Baletissa: Kesäyön unelma Kansallisbaletissa

Lauantai oli vauhtipäivä. Aamulla lähdin Turkuun kirjamessuille, sieltä Helsinkiin katsomaan Kesäyön unelmaa ja siitä vielä kotiin Tampereelle. Kun kerran lähdetään liikkeelle, hoidetaan monta kohdetta kerralla :) Päivästä tuli raskas mutta kiva. 

Shakespearen Kesäyön unelma lienee yksi niistä tarinoista, joista todella monella on jonkinlainen mielikuva. Olen lukenut näytelmän ja nähnyt yhden elokuvaversion, mutta tämä oli ensimmäinen näyttämökokemus. Heti ensimmäisenä pitää kehua lavastus: Sandra Woodallin minimalistinen lavastus tekee sen, että katsojan huomio kiinnittyy vain tanssijoihin ja siten on helpompi havainnoida kuka on kuka. Hahmoja on paljon, ja vaikka monet asuista ovatkin keskenään samankaltaisia on Woodall tehnyt kaikkiin jonkun jutun minkä avulla hahmot erottaa toisistaan. 

Titania ja Oberon - Tiina Myllymäki ja Sergei Popov 

Helena ja Demetrios - Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen

Juoni on olennaisesti kuvattu tässä Baletin nettisivujen lausahduksessa: "Miten käy, kun Helena rakastuu Demetriokseen, joka on rakastunut Hermiaan, joka on rakastunut Lysanderiin, joka rakastuukin vahingossa Helenaan samalla kun Titania vahingossa rakastuu aasiin vaikka on yhdessä Oberonin kanssa?" Ihanaa klassista komediaa! Onhan se tietysti hirveän traagista kun rakastaa väärää tyyppiä mutta tässä tapauksessa sille ei voi olla nauramatta. Demetrios (Tuukka Piitulainen) ja Lysander (Florian Modan) joutuvat lähes painimaan, kun molemmat haluavat Hermian (Elena Ilyina). Hermia rakastaa Lysanderia, mutta on isänsä toimesta määrätty Demetriosin puolisoksi. Ja Demetrios-parka on hätää kärsimässä, kun joka nurkan takana on vaanimassa umpirakastunut Helena (Linda Haakana). 

Hermia ja Lysander karkaavat metsään ja päätyvät keijujen valtakuntaan. Sekä keijujen kuningas Oberon (Sergei Popov) että haltia (Puck) touhuavat taikayrttinesteen kanssa ja kas, taian valtaan joutuu yksi jos toinenkin hahmo, minkä seurauksena rakkauden ja jahdin kohteet vaihtuvat ja kommellusten sekamelska on valmis. Yleisö tuntui nauttivan, katsomossa sekä naurettiin ääneen että annettiin runsaasti väliaplodeita.

Puck  ja keijukuoro - Samuli Poutanen sekä balettioppilaitoksen oppilaita

Asiat saadaan vinksalleen ja myös korjattua toisen puoliajan puoliväliin mennessä. Sitten saadaan suuret hääjuhlat. Prinsessa Ruususen häämarssi on komeaa katsottavaa, ja jos ei tietäisi että toista puoliskoa on mennyt vasta vähän aikaa, olisi helppo kuvitella sen olevan loppukohtaus. Ei suinkaan, vaan vielä nähdään lisää juhlaa, kunnes koittaa seuraava massiivinen kohtaus. Jukka Merjasen viulusoolo säestää juhlia, ja sen päätyttyä katsomo räjähtää. Mutta kas, eihän esitys ollutkaan lopussa! Vielä jatketaan vähän aikaa. Onkohan tämä kujeilua katsojien kanssa, jos on niin toimii!

Olen tainnut aiemmikin kehua Kansallisbaletin tanssijoiden kykyä tuoda esitykseen näytelmällisyyttä. ja teen sen taas. Edelleen ihastuttaa, kuinka ilmeikästä heidän työskentelynsä on. Tunnetilat näkyvät paitsi liikkeessä myös kasvoilla. 

Kokonaisuus on hieno. Lavastus ja myös valaistus on kauttaaltaan vähäeleinen, ollaan sitten ihmisten tai keijujen maailmassa. Esitys on pituudeltaan sopiva, jotta myös pienemmät katsojat jaksavat seurata. Tätä ei ole venytetty tarpeettoman pitkäksi; jokaisella tanssinumerolla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta, eikä kertaakaan tule olo että jotain on tehty vain siksi että annetaan pääroolien esittäjille lisää aikaa esitellä taitojaan. 

Jos on vauhtia ja komiikkaa Kansallisbaletin esityksessä, oli sitä myös matkallani. Päivällä olin Turun Kirjamessuilla, josta ehdin linja-autoasemalle minuuttia ennen bussin lähtöä ja viime sekunneilla autoon sisään. Bussi olikin sellainen, joka pysähtyi Helsingissä vain  Meilahdessa ja Kampissa, eli kun olin varautunut jäämään Kisahallilla pois puoli kuuden aikaan niin olinkin viittä yli Kampissa. Messujen väsyttämillä jaloilla kipitin minkä korkonilkkureilla kävellen pääsin ja olin katsomossa viittä vaille :D Kotimatkalla myöhästyin tietenkin bussista, onneksi ei ollut illan viimeinen vaan seuraava lähti puoli tuntia myöhemmin. Tampereella osuikin kaupungin bussi sopivasti kohdalle niin pääsin kotiovelle puoliltaöin. Mutta en rakastunut matkalla keneenkään, enkä eksynyt metsään tai muuallekaan, en kohdannut haltioita joten loppu hyvin tässäkin tapauksessa :D

