Oopperassa: Kansallisoopperan Madama Butterfly

Lähdin yllätysvierailulle Kansallisoopperaan. Yllätyksenä siksi, että yleensä olen hankkinut liput hyvissä ajoin ja ehtinyt fiilistellä tulevaa. Nyt sain edellispäivänä siskolta viestin, että lähdenkö seuraksi. Pikainen vilkaisu junien ja bussien aikatauluihin; joo, pääsen illalla kotiin. Myöntävä vastaus siis :) Madama Butterfly ei ollut ennalta tarinana tuttu, ainoastaan sen verran mitä Oopperan nettisivuilta katsoin juoniselostusta. Sinänsä tarinan tuntemus ei ollut tarpeenkaan, kaikki olennainen tulee esiin laulujen tekstityksessä. Itse en koe tekstityksen haittaavan esityksen seuraamista, niiden lukemiseen menee niin vähän aikaa että katse ei ole irti näyttämöstä kauaa.

Ensimmäinen puolisko on noin tunnin pituinen. Amerikkalainen sotilas Pinkerton on astumassa avioon japanilaisen Cio-Cio-Sanin kanssa. Vasta 15-vuotias neiti, Butterflyksi kutsuttu, rakastuu Pinkertoniin oikopäätä. Tälle avioliitto on pikemminkin hupia; onhan hän ostanut morsiamensa. Avioliitto solmitaan allekirjoituksilla, sitten on juhlien aika. Suurlähetystön virkamiehet ja Cio-Cio-Sanin sukulaiset osallistuvat juhliin. Suvulle kuitenkin paljastuu, että Cio-Cio-San on valmis vaihtamaan uskontonsa, joten he kieltävät hänet. Tämä ei piittaa. Riittää, että hänellä on rakastava aviomies. 

Toisella - puolitoistatuntisella - puoliajalla Cio-Cio-San kaipaa Amerikkaan palannutta miestään ja odottaa tätä takaisin. Rahat ovat loppu, eikä Madama Butterflylla ole muuta kuin lapsensa ja palvelijansa - ja aviomiehen odotus. Hänelle muistutetaan, että Japanissa vaimon jättäminen tarkoittaa avioeroa. Mutta eihän Pinkerton ole häntä jättänyt, tämä on vain mennyt tilapäisesti Amerikkaan! Madama Butterfly vastaa uudelle kosijalle kieltävästi, kerta toisensa jälkeen. Hän ei menetä uskoaan miehen paluuseen.

Eräänä päivänä satamaan saapuu laiva. Se on Pinkertonin laiva! Cio-Cio-San valvoo koko yön, mutta mies ei tule. Umpiuupuneena hän menee nukkumaan. Juuri silloin Pinkerton saapuu - mukanaan vaimo ja aikomuksenaan viedä poika Amerikkaan. Cio-Cio-San murtuu. Jos poika viedään, hänellä ei ole enää mitään, ei ole enää tulevaisuutta. 

Huh, olipa tämä aika tyrmäys! Tuntui että hymyilin ensimmäinen puolikkaan koko ajan. Musiikki on mukaansatempaavaa, huomasin että jalkani heiluivat ihan itsekseen. Lavastus on yksinkertainen, mutta tykkäsin valtavasti siitä värimaailmasta, joka vaatteilla ja päivänvarjoilla oli luotu. Tässä oopperassa lavastus on paikallaan pysyvä, muutoksia tehdään vain seinäpaneeleita liikuttamalla sekä päivänvarjoilla ja lyhdyillä. Simppeliä mutta toimivaa. 

Madama Butterfly on kahden laulajan juhlaa. Ensimmäinen puolisko on pääosin Pinkertonin (Mika Pohjonen). Pinkerton aprikoi, millainen morsian on. No, morsian on kaunis mutta tämän sukulaisista Pinkerton ei pidä. Kovin ilkeästi hän heistä ajattelee. Muutenkin hän tuntuu korostavan amerikkalaisten paremmuutta. Herää kysymys, että miksi hän on halunnut hankkia japanilaisen vaimon, etenkin koska tietää että hänen oleskelunsa Japanissa on tilapäistä. Pohjonen tekee hienoa työtä inhottavana Pinkertonina. Hän sai vähän buuauksia lopussa- johtunee siitä että kyseessä oli oppilasnäytös ja kasiluokkalaiset eivät pitäneet hahmosta. Arvostelun kohteena oli arvatenkin roolihenkilö, ei laulaja. 

