Teatterissa: Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa

 

Viime aikoina ei ole kovinkaan paljoa päässyt teatteriin, mutta kun ostin lipun Kuolemantanssin ennakkonäytökseen hyvissä ajoin niin uskalsin toivoa että esitys voidaan järjestää. Silloin esitykseen oli vielä pitkä aika, niin en lainannut August Strindbergin näytelmää Kuolemantanssi. Sitten yhtäkkiä huomasin, että teatteri-ilta on ihan justiinsa enkä enää ehdi lukea näytelmää. Tiesin siis ennalta vain sen, että kyseessä on avioliittodraama. Odotukseni olivat kuitenkin kovat, sillä kun näyttämöllä ovat Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen, siinä on osaamista ja kokemusta valtaisa määrä. 

Tarina sijoittuu linnoitussaareen. Kapteeni Edgar ja hänen vaimonsa Alice viettävät hopeahääpäivää. Heidän suhteensa on sekoitus vihaa ja rakkautta, valtaa ja vankina oloa. Kun Alicen serkku Kurt saapuu saarelle, hänet vedetään mukaan pariskunnan valtapeliin. 

Tanssijat ovat tulkinneet repliikit etukäteen ja he liikkuvat lavalla myös nauhalta tulevan puheen mukana, ei pelkästään musiikin. Tämä yllätti minut, mutta ratkaisu osoittautui erinomaiseksi. Tunnelma on alusta asti todella intensiivinen ja vain tihentyy loppua kohti. Tässä esityksessä myös hiljaisuus puhuu. 

Odotukseni olivat kovat ja ne täyttyivät, jopa ylittyivät. Kokonaisuus on aivan käsittämättömän hieno, siinä toimii ihan kaikki. Musiikki sopii mainiosti henkilöiden kulloisinkiin tunteisiin, ja valaistus sekä videot luovat tunnelmaan synkkiä, paikoin melkein pelottavia sävyjä. Kun Alice vertaa Edgaria vampyyriin, katsoja melkein unohtaa hengittää. 

Koska en tuntenut tarinaa ennalta, loppu tuntui todella ovelalta ja yllättävältä. Esityksen jälkeen tuli olo, että haluan sekä lukea näytelmän että mennä katsomaan tämän uudelleen. Lavastus pysyy samana koko ajan, mutta silti lavalla on paljon katsottavaa ja aistittavaa. 

Menkää ihmeessä kokemaan tämä itse, minulle Kuolemantanssi oli täydellinen paketti!

Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa ainakin huhti-toukokuussa, syyskuussa sekä marras-joulukuussa 2022.

Esityskuvat: Teppo Järvinen / TTT

Rooleissa ja koreografia: Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen

Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen

Musiikki: Hannu Rantanen, Pekka Siistonen ja JarkkoTuohimaa

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Puku- ja videosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen

Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa

Valosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Sami Rantaneva

Baletissa: Voima - neljä suomalaista koreografia Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola

Kevään viimeinen teatteriretki suuntautui Kansallisbalettiin, jossa kausi huipentui visuaaliseen ilotulitukseen nimeltä Voima - neljä suomalaista koreografia. Neljän huippukoreografin teokset tarjosivat iloa kaikille aisteille.

Ilta alkoi Susanna Leinosen Breaking the Furylla, joka kuvaa ihmisen kohtaamisen vaikeutta, niin kahdenkeskistä kuin yhteisössä tapahtuvaa. Alku on tyrmäävän tehokas: yksinäinen hahmo näyttämön takaosasta suunnatussa valossa. Pian nähdään häivähdyksiä muistakin, jotka kuitenkin vilahtavat näkökentässä vain nopeasti. Seuraava hahmo ryömii punaisessa puvussa, punaisella matolla, kohdaten kolme muuta punaisissaan. Pian punainen sekoittuu musta-valkoiseen, kieputtaen yleisön mukaan vauhdikkaaseen kierteeseen.

Erika Vilander. Kuva: Mirka Kleemola 

Breaking the Fury on pitkästä aikaa esitys, jossa projisoinnit (joista vastaa Jouka Valkama) sulautuvat esityksen osaksi täysin luontevasti. Olen usein aika skeptinen videon käyttöön, johtuen aika monista katselukokemuksista joissa en ole tajunnut niiden merkitystä esitykselle. Tässä ne limittyivät tanssijoiden liikehdintään tehostaen tunnelmaa ensisestään. Esitys kaikkinensa on todella intensiivinen

Väliajan jälkeen vuorossa on Valse Triste, Jyrki Karttusen luoma kuvaus kuolevan naisen, äidin, unesta jossa kaikki on mahdollista.