Kuvat: Kansallisbaletti / Sakari Viika

Kesäyön unelma 21.10.2017 saakka

Koreografia Jorma Elo

Musiikki Felix Mendelssohn Bartholdy

Musiikin johto Philippe Béran

Lavastus ja puvut Sandra Woodall

Valaistus Linus Fellbom

Kokoonpano 7.10: 

Laulu Tatjana Romanova-Vorontsova ja Päivi Karjalainen, viulusoolo Jukka Merjanen

Titania Tiina Myllymäki

Oberon Sergei Popov

Puck Samuli Poutanen

Hippolyta Rebecca King

Theseus Nicholas Ziegler

Hermia Elena Ilyina

Helena Linda Haakana

Lysander Florian Modan

Demetrius Tuukka Piitulainen

Egeus Aapo Siikala

Käsityöläiset Wilfried Jacobs, Linas Kavaliauskas, Atte Kilpinen, Jouka Valkama, Teemu Tainio ja Evaldas Bielinis

Baletissa: Voima - neljä suomalaista koreografia Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola

Kevään viimeinen teatteriretki suuntautui Kansallisbalettiin, jossa kausi huipentui visuaaliseen ilotulitukseen nimeltä Voima - neljä suomalaista koreografia. Neljän huippukoreografin teokset tarjosivat iloa kaikille aisteille.

Ilta alkoi Susanna Leinosen Breaking the Furylla, joka kuvaa ihmisen kohtaamisen vaikeutta, niin kahdenkeskistä kuin yhteisössä tapahtuvaa. Alku on tyrmäävän tehokas: yksinäinen hahmo näyttämön takaosasta suunnatussa valossa. Pian nähdään häivähdyksiä muistakin, jotka kuitenkin vilahtavat näkökentässä vain nopeasti. Seuraava hahmo ryömii punaisessa puvussa, punaisella matolla, kohdaten kolme muuta punaisissaan. Pian punainen sekoittuu musta-valkoiseen, kieputtaen yleisön mukaan vauhdikkaaseen kierteeseen.

Erika Vilander. Kuva: Mirka Kleemola 

Breaking the Fury on pitkästä aikaa esitys, jossa projisoinnit (joista vastaa Jouka Valkama) sulautuvat esityksen osaksi täysin luontevasti. Olen usein aika skeptinen videon käyttöön, johtuen aika monista katselukokemuksista joissa en ole tajunnut niiden merkitystä esitykselle. Tässä ne limittyivät tanssijoiden liikehdintään tehostaen tunnelmaa ensisestään. Esitys kaikkinensa on todella intensiivinen

Väliajan jälkeen vuorossa on Valse Triste, Jyrki Karttusen luoma kuvaus kuolevan naisen, äidin, unesta jossa kaikki on mahdollista.

Tiina Myllymäki. Kuva: Mirka Kleemola

Tiina Myllymäen tulkitsema äiti saa seurakseen joukon varjoja sinisissä kimallepuvuissa. Sinisävyisissä tanssiaisissa huonekalut leijuvat, karkaavat ulottuvilta. Kaikki on mahdollista - vai onko se sittenkin vain harhaa?

Kuva: Mirka Kleemola

Virpi Pahkisen Cantus Arcticus on "teos orkesterille ja joutsenille". Näin siksi, että Einojuhani Rautavaaran musiikki on paitsi soitettua musiikkia myös nauhoitettua joutsenten ääntelyä. Alussa kuitenkin nähdään joutsenten sijaan Suo, jota eilen tulkitsivat Pauline Simon ja Pontus Sundset. Ja voi mitä nähtiinkään! En voinut välttyä ajatukselta, että jos miesten voimistelulistalla olisi rytminen voimistelu, tällaista se olisi. Mietin, että tässä olisi aivan ihanteellinen permanto-parivoimisteluesitys olympialaisiin. Käsittämättömän hienoa yhteispeliä!

Pauline Simon ja Pontus Sundset. Kuva: Mirka Kleemola

Toisessa osassa valloillaan on Melankolia, samaan aikaan vahva ja herkkä, eilen Nikolas Koskivirran tanssimana. Melankoliaa seuraa joutsenten muutto, jossa nähdään hienoa ryhmädynamiikkaa. Pidän paljon tällaisesta, jossa jokainen pienryhmä tekee omaa koreografiaansa, kuitenkin välillä sulautuen yhteen.

Toisen väliajan jälkeen vuorossa on Jorma Uotisen Jord. Sen näin ensi kertaa viime keväänä osana Liikkeen legendat - kokonaisuutta. Silloin itkin alusta loppuun, olin niin helpottunut ja onnellinen siitä, mitä "minun musiikilleni" on tehty. Paljon hidasta ja staattista liikettä, kiireettömyyttä. 

Kuva: Sakari Viika

Tällä kertaa itkin myös, tosin vain kappaleet 1 ja 3 (The Unforgiven ja Farewell). Ensimmäisen osalta en osaa selittää miksi. Ehkä olin vaan niin onnellinen saadessani katsoa tätä toiseen kertaan livenä. Kolmannen kohdalla ajatukset menivät Kristaan ja Ullaan, siihen kuinka vaikea on hyväksyä kahden bloggaajakollegan menehtymistä. Kuinka vaikea on käsittää, että emme tapaa enää, emme iloitse yhdessä kaikista mahtavista kirjoista. 