Toinen puolisko on melkoinen haaste Madama Butterflylle (Hyeseoung Kwon), hän saa laulaa lähes koko ajan. Ensin kaipuuta, sitten toivoa, lopuksi epätoivoa. Puolitoistatuntinen onkin Kwonin täyttä hallintaa, muut hahmot jäävät väkisinkin taustalle. Kwon on huikean hyvä ja ilmeikäs. Ja loppu on tietysti koskettava. Vaikka tietää, miten kaikki päättyy, jotenkin silti toivoo että jospa kuitenkin loppu olisi onnellinen. 

Koska en ole nähnyt Madama Butterflyta aiemmin, sille ei ole vertailukohtaa. En tiedä, millaisia muita versioita on tehty. Tämä oli erittäin hyvä, kolme tuntia sujahti ohi melkein huomaamatta. Ainahan ooppera on hidastempoista, mutta väliajalla tuntui siltä että miten ihmeessä on mennyt jo tunti. Vaikka tapahtumia on vähän, on lavalla ja musiikissa riittävästi seurattavaa. 

Esityksen jälkeen kävelin kohti keskustaa. Edelläni käveli poikaporukka. Nauratti kun kuuntelin heitä, samalla olin ilahtunut koska he juttelivat esityksestä. Kommentteja oli muun muassa "vitun hyvä", "loppu oli leimi, siinä olisi pitänyt olla samuraimiekka" ja "kiinnostavat kohtaukset kesti jotain kymmenen sekuntia, ja sit kun ne vaan ootti sitä miestä niin se kesti varmaan tunnin". :D Ensimmäisestä olen samaa mieltä, toisesta en (tikari on ihan riittävä), kolmannesta rohkenen olla reippaasti eri mieltä. Okei, varmaan miehen odottaminen kesti lähemmäs tunnin, mutta siinä ajassa koettiin tunnekirjo laidasta laitaan. Kiinnostavat kohtaukset eivät ole kymmensekuntisia, vaan kiinnostus pysyy yllä koko ajan. Minä tietysti tykkään seurata myös orkesterin toimintaa, eli välillä katselin lavan sijasta orkesterimonttuun. 

Madama Butterfly Kansallisoopperassa 10.3. asti

Kuvat Heikki Tuuli

Rooleissa 15.2.2017: Hyeseoung Kwon, Mika Pohjonen, Jeni Packalen, Jaakko Kortekangas, Juha Riihimäki, Petri Pussila, Marko Nykänen, Ylva Gruen, Dong-Hoon Lan, Robert McCloud, Merle Silmato, Maria Mannermaa, Leena Liimatainen, Mikael Kohi, Marko Puustinen, Yuko Valkonen

Musiikinjohto Pietari Inkinen

Ohjaus Yoshi Oïda

Lavastus Tom Schenk

Puvut Thibault Vancraenenbroeck

Valaistus Fabrice Kebour

Oopperassa: Kansallisoopperan Carmina Burana

Sain töissä sähköpostia jo maaliskuussa, että tarjolla on lippuja toukokuiseen Carmina Buranaan. En miettinyt sen kauempaa vaan varasin lipun ja sainkin sen jo huhtikuun alussa. Pitkä odotus itse tapahtumaan siis. 

19.5 oli sitten se ilta, jolloin odotus palkittiin. Kansallisoopperan solistit Hanna Rantala, Sergey Balashov ja Ville Rusanen yhdessä kuoron, lapsikuoron ja orkesterin kanssa järjestivät aivan mielettömän hienon esityksen!

En ollut koskaan kuullut Carmina Buranaa. Kirjastossa kyllä huomasin, että Carl Orffin teos taitaa olla jonkinsortin klassikko päätellen levytysten määrästä :) Aika monet lauluista tuntuivat kuitenkin tutuilta. Voitte muuten kuunnella itse, konsertti taltioitiin ja on katsottavissa Oopperabaletin nettisivuilla Stage24:ssä. 

http://oopperabaletti.fi/stage24/carmina-burana/

Ihastelin konsertissa oikeastaan kaikkea. Kapellimestari Eivind Gullberg Jensen eläytyi vahvasti, välillä suorastaan hyppien. Hän saikin laulajista ja soittajista irti valtavan paljon. Hanna Rantalaa olen kuullut aiemminkin ja pitänyt hänen äänestään. Se on kuin kirkasvetinen soliseva vuoristopuro. Ville Rusanen sai käyttää äänialaa laajasti ja teki sen mainiosti. Hän oli erityisen ilmeikäs esiintyjä. Sergey Balashov oli valitettavan vähän esillä, hänen ääntään olisi mieluusti kuunnellut enemmänkin. 