Tiina Myllymäki. Kuva: Mirka Kleemola

Tiina Myllymäen tulkitsema äiti saa seurakseen joukon varjoja sinisissä kimallepuvuissa. Sinisävyisissä tanssiaisissa huonekalut leijuvat, karkaavat ulottuvilta. Kaikki on mahdollista - vai onko se sittenkin vain harhaa?

Kuva: Mirka Kleemola

Virpi Pahkisen Cantus Arcticus on "teos orkesterille ja joutsenille". Näin siksi, että Einojuhani Rautavaaran musiikki on paitsi soitettua musiikkia myös nauhoitettua joutsenten ääntelyä. Alussa kuitenkin nähdään joutsenten sijaan Suo, jota eilen tulkitsivat Pauline Simon ja Pontus Sundset. Ja voi mitä nähtiinkään! En voinut välttyä ajatukselta, että jos miesten voimistelulistalla olisi rytminen voimistelu, tällaista se olisi. Mietin, että tässä olisi aivan ihanteellinen permanto-parivoimisteluesitys olympialaisiin. Käsittämättömän hienoa yhteispeliä!

Pauline Simon ja Pontus Sundset. Kuva: Mirka Kleemola

Toisessa osassa valloillaan on Melankolia, samaan aikaan vahva ja herkkä, eilen Nikolas Koskivirran tanssimana. Melankoliaa seuraa joutsenten muutto, jossa nähdään hienoa ryhmädynamiikkaa. Pidän paljon tällaisesta, jossa jokainen pienryhmä tekee omaa koreografiaansa, kuitenkin välillä sulautuen yhteen.

Toisen väliajan jälkeen vuorossa on Jorma Uotisen Jord. Sen näin ensi kertaa viime keväänä osana Liikkeen legendat - kokonaisuutta. Silloin itkin alusta loppuun, olin niin helpottunut ja onnellinen siitä, mitä "minun musiikilleni" on tehty. Paljon hidasta ja staattista liikettä, kiireettömyyttä. 

Kuva: Sakari Viika

Tällä kertaa itkin myös, tosin vain kappaleet 1 ja 3 (The Unforgiven ja Farewell). Ensimmäisen osalta en osaa selittää miksi. Ehkä olin vaan niin onnellinen saadessani katsoa tätä toiseen kertaan livenä. Kolmannen kohdalla ajatukset menivät Kristaan ja Ullaan, siihen kuinka vaikea on hyväksyä kahden bloggaajakollegan menehtymistä. Kuinka vaikea on käsittää, että emme tapaa enää, emme iloitse yhdessä kaikista mahtavista kirjoista. 

Antti Keinänen ja Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika

Katsotaan jos Jord tulee nähtäväksi vielä kolmannen kerran, josko silloin pääsisi kuivin silmin... Edelleen tykkäsin liikekielen jykevyydestä ja vahvasta tunnelatauksesta. Punainen väri ei tässä ole aggressiivinen vaan pikemminkin rauhoittava, paikalleen juurruttava.

Voimaa on jäljellä vielä kaksi esitystä, ensi viikon keskiviikkona ja lauantaina. Keskiviikon esitys on nähtävissä Stage24:n kautta. 

Voima - neljä suomalaista koreografia

Musiikinjohto Ainars Rubikis

Breaking the Fury

Koreografia Susanna Leinonen

Musiikki Kasperi Laine

Musiikin sovitus Jonas Nydesjö

Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen
Musiikki Jean Sibelius
Puvut Erika Turunen
Valaistus ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen
Musiikki Einojuhani Rautavaara
Lavastus Juho Lindström
Puvut Erika Turunen
Valaistus Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen
Musiikki Apocalyptica
Lavastus ja valaistus Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen

Baletissa: Liikkeen legendat - Masters of Movement Kansallisbaletissa

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Laitoin muistiin Liikkeen legendat - Masters of Movement, kun tammikuisella oopperakäynnillä katselin kevään esitettä. Kiinnostuin siitä, millainen kokonaisuus muodostuu neljän eri tekijän koreografiasta. 

Ensimmäinen numero oli Alexander Ekmanin Episode 31. Alkuun nähtiin hauska video, jossa tanssijat jalkautuivat kaupungille ja esittivät kohtauksia teoksesta mitä yllättävimmissä paikoissa. Videon jälkeen lavalla alkoi tapahtua riemastuttavia asioita. Kävelevä mies Aapo Siikala sytytti jalkalampun ja alkoi kiertää näyttämöä hitaasti, pieni askel kerrallaan. Musiikki oli tempoilevaa ja vaihtelevaa, esirippu nousi, laski, nousi, laski, nousi... Yleisössä naurettiin ääneen. 