Antti Keinänen ja Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika

Katsotaan jos Jord tulee nähtäväksi vielä kolmannen kerran, josko silloin pääsisi kuivin silmin... Edelleen tykkäsin liikekielen jykevyydestä ja vahvasta tunnelatauksesta. Punainen väri ei tässä ole aggressiivinen vaan pikemminkin rauhoittava, paikalleen juurruttava.

Voimaa on jäljellä vielä kaksi esitystä, ensi viikon keskiviikkona ja lauantaina. Keskiviikon esitys on nähtävissä Stage24:n kautta. 

Voima - neljä suomalaista koreografia

Musiikinjohto Ainars Rubikis

Breaking the Fury

Koreografia Susanna Leinonen

Musiikki Kasperi Laine

Musiikin sovitus Jonas Nydesjö

Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen
Musiikki Jean Sibelius
Puvut Erika Turunen
Valaistus ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen
Musiikki Einojuhani Rautavaara
Lavastus Juho Lindström
Puvut Erika Turunen
Valaistus Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen
Musiikki Apocalyptica
Lavastus ja valaistus Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen

Baletissa: Kullervo Kansallisbaletissa

Yöjuoksua seurasi Kansallisbaletin päivänäytös. Kullervon olen nähnyt aiemmin Stage24-taltiointina, mutta onhan live-esitys aina ihan erilainen kokemus. Jälleen kerran oli palkitsevaa seurata niin lavan tapahtumia kuin orkesteria.

Tarina lienee tuttu lähes kaikille. Kullervo viettelee sisarensa ja turmiohan siitä seuraa. Kullervon ystävä Kimmo - jota ei ole Kalevalassa vaan hän tulee mukaan Aleksis Kiven näytelmässä - yrittää estää tragedian mutta ei mahda mitään. 

Ensimmäiseksi kehun lavastuksen, valot ja puvut. Sinisen ja harmaan sävyt yhdistettynä mustaan ja valkoiseen ovat omiaan luomaan tunteiden äärilaitoja, niin jäätävää epätoivoa ja murisevaa uhkaa kuin sokaisevaa himoa. Esiintyjät ja ympäristö ovat silmiähivelevä kokonaisuus.

Sibeliuksen musiikki on meille suomalaisille jossain määrin pyhää, luulen että suurin osa nauttii siitä. Niin minäkin. Tero Saarinen on luonut musiikille näyttävän koreografian. Tanssi on latautunutta, täynnä suuria tunteita. Mukana on myös hiljaisuutta, jonka voima on pökerryttävä. Tässäkin palasessa toimii kaikki, on kyse sitten juoksemisesta, naisryhmän hitaasta tai miesten pienryhmien vauhdikkaasta liikkeestä. Iloitsen jälleen kerran siitä, että esityksessä on kohtia, joissa liike itsessään on musiikkia tai luo sitä.

Yksi huikeimmista osasista on kuoro. Oopperan kuoro on saanut lisävahvistusta Ylioppilaskunnan laulajista. Joukko on voimakas paitsi laulussaan myös osana koreografiaa. Suuri miesmäärä tummiin pukeutuneena on yksi iso tunnelmanluoja. Se miten kuoro ja tanssijat toimivat yhteen on kerrassaan erinomaista.

Solistitanssijat ovat lavalla kohtalaisen vähän yksin tai keskenään, mutta se ei haittaa. Koreografia vaatii, että mukana on joko kuoro tai joukko tanssijoita. En tiedä kuinka tyypillistä tanssimaailmassa on Saarisen ratkaisu, että nais- ja miestanssijat ovat harvoin lavalla yhdessä, yleensä vain jompikumpi ryhmä sekä solisti/t. Tyypillistä tai ei, Kullervossa se onnistuu. 

Orkesteria johtaa vierailevana kapellimestarina Hannu Lintu. Häpeäkseni tunnustan, että näin Linnun työskentelyä livenä ensimmäisen kerran vasta eilen. Pidin kovasti, ja yllätyin iloisesti lopussa. En ole tainnut koskaan nähdä kenenkään kapellimestarin antavan orkesterille noin isoja aplodeja. Näin kävi heti kun esirippu oli laskeutunut, ei vasta lavalla loppukiitosten aikaan. Ja aivan oikeutetusti orkesteri sai myös yleisöltä hurrausta.

Tuntuu että toistan itseäni postauksesta toiseen, mutta mitä muutakaan voi tehdä kun esitys toisensa jälkeen onnistuu? Jos - tai siis kun - Seitsemän veljestä oli seitsemän oikein, oli Kullervo kuusi ja lisänumero. Lisänumero siksi, että solistilaulajien ääni jäi monin paikoin orkesterin alle. Tommi Hakalan ääni kuului lähes koko ajan, mutta Lilli Paasikiven ei. Sitä en tiedä mikä tilanne oli permannolla, mutta kolmosparvella oli näin. Muuten eilen oli kaikki palaset kohdillaan. Jos siis suinkin ehditte niin käykää katsomassa, ensi viikolla on vielä kaksi esitystä, torstaina klo 19.30 ja lauantaina klo 19.

Esityksen on käynyt katsomassa myös Wanha Rouva.

Kaikki kuvat Oopperan ja baletin mediapankista, kuvaaja Sakari Viika.

