 |
| Kuva: Sakari Viika |
Keskiviikkona 18.5 suuntasin Kansallisbalettiin katsomaan palkittua BACH. Forms of Silence and Emptiness -teosta. Pitäisin varmaan mistä tahansa missä on Bachin vahvaa musiikkia, mutta Nacho Duaton koreografia on kyllä ansainnut kaikki saamansa kehut.
Jaffar Chalabin lavastus oli yksinkertainen mutta tehokas. Suurimman osan ajasta näyttämö oli tyhjä, olematta kuitenkaan tyhjä. Tyhjyys oli tunteita ja odotusta täynnä, luoden osaltaan intensiivistä tunnelmaa. Kun mukana oli esineitä tai aloituskuvan rakennelma, näyttämö oli silloinkin suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta silti tuli olo että niin sen pitääkin olla. Siinä oli kaikki se, mitä tarvittiin. Brad Fieldsin valaistus tehosti tunnelmaa entisestään.
 |
| Kuva: Sakari Viika |
Tanssi oli niin upeaa, että katsoessa ei tiennyt tuijottaisiko suu auki vai hymyilisikö. Klassinen ja moderni liikekieli kulkivat käsi kädessä, samoin herkkyys ja raaka voima. Kokonaisuus jakautui moniin pienempiin kohtauksiin, jotka olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Tunnelma oli haikea, viiltävän kaunis, rujo, vimmainen... Välillä nauratti, välillä itketti. Niin taisi käydä muillekin, väliaplodien määrästä ja voimakkuudesta päätellen.
Linas Kavaliauskas oli Bachina loistava. Ison osan ajasta hän oli paikallaan tai sivussa "tarkkailemassa", mutta myös vähäeleisenä hänen läsnäolonsa täytti näyttämön. Päästessään irti, liikkumaan laajasti, hänen karismansa täytti koko salin. Eun-Ji Ha Sellona ja Rebecca King Kuolemana toimivat upeina vastavoimina Kavaliauskasin Bachille.
 |
| Kuva: Sakari Viika |
Puvustus vaihteli yksinkertaisesta runsaahkoon. Ismael Aznar ja Nacho Duato käyttivät pääasiassa yksinkertaisia mustia asuja, kuin jumppapukuja. Tehokasta ja toimivaa myös tämä osasto.
Taas kerran kävi niin, että olin esityksen jälkeen äärimmäisen onnellinen, onnellinen siitä että oli mahdollisuus nähdä livenä jotain näin hienoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti