kohti rajua muutosta. Luonto ja ihminen kohtaavat tarinan mittaan monella tapaa, isosti ja pienesti. Ihmisten keskinäiset kohtaamiset tekevät samoin. Pienellä asialla voi olla isot seuraukset, ja päinvastoin. 

Tristania sopii kahteen lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa se menee kohtaan 23, "kirjassa on mukana meri."

Nannan kirjakimara - blogin Kirjoja ulapalta - haasteeseen saan tästä ensimmäisen osuman :) Tristaniassa meri on monella tapaa tärkeä. Se yhdistää ja tuo turvaa, tuo elannon ja pelastaa, samalla se erottaa ja uhkaa. 

Tätä on luettu paljon, kirjoituksia on muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tekstiluola, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mitä luimme kerran.