Kullervo

Koreografia ja ohjaus Tero Saarinen

Musiikki Jean Sibelius

Kapellimestari Hannu Lintu

Kullervo / tanssija Samuli Poutanen

Kullervo / laulaja Tommi Hakala

Kullervon sisar / tanssija Terhi Talo

Kullervon sisar / laulaja Lilli Paasikivi

Kimmo David Scarantino

Kansallisoopperan kuoro ja Ylioppilaskunnan laulajat

Lavastus ja valot Mikki Kunttu

Puvut Erika Turunen

Baletissa: Kansallisbaletin Seitsemän veljestä

Kuva: Sakari Viika 2013

Seitsemän veljestä. Suomalainen klassikkoteos suomalaisista miehistä. Seitsemän hahmoa, seitsemän erilaista mutta pohjimmiltaan samanlaista. Sisu, jääräpäisyys, kuohahtava temperamentti ja kujeilevuus ovat jokaisen piirteitä, vähän eri tavoin painottuen. 

Kansallisbaletti on saanut Seitsemän veljestä uusintakierrokselle ja hyvä niin. Veljesjoukon - Juhanina Samuli Poutanen, Tuomaana Tuukka Piitulainen, Aapona Jani Talo, Simeonina Antti Keinänen, Laurina Atte Kilpinen, Timona Frans Valkama ja Eerona Nikolas Koskivirta - edesottamukset ovat mahtavaa katsottavaa. Sisäinen kirjallisuudentutkijani hykertelee tyytyväisenä, koska kirjan henki on saatu lavalle. Elämä on raskasta ja vastoinkäymisiä riittää, mutta iloisista hetkistä otetaan kaikki irti. Ja jos ei niitä muuten ole niin tehdään itse. Leikillisyys ei ole leimaavaa, vaan se voi olla pieni asia, esimerkiksi veljen kamppaaminen. Veli voi kuohahtaa mutta samalla ymmärtää toisen halun vähän keppostella.

Kuva: Sakari Viika 2013

Eero Ojasen musiikki ja Marjo Kuuselan koreografia pelaavat loistavasti yhteen. Pidin myös hiljaisuudesta; paljon voi kertoa niin, että liike itsessään on musiikki. 

Yllä olevassa kuvassa on kohtaus, jossa veljekset ovat Hiidenkivellä ja joutuvat tappamaan Viertolan härät. On aivan pakko liittyä tähän kertova tarina. Joitain vuosia sitten eräs esikoulun opettaja tuli kirjastoon pyytämään satutuntia. Hän halusi että luen eskareille Mauri Kunnaksen Seitsemää koiraveljestä, ja nimenomaan Hiidenkiven tapahtumista. Hämmästelin itsekseni; tuo ei suinkaan ole se kohtaus jonka itse olisin rohjennut ottaa luettavaksi 6-vuotiaille. Lapset kuitenkin olivat kirjastokäynnin jälkeen askartelemassa Hiidenkiviä. Myöhemmin olen ajatellut asiaa paljon ja todennut, että Mauri Kunnas ansaitsisi patsaan. Seitsemän koiraveljestä, Koiramäen Martta ja Ruuneperi sekä Aarresaari kertovat alkoholin käytöstä niin, että niiden kautta on matala kynnys jutella asiasta pientenkin lasten kanssa. 

Palataksemme tähän iltaan, jos tai kun menette katsomaan esitystä niin varautukaa yllätyksiin. Mukana on muun muassa tapahtumia erittäin lähellä yleisöä sekä viittomakieltä! Tuntui että tanssijoiden ja yleisön välillä oli enemmän vuorovaikutusta kuin mitä esityksissä yleensä. 

Lukupinon Simo Sahlman sanoo hienosti, että "[V]eljesten ryhmä muodosti yhtenäisen lauman, joka oli koottu selkeistä yksilöistä. Ei vain liikkeen tasolla, vaan näillä oli selkeät persoonallisuudet." Olen täsmälleen samaa mieltä. Tuntui, että joka roolissa on juuri oikea tanssija, jolle on tehty juuri hänelle sopiva koreografia. Pidin valtavasti siitä, miten yhteinen liikekieli ja samanaikaisuus vuorottelee persoonallisen, henkilökohtaisen koreografian kanssa. 

Veljekset ovat tietysti pääosassa mutta myös muilta tanssijoilta nähdään hienoja suorituksia. Lukkarin (Ville Mäki) hahmo on uhkaavan jykevä, eläimet ovat helposti tunnistettavissa, Toukolan pojat hurjapäisiä kiusankappaleita... 

Minulle jäi esityksestä valtavan hyvä olo. Luin kirjan pari viikkoa sitten, ja mietin miten se on toteutettu tanssina. Miten saada kerrottua kaikki vajaassa kahdessa tunnissa? Kokemukseni on, että kaikki olennainen on mukana. Esitys on tasapainoinen ja mikä parasta, kirjan huumori on saatu mukaan. 

Seitsemän veljestä vai seitsemän enkeliä? 

Harmi, että Seitsemästä veljeksestä on vain viisi esitystä ja niistä on mennyt jo kaksi. Jäljellä on siis vielä kolme, joista viimeinen perjantaina 7.4 livestriimataan. Lähetys on nähtävillä täällä.