Kuoro oli kerrassaan erinomainen. Jaksan sitäkin hämmästellä, miten noin suuri joukko saakin laulettua hiljaa kuin kuiskaus. Ja vastapainoksi valtavalla voimalla, seiniä pullistelevan kovaa. On hienoa, kuinka tässä teoksessa kuorolla on suuri rooli eikä se jää solistien taustajoukoksi. Mukana oli myös lapsikuoro, joka sekin oli huikean hyvä.

Istuin katsomossa oikeassa reunassa josta oli paras näkyvyys selloihin, kontrabassoihin ja lyömäsoittimiin. Tarkkailin aika paljon myös soittajia ja huomasin, ettei heillä ollut helppoa. Yksi jousenveto - pitkä tauko - yksi tai ehkä kolme jousenvetoa - tauko... Tai joissain kappaleissa vuorotellen jousella soittamista ja näppäilyä. Saa siinä olla tarkkana mutta orkesteri onnistui, kuten aina ennenkin. 

Pidin teoksen vaihtelevuudesta. Kuorot ja solistit yhdessä ja erikseen, eri soitinryhmät kaksistaan tai kolmistaan, sellojen ja kontrabassojen murina, kastanjetit... Muutkin pitivät, enpä muista milloin viimeksi olisin ollut esityksessä jossa yleisö hurrasi seisaaltaan pitkän aikaa! 

Toisaalta harmi, että esityksiä oli vain tämä yksi. Onneksi on tallenne jota katsella ja kuunnella, koska esityksestä jäi hyvä, kevyt, iloinen olo.

Kulttuurilauantai: Oopperatalon avoimet ovet ja Ateneumin avajaiset

Viime lauantai, 19.3, oli suoranaista kulttuurin riemujuhlaa. Oopperatalon avoimet ovet veti paikalle 4500 henkilöä, ja Ateneumissa kävijöitä oli ilmaisen avajaisviikonlopun aikana kymmenisen tuhatta.

Aloitin pitkän päivän Oopperatalosta. Vartti ennen avaamista (klo 10) Töölöntorin puolella oli pitkä jono. Tässä vaiheessa olin jonon hännillä mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää. Tasalta väkijoukko ryntäsi sisään.

Kiinnostavaa ohjelmaa oli koko ajaksi, täytyi tehdä etukäteen alustava suunnitelma mihin menee ja monelta. Ensimmäiseksi menin Alminsaliin katsomaan baletin aamutuntia. Pakko sanoa että ihastelin ehkä eniten pianistia: tanssijat pystyivät tekemään samoja liikkeitä riippumatta siitä, lähtikö pianosta Marseljeesi, Hämä-hämähäkki vai Bohemian Rhapsody :) Oikein hienoja ja viihdyttäviä tulkintoja :)

Tanssijatkin viihdyttivät yleisöä, välillä nähtiin ehkä muuten ylimääräisiä kikkailuja ja teknisen osaamisen esittelyä. En tiedä oliko tunnelma rennompi kuin yleensä nyt kun oli yleisöä, mutta näytti siltä että kaikilla oli hauskaa. 

Aamutunnin jälkeen pysyttelin vielä Alminsalissa, kun siellä harjoiteltiin Pientä Merenneitoa. Itse Kenneth Greve saapui paikalle ensimmäiseksi tunniksi ohjaamaan solistitanssijoita, ja ilahduin siitä miten hän otti yleisön mukaan. Toivotti tervetulleeksi, pahoitteli että puhui englantia ja kertoi millaisia kohtauksia harjoitellaan. Hän keskeytti tanssijat usein ja ohjeisti heitä, oli hieno nähdä millaisia muutoksia tapahtui ihan pienillä asennon muutoksilla. Näiden ohjeistustaukojen aikana Greve puhui usein yleisölle, kertoi mitä tarinassa tapahtuu, mitä nähtiin ja mitä hän toivoo tehtävän toisin. Mielestäni oli todella hienoa pitää myös yleisö kartalla. 

The Kenneth Greve.

Toisella tunnilla oli joukkokohtausten harjoittelua, sitä en katsonut kuin hetken alusta ennen kuin jatkoin seuraavaan kohteeseen, puolituntiselle luennolle oopperatuotannon tekemisestä.

Ohjausassistentti Jere Erkkilä odotti kuulijoita viidennen kerroksen kuorosalissa. Siellä hän kertoi elävästi siitä, mitä tapahtuu ennen kuin esitys on valmis ensi-iltaan. Yllätyin aikatauluista. Ensinnäkin, nyt suunnitellaan kautta 2020-2021. Toiseksi, näyttämölle siirrytään vain kuusi viikkoa ennen esitysten alkua. Silloin eri tekijät ovat ensi kertaa yhdessä ja ohjaaja näkee millainen kaaos on meneillään. 

