Kate Morton: The Lake House

Kate Morton: The Lake House
Mantle 2015
599 s.

Hiukan hupaisaa, äskettäin kommentoin Paluu Rivertoniin - postauksen yhteydessä että  toivottavasti Morton keksii tässä The Lake Housessa jotain uutta ettei ala toistaa itseään. Ja kas, juuri niin hän tekee! Tarinassa on toki paljon tuttua mutta myös sitä erilaista.

Kartanomaiseman sijasta ollaan talossa järven rannalla. Talon ja siinä asuneen perheen salaisuuksia alkaa selvittää henkilö perheen ulkopuolelta, poliisi Sadie Sparrow. Myöhemmin hän saa tutkimuksiin mukaan myös yhden talon entisistä asukkaista, Alicen, joka omistaa talon mutta ei ole käynyt siellä vuosikymmeniin. 

Talo on ollut yläluokkaisen perheen asuinpaikka, onnen tyyssija. Kunnes vuoden 1933 keskikesällä, juhannuksena, tapahtuu kauheita. Perheen vajaan vuoden ikäinen poika Theo katoaa jälkiä jättämättä, eikä häntä ole koskaan löydetty. Tutkimukset on aikanaan lopetettu muutaman kuukauden jälkeen, koska johtolankoja ei ollut. Theon elossa olevat sisaret Alice ja Deborah uskovat kumpikin tietävänsä, mitä Theolle tapahtui. Kun he lopulta vuosikymmenien jälkeen kertovat teoriat toisilleen, mysteeri saa ylleen lisää kysymysmerkkejä.

Sadie on osunut talolle sattumalta. Hän on tehnyt töissä virheen ja joutunut pakkolomalle.  Isoisän luona Cornwallissa on hyvä pakopaikka. Lenkillä hän osuu syrjäiselle talolle ja ihastuu paikkaan. Isoisältä ja tämän ystävältä hän kuulee kauan sitten sattuneesta tragediasta ja kiinnostuu tapauksesta. Miten joku voi kadota syrjäisellä talolla mutta kesken juhlien, satojen vieraiden huomaamatta? Miksi jälkiä ja johtolankoja ei ole? Siepattiinko poika ja jos kyllä, niin miksei esitetty lunnasvaatimusta? Jos poika tapettiin, missä ruumis on? Miksei koskaan ole löydetty mitään, ei luita, ei vaatteen palasia, ei mitään?

Sadie followed a flock of mirrored clouds as they drifted across the leadlight windows on the top floor, her gaze stopping at the window on the far left. The nursery, the last place Theo Edevane had been seen before he went missing. She took up a pebble, rolling it thoughtfully between her thumb and index finger, judging its weight idly in her palm. This house might easily have been forgotten but for the story attached to it, the infamy of that little boy's disappearance. Over time the infamy had gained an echo and eventually it had ripened into folklore. The fairy story of a little boy lost and a house cast into an eternal sleep, holding its breath as the garden continued tu tumble and grow around it.

Sadie cast the pebble in a lazy arc towards the lake, where it landed with a rich plink. No doubt about it, the fairy-tale element was one of the trickiest aspects of the case. Cold cases were always a challenge, but this one had the added folklore factor. The story had been told and retold so many times that people had come to accept its mystery. If siders, that is, people who weren't involved; that the mystery was unsolvable was part of its appeal. But it hadn't been witchcraft or magic, and children did not spontaneously dematerialise. They were lost, or stolen, or trafficked. Killed, sometimes, too, but mostly given or taken away. Sadie frowned. There were so many shadow children out there, separated from their parents, tugging at their mother's skirts. Where had this one gone?

Morton rakentaa mysteerin taitavasti. Tarinassa liikutaan eri tasoilla, 1910-luvun alussa, 1930-luvun alussa sekä vuodessa 2003. Eri aikatasoilla seurataan samojen ihmisten kertomia asioita tai kuullaan heistä uusia tietoja. Vaikka henkilöt kertovat itse elämästään, usein luvut päättyvät juuri ennen suurta paljastusta tai salaisuuden selviämistä. Lukija tietää joitain asioita ennen kuin Sadie, mutta kaikki olennaisimmat saadaan selville samaan aikaan. 

Tarinassa esiintyy paljon henkilöitä, osa saa enemmän tilaa ja osa vähemmän. Mietin esimerkiksi Alicen isää Anthonya; hän pääsee ääneen oikeastaan vain yhdessä luvussa. Miksei enempää? Hän on kuitenkin yhtä keskeinen hahmo kuin vaimonsa Eleanor, anoppinsa Constance sekä tyttärensä Alice. Miksi tarina etenee vain naisten kokemana, kun kuitenkin tapahtumien keskipisteessä on myös monta miestä? 

Kuusisataa sivua on paljon, mutta kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Vaikka aikatasoja ja seurattavia henkilöitä on paljon, on helppo pysyä selvillä siitä kuka on kuka ja mikä on kenenkin suhde muihin hahmoihin. Vaikka välillä liikutaan sekä ajassa että paikassa kauas polttopisteestä, kaikki kuitenkin johdattaa kohti mysteeriä, ensin sen tapahtumista ja sitten sen selvittämistä. 

Tästä kirjasta pidin paljon. Viittasin aiemmassa postauksessa myös Mortonin edelliseen teokseen The Secret Keeper sanoen sitä välillä tylsäksi. Tässä ei ollut sitä ongelmaa lainkaan, viihdyin erinomaisesti alusta loppuun. Ja jään odottamaan seuraavaa tiiliskiveä :)