Kansallisbaletti: Seitsemän veljestä

Koreografia Marjo Kuusela

Musiikki Eero Ojanen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Anne Jämsä

Valaistus Olli-Pekka Koivunen

Musiikinjohto Dalia Stasevka

Baletissa: Liisa Ihmemaassa Kansallisbaletissa

Linda Haakana. Kuva: Mirka Kleemola

Liisa Ihmemaassa on ollut kulttuurisyksyni yksi odotetuimmista tapahtumista. Tarina on tietenkin tuttu ja rakas, ja siitä on tehty monta tulkintaa. Olen lukenut eri suomennoksia, nähnyt baletin ja elokuvaversioita dvd:ltä, käynyt katsomassa kesäteatteriesitystä... 

En tiedä kumpaa odotin illalta enemmän, tanssin vai lavasteiden näkemistä :) Tunnustan silmieni seuranneen - taas kerran - melko paljon myös orkesterin ja kapellimestarin (Philippe Béran) toimintaa, mutta ei pitkää aikaa kerrallaan etteivät lavan tapahtumat mene ohi. 

Xiaoyu He. Kuva: Mirka Kleemola

Pidin Jorma Elon koreografiasta. Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin etenkin eläinhahmojen kohdalla pidempiä kohtauksia. Tuntui että ei ehtinyt tunnistaa mitä kaikkea lavalla on, etenkin kun hahmoja on paikalla useita samaan aikaan. Toisaalta jotkut kohtaukset ovat hyvin pitkiä - ehkä jopa turhankin pitkiä, kuten esimerkiksi Liisan kiukuttelu epämieluisaa sulhasta kohtaan. 

Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta onnistunutta asiaa eri osa-alueilta, siihen menisi kuitenkin aikaa varmaan koko päivä, niin on pakko rajata hiukan :) 

Tanssijat on tietenkin mainittava. Linda Haakana Liisana, Xiaoyu He Valkoisena Kanina ja Antti Keinänen Hatuntekijänä ovat loistavia. Olen ennenkin kehunut Keinäsen liikekieltä, teoksesta toiseen hän hallitsee lavaa ja vangitsee yleisön. Haakana on Liisa, ei vain esitä tätä. He on tarinan hauskuuttaja, joka kipittää ympäriinsä vuoroin säikkynä, vuoroin päättäväisenä, toisinaan ilmeettömän ja liikkumattomana, toisinaan vikkelänä väärähuulena.

Lavastus on hieno. Heti aluksi pääsemme Liisan kotiin, joka on kertakaikkisen ihastuttava. Puhumattakaan teeastiastosta Hatuntekijän luona! Tällä kertaa lavasteet liikkuvat melko vähän ja osa on toteutettu seinään heijastettuna. Lienee käytännöllinen ratkaisu; lavalla on välillä niin paljon tanssijoita että sinne olisi vaikea mahduttaa suuria rakennelmia. Loppupuolen pitkä kohtaus, jossa Punaiset ja Valkoiset Pelikortit valtaavat lavan, on huikea. Robert Perdziola on tehnyt valtaisan työn lavastuksen ja puvustuksen kanssa. 

Olen tainnut aiemmin kehua myös Mikki Kuntun valaistusratkaisuja, mutta teen sen taas. Toimii, on valoa paljon tai vähän, sävyltään kylmää tai lämmintä. 

Linda Haakana ja Samuli Poutanen. Kuva: Mirka Kleemola

Lopputulemaksi voin todeta viihtyneeni erittäin hyvin koko kaksituntisen. Esitys eteni vaivattomasti ja oli paikoin yllätyksellinen. Välillä kuului jopa hienoista puheensorinaa :) Katsomossa oli jonkin verran lapsiperheitä, hyvä niin. Ja hyvä, että esityksessä on mukana joukko lapsitanssijoita. 

Pakko vielä nurista käytöstavoista. Väliajan jälkeen valot sammuivat, ja vieressäni istuva nainen kaivoi kännykän esiin. Hän laittoi sen laukkuun, otti kohta esiin, laittoi laukkuun ja otti esiin. Kun tämä tapahtui kolmatta kertaa muutaman minuutin aikana, sanoin että voisiko hän laittaa kännykän pois, sen valo häiritsee. Lavalla oli kuitenkin esitys täydessä käynnissä. No, kännykkä pysyi onneksi laukussa koko loppuajan. Mutta oikeasti, jos ei voi olla tunnin ajan lukematta viestejä niin kannattaako sitten lähteä ollenkaan pimeään katsomoon? Kyseessä ei varmastikaan ollut hätätapaus, oletan että hän olisi vastannut minulle mikäli niin olisi ollut. 

Esitys on käyty katsomassa myös blogeista Tarkkaamo, Paljon melua teatterista ja Kujerruksia.

Liisa Ihmemaassa on tulossa päätökseen, viimeinen esitys on huomenna lauantaina. Jos et pääse paikalle niin ei hätää, Stage24 näyttää lauantain esityksen suorana klo 18.50 alkaen.

Baletissa: Kansallisbaletin BACH. Forms of Silence and Emptiness

Kuva: Sakari Viika

Keskiviikkona 18.5 suuntasin Kansallisbalettiin katsomaan palkittua BACH. Forms of Silence and Emptiness -teosta. Pitäisin varmaan mistä tahansa missä on Bachin vahvaa musiikkia, mutta Nacho Duaton koreografia on kyllä ansainnut kaikki saamansa kehut. 