Lavaenergia oli hurjaa. Muutaman sekunnin esiripun laskun aikana tanssijat vaihtoivat paikkaa ja positiota, valmiina rakentamaan uuden lyhyen kohtauksen. Hetki menoa, esirippu alas, seuraava kohtaus. Episode 31:ssä on runsaasti tanssijoita lavalla ja koko ajan tapahtuu. Heti tuli mieleen, että tämä pitäisi nähdä monta kertaa jotta varmasti pystyisi näkemään kaiken mitä lavalla tapahtuu. Desislava Stoevan Tyttö varvastossuissa varasti huomioni usein, hän oli suorastaan pelottava ilmestys, silmissään tuima katse, vuorotellen varpaillaan sipsuttaen ja terävästi marssien. 

Poikien duetto (tanssijat Samuli Poutanen ja Frans Valkama) herätti väliajalla keskustelua. Takanani oleva seurue mietti, että nykytanssissa pääsee helpommalla, se ei ole yhtä raakaa kuin klassinen baletti joten jalat pääsevät vähemmällä. Olen eri mieltä. Sekä tässä että muissa esityksissä tanssijat tekivät runsaasti kyykkyjä ja puolikyykkyjä, lisäksi oli paljon jähmettymisiä hyvin epämukavilta näyttäviin asentoihin. Unohtamatta erilaisia punnerruksia! Tanssistahan voisi ottaa virikkeitä punttitreeniin... No mutta kuitenkin, maallikkona rohkenen väittää, että nykytanssissa vaaditaan ihan yhtä paljon lihasvoimaa ja kehonhallintaa kuin klassisessa baletissa.

Väliajan jälkeen nähtiin kaksi lyhyempää numeroa putkeen. Demis Volpin Little Monsters oli aikamoinen vastaisku Episode 31:lle. Lavalla oli vain kaksi tanssijaa, lampun kalvakkaassa valossa, Elviksen laulu taustalla. Alussa naistanssija oli pitkään miehen takana, vain hänen kätensä näkyivät, miestä ohjailevat kädet. Tässä ihastelin sitä, kuinka tarina eteni vaikka tanssijat olivat lähestulkoon paikallaan. Kuinka paljon voi kertoa näennäisen vähällä liikkeellä. Näennäisen siksi, että tokihan kaikki liike oli tulvillaan tunnetta. Käsien, jalkojen, päiden, vartaloiden liike oli voimakas, raju, intensiivinen. 

Carolyn Carlsonin If To Leave Is To Remember toi lavalle taas suuren joukon tanssijoita, joita säestämässä oli oopperan orkesterin jousikvartetti. Naisten toiminta oli aivan hämmästyttävän huikeaa. Kuinka helpolta näytti nukkemaisuus, se että käsi tai jalka liikkuu vain kun sitä ohjataan kädellä tai mukamas vedetään narusta. Kuinka vaivattoman näköistä! Vatsalihaksiin alkoi melkein sattua, kun mietin kuinka kova tuki tanssijoiden täytyy saada keskivartalosta pystyäkseen moiseen. 

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Toisen väliajan jälkeen nähtiin illan viimeinen esitys, Jorma Uotisen Jord. Käsiohjelmasta luin, että teoksen musiikkina on Apocalyptica, alussa selloversio Metallican kappaleista The Unforgiven ja Sad But True ja lopussa bändin omia sävellyksiä. Odotukseni nousivat melkoisen korkeiksi, mutta samalla jännitti. Metallica on ensimmäinen bändi jota aloin kuunnella, yhteinen taipaleemme alkoi vuonna 1988 kun siskollani oli ...And justice for all - albumi c-kasetilla :) Metallican musiikki on minulle jotain suurta, etenkin varhaisvuosien tuotanto. Tunteet olivat vähän pelonsekaiset, kun odotin mitä tuleman pitää.

Mitäpä sitä kiertelemään ja salailemaan, eipä mennyt montaa tahtia kun aloin itkeä ja jatkoin loppuun asti. Punasävyinen lavastus ja kaksitoista miestanssijaa punaisine kiltteineen olivat kerrassaan huikeita. Duetot (tanssijat Antti Keinänen, Ilja Bolotov, Tuukka Piitulainen ja Samuli Poutanen) olivat aivan käsittämättömän kaunista tanssia. Jos olisin ollut pimeässä nurkassa tai yksin kotona katsomassa tallennetta, niin varmaan olisin revennyt ihan täysin. 

Mitä illasta jäi käteen? Paljon. Tunteita, tunteita, siitä taiteessa on kysymys! Että pyyhitään kyyneliä eikä välitetä että näkeekö joku, että hymyillään koko matka kotiin ja vielä kotonakin. Yhä nyt, vuorokautta myöhemmin olen häkeltynyt ja innoissani. Ja onnellinen, onnellinen että sain olla todistamassa upeaa tanssia, sain olla osa jotain suurta. 

Liikkeen legendat - Masters of Movement on käyty katsomassa myös blogeissa Lukupino, Johannan Balettikassi ja Erinomaisuutta. Esitykset jatkuvat 19.3 asti.