Kun esitys ja sen ohjaaja ovat selvillä, jo kahden kuukauden päästä täytyy olla puku- ja lavastussuunnittelu valmiina. Ompelutyöt vievät kuukausia eikä lavasteiden rakentaminenkaan ole mikään helppo juttu. Yleisö kyseli paljon eri asioista, muun muassa Oopperan kummituksen lavasteista ja siitä, miksi siitä puuttuu joitain elementtejä joita maailmalla on nähty sen esityksissä. Selitys oli varsin yksinkertainen. Maailmalla voi olla niin, että esityspaikka on tehty vain Kummitusta varten eikä siellä tapahdu muuta. Lavasteet voivat siis olla paikoillaan kuukausia, vuosia. Täällä sen sijaan lavastuksen pitää olla sekä pystytettävissä että purettavissa nopeasti. Voi olla, että treenit näyttämöllä loppuvat klo 14, ja klo 15 päästään tekemään lavastusta jonka pitää olla valmis kun esitys alkaa klo 19. Sitten se täytyy taas purkaa, jotta näyttämö on vapaa seuraavan aamun treeneihin.

Kuultiin myös kaikenlaisista kommelluksista, joita Erkkilä on nähnyt ja kokenut 30 vuoden aikana. Vaaditaan rautaisia hermoja ja toimintakykyä, jos laulaja sairastuu kesken esityksen, tai näyttämölle on tulossa ylimääräinen ja ihan ulkopuolinen henkilö, tai palohälytys pärähtää soimaan...

Jere Erkkilä.

Lopuksi ennätin vielä pysähtyä pikaisesti lavastus- ja pukusuunnittelija Anna Kontetin pisteelle sekä fantasiamaskin tekopaikalle.

Oopperalta suuntasin Ateneumiin. Sinne oli vapaa pääsy avajaisten kunniaksi. Väkeä oli paljon mutta hyvin mahtui sekaan. Tutustuin kolmeen näyttelyyn: Auguste Rodiniin, Japanomaniaan pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918 ja Suomen taiteen tarinaan. 

Aloitin kolmannesta kerroksesta Japanomania-näyttelystä. Se on ihastuttavan monipuolinen, esillä on niin maalauksia, astioita kuin postikorttejakin. Pidin myös siitä, että mukaan on valittu teoksia joista ei suoraan tule Japani mieleen. Yksi esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan tekemä muotokuva mesenaatti Herman Frithiof Antellista, taiteenkerääjästä jonka tekemä testamenttilahjoitus on tuonut Ateneumiin runsaasti monenlaista taide-esineistöä.

Claude Monet: Manne-Porte, Étretat (1885). Philadelphia Museum of Art, John G. Johnson Collection. Kuva: Philadelphia Museum of Art.

Utagawa Hiroshige: Kameidon luumutarha (1970). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Japanista tulee ensimmäiseksi mieleen geishat, haaleat värit, vanha kulttuuri. Ei nykytaide, jonka voimakkaat värit kiskaisevat katsojan luokseen ja pysäyttävät siihen.

Kolmoskerroksessa on Japanomanian lisäksi Auguste Rodinin veistoksia. Tykästyin niihin kovin. Teosesittelyistä luin, että esimerkiksi vahingoittuneet tai muiden mielestä keskeneräiset teokset olivat Rodinille valmiita, vajavaisuudessaan täydellisiä. Kun ihmishahmolla ei ole käsiä, katsoja joutuu pohtimaan näkemäänsä enemmän. Mitä tapahtuu? Mitä hahmo tekee? Miksi se on tuollainen?

Pidin patsaiden epätavallisuudesta. Hahmojen asennot ovat toisinaan hyvinkin erikoisia. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi pysäytetty kesken liikkeen. Ehkä sen takia ne tuntuvat hyvin voimakkailta. 

Auguste Rodin: Varjo (1880-1964). Ateneum Art Museum. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Rodinin töitä on lisää ykköskerroksessa; samassa tilassa oni esillä myös muutamia hänen läheisten taiteilijatovereidensa tekemiä patsaita.

Kakkoskerros on omistettu Suomen taiteen tarinalle kattaen historian 1940-luvulle saakka. Aiemmin kolmoskerroksessa olleita klassikoita on tuotu alas ja sijoiteltu teemoittain eri "huoneisiin". Onnistunut ratkaisu! Huoneiden vaihteleva väritys ja vahvat värit ovat houkuttelevia. Tilat ovat kiinnostavia jo itsessään. 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Yllä oleva muotokuvaseinä on mielestäni kertakaikkisen huikea, aivan täydellinen. Pitkä rivi taiteilijoita, pitkältä ajanjaksolta, miehiä ja naisia, itsensä ja muiden maalaamana. Tähän on pakko pysähtyä, tämähän on Suomi-taiteen karkkikauppa jossa tosin koskea ei saa mutta katsoa sitäkin hartaammin.