Jaffar Chalabin lavastus oli yksinkertainen mutta tehokas. Suurimman osan ajasta näyttämö oli tyhjä, olematta kuitenkaan tyhjä. Tyhjyys oli tunteita ja odotusta täynnä, luoden osaltaan intensiivistä tunnelmaa. Kun mukana oli esineitä tai aloituskuvan rakennelma, näyttämö oli silloinkin suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta silti tuli olo että niin sen pitääkin olla. Siinä oli kaikki se, mitä tarvittiin. Brad Fieldsin valaistus tehosti tunnelmaa entisestään.

Kuva: Sakari Viika

Tanssi oli niin upeaa, että katsoessa ei tiennyt tuijottaisiko suu auki vai hymyilisikö. Klassinen ja moderni liikekieli kulkivat käsi kädessä, samoin herkkyys ja raaka voima. Kokonaisuus jakautui moniin pienempiin kohtauksiin, jotka olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Tunnelma oli haikea, viiltävän kaunis, rujo, vimmainen... Välillä nauratti, välillä itketti. Niin taisi käydä muillekin, väliaplodien määrästä ja voimakkuudesta päätellen. 

Linas Kavaliauskas oli Bachina loistava. Ison osan ajasta hän oli paikallaan tai sivussa "tarkkailemassa", mutta myös vähäeleisenä hänen läsnäolonsa täytti näyttämön. Päästessään  irti, liikkumaan laajasti, hänen karismansa täytti koko salin. Eun-Ji Ha Sellona ja Rebecca King Kuolemana toimivat upeina vastavoimina Kavaliauskasin Bachille. 

Kuva: Sakari Viika

Puvustus vaihteli yksinkertaisesta runsaahkoon. Ismael Aznar ja Nacho Duato käyttivät pääasiassa yksinkertaisia mustia asuja, kuin jumppapukuja. Tehokasta ja toimivaa myös tämä osasto. 

Taas kerran kävi niin, että olin esityksen jälkeen äärimmäisen onnellinen, onnellinen siitä että oli mahdollisuus nähdä livenä jotain näin hienoa.

Kulttuurilauantai: Oopperatalon avoimet ovet ja Ateneumin avajaiset

Viime lauantai, 19.3, oli suoranaista kulttuurin riemujuhlaa. Oopperatalon avoimet ovet veti paikalle 4500 henkilöä, ja Ateneumissa kävijöitä oli ilmaisen avajaisviikonlopun aikana kymmenisen tuhatta.

Aloitin pitkän päivän Oopperatalosta. Vartti ennen avaamista (klo 10) Töölöntorin puolella oli pitkä jono. Tässä vaiheessa olin jonon hännillä mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää. Tasalta väkijoukko ryntäsi sisään.

Kiinnostavaa ohjelmaa oli koko ajaksi, täytyi tehdä etukäteen alustava suunnitelma mihin menee ja monelta. Ensimmäiseksi menin Alminsaliin katsomaan baletin aamutuntia. Pakko sanoa että ihastelin ehkä eniten pianistia: tanssijat pystyivät tekemään samoja liikkeitä riippumatta siitä, lähtikö pianosta Marseljeesi, Hämä-hämähäkki vai Bohemian Rhapsody :) Oikein hienoja ja viihdyttäviä tulkintoja :)

Tanssijatkin viihdyttivät yleisöä, välillä nähtiin ehkä muuten ylimääräisiä kikkailuja ja teknisen osaamisen esittelyä. En tiedä oliko tunnelma rennompi kuin yleensä nyt kun oli yleisöä, mutta näytti siltä että kaikilla oli hauskaa. 

Aamutunnin jälkeen pysyttelin vielä Alminsalissa, kun siellä harjoiteltiin Pientä Merenneitoa. Itse Kenneth Greve saapui paikalle ensimmäiseksi tunniksi ohjaamaan solistitanssijoita, ja ilahduin siitä miten hän otti yleisön mukaan. Toivotti tervetulleeksi, pahoitteli että puhui englantia ja kertoi millaisia kohtauksia harjoitellaan. Hän keskeytti tanssijat usein ja ohjeisti heitä, oli hieno nähdä millaisia muutoksia tapahtui ihan pienillä asennon muutoksilla. Näiden ohjeistustaukojen aikana Greve puhui usein yleisölle, kertoi mitä tarinassa tapahtuu, mitä nähtiin ja mitä hän toivoo tehtävän toisin. Mielestäni oli todella hienoa pitää myös yleisö kartalla. 

The Kenneth Greve.

Toisella tunnilla oli joukkokohtausten harjoittelua, sitä en katsonut kuin hetken alusta ennen kuin jatkoin seuraavaan kohteeseen, puolituntiselle luennolle oopperatuotannon tekemisestä.

Ohjausassistentti Jere Erkkilä odotti kuulijoita viidennen kerroksen kuorosalissa. Siellä hän kertoi elävästi siitä, mitä tapahtuu ennen kuin esitys on valmis ensi-iltaan. Yllätyin aikatauluista. Ensinnäkin, nyt suunnitellaan kautta 2020-2021. Toiseksi, näyttämölle siirrytään vain kuusi viikkoa ennen esitysten alkua. Silloin eri tekijät ovat ensi kertaa yhdessä ja ohjaaja näkee millainen kaaos on meneillään. 

