Lastenkirjalauantai: Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun

 

Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun

Suomentanut Maarit Varpu

Aurinko Kustannus 2020

122 s.

Isadora Kuu ja hänen Pinkki-pupunsa viihtyvät yhdessä, heillä on aina tosi hauskaa. Nyt heidän on kuitenkin aika lähteä kouluun? Mutta mihin kouluun, kas siinä pulma. Isadoran äiti on keiju ja isä vampyyri, siispä Isadora on vampyyrikeiju. Eli pitäisikö hänen mennä keijukouluun vai vampyyrikouluun? Vanhemmat saavat hyvän idean: Isadora voisi kokeilla päivän keijukoulussa ja yön vampyyrikoulussa, ja päättää sen jälkeen kumpaan menee. Isadora ei ole lainkaan innoissaan, hän ei halua kouluun, hän haluaa olla kotona Pinkki-pupun kanssa! Mieli on entistä synkempi, kun hän menee testaamaan kouluja. Kumpikin tuntuu väärältä, hän on aina liikaa tai liian vähän jotain. Onneksi tarinaan astuu yllättäviä tekijöitä, ja Isadora löytää kuin löytääkin suosikkikoulunsa.

Minä rakastan tutuani. Se on lempiasiani pinkki-pupun jälkeen. Se on musta kuin yö, ja siinä on hopeisia tähtiä ja mustaa kimalletta.

Se saa minut tuntemaan itseni SALAPERÄISEKSI  ja MAAGISEKSI.

Joskus pukeudun siihen vain huvin vuoksi ollessani kotona. Laitoin sen ylleni ja huomasin, että kaikki muut keijut tuijottivat minua oudosti. Samoin teki monsieur Pamplemousse.

”Et sinä voi pukeutua siihen”, kaikki muut sanoivat. ”Se on musta.”

”Mutta minä pidän mustasta”, minä sanoin. ”Musta on yötaivaan väri. Musta on salaperäinen ja maaginen väri. Ja katsokaa kuinka se kimaltaa!”

”Mutta se on musta”, monsieur Pamplemousse sanoi, ”Me keijut pukeudumme vaaleanpunaiseen balettiasuun. Se on sääntö.”

Minut pakotettiin vaihtamaan tutuni pöyheään vaaleanpunaiseen tutuun. Se ei tuntunut samalta.

En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä kirjasta. Vampyyrikeiju on hauska idea, ja Isadora sekä hänen vanhempansa ovat mahtavia tyyppejä. Pinkki-pupu sen sijaan on ärsyttävä, samoin tarinan kliseisyys. Tietenkin keijuilla on vaaleanpunaista ja kimalletta ja balettia, tietenkin vampyyreillä on mustaa ja punaista ja lepakoita. Olisin kaivannut jotain mikä olisi saanut nostamaan kulmakarvoja tai kirkaisemaan innostuksesta. Uskon kuitenkin, että lapsille tämä uppoaa hyvin.

Kuvitus on loistava, hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuvissa on paljon katsottavaa. Tähän vaaleanpuna-musta väritys sopii erinomaisesti.

Myöhemmin on ilmestymässä kirja nimeltä Isadora Kuu retkeilee; nimi kuulostaa siltä että siinä voisi olla kaipaamiani yllätyksiä.

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä
Aurinko Kustannus 2016
279 s.

Alfons Almi on yksi niistä kulttuurisesti merkittävistä henkilöistä, joista en tiedä oikeastaan mitään. Tai en tiennyt ennen tämän kirjan lukemista, muuta kuin sen että oopperalle, baletille ja Oopperatalolle hän on ollut vahva käyttövoima.

Kirja on nimetty oivallisesti: Alfons Almin taistelut. Taisteluita todellakin riitti. Almi sisaruksineen jäi täysorvoksi jo nuorena, ja koska sukulaiset eivät halunneet heitä niin he joutuivat lastenkotiin. Aika olikin siellä kohtalaisen onnellista, mutta jo 13-vuotiaana Almi alotti työuransa. Ja heti raskaissa töissä eli renkinä. Koulunkäyntiä luvattiin mutta sitä ei koskaan tullut. Niinpä Almi lähti etsimään onneaan muualta.