Rodin-näyttely on nähtävissä 8.5.2016 saakka, Japanomania 15.5.2016 asti ja Suomen Taiteen tarina niinkin pitkään kuin 31.12.2020. Lisäksi museon ympärillä on Kaarina Kaikkosen kaksi teosta.

Oopperassa: Kansallisoopperan Thaïs

Eilen oli eräänlainen merkkipäivä: kävin ensimmäistä kertaa Oopperatalossa. Monta kertaa bussilla ohi mennessä olen ajatellut, että tuolla pitää käydä. Nyt asun riittävän lähellä, että on helppo viettää arki-iltakin upeassa ympäristössä.

Työpaikan kautta saan hankittua lippuja teatteriin, oopperaan ja balettiin, helposti, moneen eri esitykseen ja eri laitoksiin yhdellä kertaa. Syksyn lipputarjonnassa oli mukana Thaïs, ooppera josta en tiennyt etukäteen mitään. Se ei haitannut lainkaan, esityksen alku oli helppoa seurattavaa. Ensimmäisellä väliajalla lukaisin selailukappale-käsiohjelmasta vähän tarkemmin, mistä on kyse. 

Toisella väliajalla sain tekstiviestin, jossa kysyttiin mitä esityksessä tapahtuu. Tiivistin juonen lyhyesti - ja ehkä brutaalisti, anteeksi siitä: "Munkki haluaa pelastaa syntisen naisen, sitten kun se saa laulettua naisen luostariin niin se tuleekin katumapäälle kun se nainen olisikin ollut kiva mimmi, mutta sitten on jo myöhäistä."

Niin, kolme tuntia tämän läpikäymiseen meni :) Mutta voi mitkä kolme tuntia ne olivatkaan! 

Koko esiintyjäjoukko oli vakuuttava. Veronika Dzhioeva Thaïsina ja Tommi Hakala Athanaëlina pelasivat täydellisesti yhteen. Heidän laulunsa soi yhteen täyteläisesti ja sopusointuisesti. Muutenkaan kenenkään ääni ei noussut hallitsevana esiin vaan kokonaisuus oli harmoninen. Kovasti ihailen ammattilaulajia: ei ehkä ole helppoa laulaa lattialla maaten mutta kovin vaivattomalta se näyttää. 

Erityisen lämpimästi ajattelen orkesteria, upea suoritus! Aina välillä kun ei ollut tarvetta seurata tekstitystä eikä lavalla tapahtunut paljoa, seurasin orkesterin toimintaa. Se oli kiehtovaa. Olen aiemmin ollut kerran oopperassa, muutama vuosi sitten Roomassa. Muuten olen katsellut oopperoita vain televisiosta tai netin kautta, ja silloinhan kuva keskittyy näyttämölle, ei orkesteriin. On mahtavaa seurata eri soittimien ja soittajien yhteistyötä. Jules Massenetin musiikki on kaunis, mutta kaunistakin musiikkia voi soittaa rumasti. Oopperan orkesteri oli kyllä huikea, kertakaikkiaan. Se energia vei mukanaan, musiikki kuljetti yleisöä niin että muutkin kuin minä olivat haltioissaan. Ansaitusti orkesteri sai valtaisat aplodit. Kiitos menee tietenkin myös kapellimestari Patrick Fournillierille.

Haluan vielä mainita Johan Engelsin lavastuksen ja puvustuksen. Näennäisen yksinkertaiset rakennelmat muotoutuivat yllättävän moneksi, ja pienellä lavasteen liikkeellä saatiin näyttämölle tuotua isoja asioita. Alussa ja lopussa lavasteet ja vaatteet olivat kaikessa karuudessaan kauniita ja vaikuttavia. Välissä prameus toi hurjan kontrastin ja oli omiaan muistuttamaan siitä, että kulta ja kimallus ei ole tae onnesta. Vaatteilla ja peileillä ei saa ikuista nuoruutta, ikuista kauneutta, ikuista rakkautta. 

 

Ensikosketus on otettu ja olen varma siitä, että käynnit jatkuvat. Balettinäytös on vielä korkkaamatta...  Otin mukaan kevään ohjelmiston esitteen ja näyttää siltä, että kaikki kiinnostaa  :)

Thaïs on käyty katsomassa myös ainakin blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Peegee hydratoon ja Lukupino.