Kun esitys ja sen ohjaaja ovat selvillä, jo kahden kuukauden päästä täytyy olla puku- ja lavastussuunnittelu valmiina. Ompelutyöt vievät kuukausia eikä lavasteiden rakentaminenkaan ole mikään helppo juttu. Yleisö kyseli paljon eri asioista, muun muassa Oopperan kummituksen lavasteista ja siitä, miksi siitä puuttuu joitain elementtejä joita maailmalla on nähty sen esityksissä. Selitys oli varsin yksinkertainen. Maailmalla voi olla niin, että esityspaikka on tehty vain Kummitusta varten eikä siellä tapahdu muuta. Lavasteet voivat siis olla paikoillaan kuukausia, vuosia. Täällä sen sijaan lavastuksen pitää olla sekä pystytettävissä että purettavissa nopeasti. Voi olla, että treenit näyttämöllä loppuvat klo 14, ja klo 15 päästään tekemään lavastusta jonka pitää olla valmis kun esitys alkaa klo 19. Sitten se täytyy taas purkaa, jotta näyttämö on vapaa seuraavan aamun treeneihin.

Kuultiin myös kaikenlaisista kommelluksista, joita Erkkilä on nähnyt ja kokenut 30 vuoden aikana. Vaaditaan rautaisia hermoja ja toimintakykyä, jos laulaja sairastuu kesken esityksen, tai näyttämölle on tulossa ylimääräinen ja ihan ulkopuolinen henkilö, tai palohälytys pärähtää soimaan...

Jere Erkkilä.

Lopuksi ennätin vielä pysähtyä pikaisesti lavastus- ja pukusuunnittelija Anna Kontetin pisteelle sekä fantasiamaskin tekopaikalle.

Oopperalta suuntasin Ateneumiin. Sinne oli vapaa pääsy avajaisten kunniaksi. Väkeä oli paljon mutta hyvin mahtui sekaan. Tutustuin kolmeen näyttelyyn: Auguste Rodiniin, Japanomaniaan pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918 ja Suomen taiteen tarinaan. 

Aloitin kolmannesta kerroksesta Japanomania-näyttelystä. Se on ihastuttavan monipuolinen, esillä on niin maalauksia, astioita kuin postikorttejakin. Pidin myös siitä, että mukaan on valittu teoksia joista ei suoraan tule Japani mieleen. Yksi esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan tekemä muotokuva mesenaatti Herman Frithiof Antellista, taiteenkerääjästä jonka tekemä testamenttilahjoitus on tuonut Ateneumiin runsaasti monenlaista taide-esineistöä.

Claude Monet: Manne-Porte, Étretat (1885). Philadelphia Museum of Art, John G. Johnson Collection. Kuva: Philadelphia Museum of Art.

Utagawa Hiroshige: Kameidon luumutarha (1970). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Japanista tulee ensimmäiseksi mieleen geishat, haaleat värit, vanha kulttuuri. Ei nykytaide, jonka voimakkaat värit kiskaisevat katsojan luokseen ja pysäyttävät siihen.

Kolmoskerroksessa on Japanomanian lisäksi Auguste Rodinin veistoksia. Tykästyin niihin kovin. Teosesittelyistä luin, että esimerkiksi vahingoittuneet tai muiden mielestä keskeneräiset teokset olivat Rodinille valmiita, vajavaisuudessaan täydellisiä. Kun ihmishahmolla ei ole käsiä, katsoja joutuu pohtimaan näkemäänsä enemmän. Mitä tapahtuu? Mitä hahmo tekee? Miksi se on tuollainen?

Pidin patsaiden epätavallisuudesta. Hahmojen asennot ovat toisinaan hyvinkin erikoisia. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi pysäytetty kesken liikkeen. Ehkä sen takia ne tuntuvat hyvin voimakkailta. 

Auguste Rodin: Varjo (1880-1964). Ateneum Art Museum. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Rodinin töitä on lisää ykköskerroksessa; samassa tilassa oni esillä myös muutamia hänen läheisten taiteilijatovereidensa tekemiä patsaita.

Kakkoskerros on omistettu Suomen taiteen tarinalle kattaen historian 1940-luvulle saakka. Aiemmin kolmoskerroksessa olleita klassikoita on tuotu alas ja sijoiteltu teemoittain eri "huoneisiin". Onnistunut ratkaisu! Huoneiden vaihteleva väritys ja vahvat värit ovat houkuttelevia. Tilat ovat kiinnostavia jo itsessään. 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Yllä oleva muotokuvaseinä on mielestäni kertakaikkisen huikea, aivan täydellinen. Pitkä rivi taiteilijoita, pitkältä ajanjaksolta, miehiä ja naisia, itsensä ja muiden maalaamana. Tähän on pakko pysähtyä, tämähän on Suomi-taiteen karkkikauppa jossa tosin koskea ei saa mutta katsoa sitäkin hartaammin.

Rodin-näyttely on nähtävissä 8.5.2016 saakka, Japanomania 15.5.2016 asti ja Suomen Taiteen tarina niinkin pitkään kuin 31.12.2020. Lisäksi museon ympärillä on Kaarina Kaikkosen kaksi teosta.

Baletissa: Liikkeen legendat - Masters of Movement Kansallisbaletissa

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Laitoin muistiin Liikkeen legendat - Masters of Movement, kun tammikuisella oopperakäynnillä katselin kevään esitettä. Kiinnostuin siitä, millainen kokonaisuus muodostuu neljän eri tekijän koreografiasta. 