Teräväpäinen ja lujatahtoinen Almi menestyi varsin hyvin kaikessa mihin ryhtyi. Hän kouluttautui meijerialalle ja pääsi pian johtotehtäviin. Hyvä lauluääni toi kuitenkin muassaan aivan uusia mahdollisuuksia, ja Almi löysi itsensä esiintymislavalta - ilman lauluopintoja. Tie vei oopperaan, josta tulikin Almin elämäntyö yli puoleksi vuosisadaksi. Mutta ei oopperaurakaan sujunut taisteluitta. Alussa Almilla oli ääni muttei näyttelijäntaitoja, sota heikensi ääntä, luottamus- ja johtotehtävissä hän joutui usein napit vastakkain milloin laulajien tai tanssijoiden, milloin johtajien kanssa. Monia asioita liioiteltiin ja vääristeltiin, mutta Almi oli useimmiten suurin kärsijä. Hän kuitenkin porskutti vahvasti eteenpäin, niin kuin oli tehnyt aina.

Tätä hetkeä varten oli tarvittu paljon työtä ja hyvää onneakin. Ratkaisevaa oli se, että rouva Durchman tunsi Armas Järnefeltin ja oli saanut maineikkaan kapellimestarin houkuteltua Sortavalan Vakkosalmessa esitetyn Aidan johtajaksi. 

Kaikki sujui silloin erinomaisesti, Inkeri Stenbäck pystyi laulamaan kurkkukivustaan huolimatta, Alfons oli hyvässä vireessä ja Armas Järnefelt oli tyytyväinen. Vain yksi pieni kommellus sattui: näyttämölle ilmaantui kesken kaiken ylimääräinen esiintyjä kun ylipappia esittäneen Urho Puurtisen koira tuli tervehtimään isäntäänsä kesken laulun, mutta se vain rentoutti tunnelmaa.

Esityksen jälkeisillä illallisilla Järnefelt etsi Radamesta keskustellakseen tarkemmin esityksestä ja Almin tulevaisuudesta. Järnefelt ei kuitenkaan löytänyt häntä, sillä meijerin koneenkäyttäjä oli sattunut sairastumaan ja se taas tarkoitti sitä, että Almin piti hoitaa hänenkin työnsä. Esityspäivänäkin hän oli lähtenyt maakuntaan jo neljältä aamulla, ajanut maidon meijeriin, käyttänyt koneita, hoitanut asioita kolmeen asti ja lähtenyt sitten pystyttämään lavasteita Vakkosalmen lavalle. Maidot piti saada käsiteltyä ajallaan, edes Aida ei ollut riittävän hyvä syy päästää niitä pilaantumaan.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen paitsi Almin elämästä myös siitä, mitä oopperamaailman kulisseissa tapahtui noina vuosikymmeninä. Lukijaa hirvittää välillä. Riitoja, diivailua, kiivailua, lähtöuhkailuja - että missä välissä ne esitykset harjoitettiin? Vastapainona olikin sitten menestys, yleisön suosio, esiintymismatkat ulkomaille, ulkomaiset tähtivieraat... On siinä ollut paitsi Almin myös todella monien muiden henkilöiden hermot (ja rahat) koetuksella. 

Pidin myös siitä, että Almin "tavallista" lapsuutta ja nuoruutta ei kuitata nopeasti vaan niihinkin on paneuduttu ja perehdytty. Ne eivät ole välttämätön paha joka nyt vaan pitää kirjoittaa alta pois jotta päästään ooppera-aikaan, ei, ne ovat tärkeä osa Almia ja hänen tietään siksi miksi hän tuli.

Olen iloinen, että Almi selvisi kaikista taisteluistaan voittajana. Erityisesti iloitsen siitä, että hän sai nähdä Oopperatalon rakentuvan, talon jonka rakentamisen puolesta hän oli tehnyt töitä pitkään.

Tämän kirjan laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "elämäkerta tai muistelmateos".