Ensimmäinen numero oli Alexander Ekmanin Episode 31. Alkuun nähtiin hauska video, jossa tanssijat jalkautuivat kaupungille ja esittivät kohtauksia teoksesta mitä yllättävimmissä paikoissa. Videon jälkeen lavalla alkoi tapahtua riemastuttavia asioita. Kävelevä mies Aapo Siikala sytytti jalkalampun ja alkoi kiertää näyttämöä hitaasti, pieni askel kerrallaan. Musiikki oli tempoilevaa ja vaihtelevaa, esirippu nousi, laski, nousi, laski, nousi... Yleisössä naurettiin ääneen. 

Lavaenergia oli hurjaa. Muutaman sekunnin esiripun laskun aikana tanssijat vaihtoivat paikkaa ja positiota, valmiina rakentamaan uuden lyhyen kohtauksen. Hetki menoa, esirippu alas, seuraava kohtaus. Episode 31:ssä on runsaasti tanssijoita lavalla ja koko ajan tapahtuu. Heti tuli mieleen, että tämä pitäisi nähdä monta kertaa jotta varmasti pystyisi näkemään kaiken mitä lavalla tapahtuu. Desislava Stoevan Tyttö varvastossuissa varasti huomioni usein, hän oli suorastaan pelottava ilmestys, silmissään tuima katse, vuorotellen varpaillaan sipsuttaen ja terävästi marssien. 

Poikien duetto (tanssijat Samuli Poutanen ja Frans Valkama) herätti väliajalla keskustelua. Takanani oleva seurue mietti, että nykytanssissa pääsee helpommalla, se ei ole yhtä raakaa kuin klassinen baletti joten jalat pääsevät vähemmällä. Olen eri mieltä. Sekä tässä että muissa esityksissä tanssijat tekivät runsaasti kyykkyjä ja puolikyykkyjä, lisäksi oli paljon jähmettymisiä hyvin epämukavilta näyttäviin asentoihin. Unohtamatta erilaisia punnerruksia! Tanssistahan voisi ottaa virikkeitä punttitreeniin... No mutta kuitenkin, maallikkona rohkenen väittää, että nykytanssissa vaaditaan ihan yhtä paljon lihasvoimaa ja kehonhallintaa kuin klassisessa baletissa.

Väliajan jälkeen nähtiin kaksi lyhyempää numeroa putkeen. Demis Volpin Little Monsters oli aikamoinen vastaisku Episode 31:lle. Lavalla oli vain kaksi tanssijaa, lampun kalvakkaassa valossa, Elviksen laulu taustalla. Alussa naistanssija oli pitkään miehen takana, vain hänen kätensä näkyivät, miestä ohjailevat kädet. Tässä ihastelin sitä, kuinka tarina eteni vaikka tanssijat olivat lähestulkoon paikallaan. Kuinka paljon voi kertoa näennäisen vähällä liikkeellä. Näennäisen siksi, että tokihan kaikki liike oli tulvillaan tunnetta. Käsien, jalkojen, päiden, vartaloiden liike oli voimakas, raju, intensiivinen. 

Carolyn Carlsonin If To Leave Is To Remember toi lavalle taas suuren joukon tanssijoita, joita säestämässä oli oopperan orkesterin jousikvartetti. Naisten toiminta oli aivan hämmästyttävän huikeaa. Kuinka helpolta näytti nukkemaisuus, se että käsi tai jalka liikkuu vain kun sitä ohjataan kädellä tai mukamas vedetään narusta. Kuinka vaivattoman näköistä! Vatsalihaksiin alkoi melkein sattua, kun mietin kuinka kova tuki tanssijoiden täytyy saada keskivartalosta pystyäkseen moiseen. 

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Toisen väliajan jälkeen nähtiin illan viimeinen esitys, Jorma Uotisen Jord. Käsiohjelmasta luin, että teoksen musiikkina on Apocalyptica, alussa selloversio Metallican kappaleista The Unforgiven ja Sad But True ja lopussa bändin omia sävellyksiä. Odotukseni nousivat melkoisen korkeiksi, mutta samalla jännitti. Metallica on ensimmäinen bändi jota aloin kuunnella, yhteinen taipaleemme alkoi vuonna 1988 kun siskollani oli ...And justice for all - albumi c-kasetilla :) Metallican musiikki on minulle jotain suurta, etenkin varhaisvuosien tuotanto. Tunteet olivat vähän pelonsekaiset, kun odotin mitä tuleman pitää.

Mitäpä sitä kiertelemään ja salailemaan, eipä mennyt montaa tahtia kun aloin itkeä ja jatkoin loppuun asti. Punasävyinen lavastus ja kaksitoista miestanssijaa punaisine kiltteineen olivat kerrassaan huikeita. Duetot (tanssijat Antti Keinänen, Ilja Bolotov, Tuukka Piitulainen ja Samuli Poutanen) olivat aivan käsittämättömän kaunista tanssia. Jos olisin ollut pimeässä nurkassa tai yksin kotona katsomassa tallennetta, niin varmaan olisin revennyt ihan täysin. 

Mitä illasta jäi käteen? Paljon. Tunteita, tunteita, siitä taiteessa on kysymys! Että pyyhitään kyyneliä eikä välitetä että näkeekö joku, että hymyillään koko matka kotiin ja vielä kotonakin. Yhä nyt, vuorokautta myöhemmin olen häkeltynyt ja innoissani. Ja onnellinen, onnellinen että sain olla todistamassa upeaa tanssia, sain olla osa jotain suurta. 

Liikkeen legendat - Masters of Movement on käyty katsomassa myös blogeissa Lukupino, Johannan Balettikassi ja Erinomaisuutta. Esitykset jatkuvat 19.3 asti.