Kate Morton: Takaisin kotiin

 

Kate Morton: Takaisin kotiin

Englanninkielinen alkuteos Homecoming (2023)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Otava 2023

612 s. 

Kun asiasta myöhemmin kysyttiin, Percy Summers sanoi totuudenmukaisesti, että he näyttivät hänen mielestään siltä kuin nukkuisivat, ja saman hän toisti moneen kertaan varsin pitkän elämänsä aikana. 

Joulukuussa 2018 Jess saa viestin, että hänen isoäitinsä Nora on joutunut sairaalaan. Jess jättää Lontoon siltä istumalta taakseen ja suuntaa Australiaan. Isoäiti on hänelle rakas; hän on kasvanut tämän luona ja saanut tältä elämänoppinsa. Perillä häntä odottaa kasa salaisuuksia. Miksi isoäiti oli menossa ullakolle ja miksi Jess ei olisi lapsena saanut mennä sinne? Miksi Nora on avustajansa mukaan ollut tavallista enemmän ajatuksissaan, välillä suorastaan salamyhkäinen? Entä mitä tarkoittavat hänen ohimenevät puheensa lapsesta ja sivuista? 

Vähän kerrallaan Jess pääsee jyvälle suuresta sukusalaisuudesta. Jouluna 1959 Noran veljen Thomasin perhe koki suuren tragedian. Asia on kuohuttanut paikkakuntaa silloin, ja sen juuret kurkottavat nykyhetkeenkin. Poliisi tutki tapausta ja eräs toimittaja kirjoitti siitä kirjan, mutta Jess saa huomata että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, tai miltä se on laitettu näyttämään. Jotkut tiesivät enemmän kuin kertoivat, jotkut puolestaan pidettiin pimennossa tarpeettoman pitkään. Mutta vaikka joku tai jotkut haluaisivat pitää asiat salassa, niillä on tapana kaivautua esiin. 

Ulkona aamun sarastuksessa päästi naurulintu käkätyksensä ilman halki, ja äkkiä Jessiä puistatti. Hän ei ollut hurjimmissa kuvitelmissaankaan osannut epäillä, että suvun historiaan kätkeytyi sellaisen häväistysjuttu. Nora ei ollut koskaan maininnut mistään sen suuntaisesta - ei sanallakaan. Itse asiassa Jessistä tuntui nyt selvältä, että isoäiti oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen hirvittävän murhenäytelmän salassa. 

Tragedia oli silti varmasti vaikuttanut isoäidin elämään merkittävästi, vaikka olikin sattunut kaukana Darling Housesta. Nora oli jumaloinut veljeään. Oliko hän ollut läheisissä suhteissa myös veljensä vaimoon Isabel Turneriin? Jess halusi kärsimättömästi tietää lisää ja tunsi muidenkin kysymysten heräävän sisällään. Kaikki tutkivan toimittajan vaistot, joita hän oli hionut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan, olivat valpastuneet äärimmilleen. Oli hankittava lisää tietoa valokuvan naisesta, Isabel Turnerista, ja siitä, mikä oikein oli johtanut joen rannalla sinä iltapäivänä tapahtuneeseen murhenäytelmään. 

Kannessa väitetään kirjan olevan "Mortonin tähänastisista paras", en ole samaa mieltä. Hyvä tämä on ehdottomasti, mutta minulle ei ykkönen. En tiedä pystyykö Morton ylittämään lukukokemustani Hylätystä puutarhasta, mutta eipä sillä väliä, taitava tarinankertoja hän on aina. Pidän siitä, että tarinassa ollaan paljon vuodessa 1959, eikä tragedia jää pelkästään lehtijuttujen ja siitä kirjoitetun kirjan varaan. Pidän myös siitä, että pahin asia tapahtuu heti alussa eikä siitä pelkästään vihjailla satojen sivujen ajan. 

Jessin, hänen äitinsä Pollyn ja Noran keskinäiset suhteet ongelmineen ovat keskeinen teema. Fyysinen etäisyys ei aina tarkoita henkistä etäisyyttä, mutta toisaalta, samassa maassa asuminen voi silti tarkoittaa ettei tavata vuosikymmeniin. Heillä kaikilla on oma traumansa, joka kunkin on käytävä läpi. 

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alussa, silti minusta tuntui että tarina lähtee liikkeelle turhankin hitaasti. En osaa selittää miksi. Ehkä on liikaa Jessin lapsuusmuistoja ja nykyhetken sairaalavierailuja, ennen kuin hän pääsee salaisuuden jäljille. Loppuun olin myös vähän pettynyt, tragedian tausta tuntui jotenkin lattealta. 

Tässäkin on paljon mortonmaisia elementtejä, asioita jotka ovat tuttuja jo aiemmista kirjoista. Kadonnut lapsi (The Lake House), joskin juhannuksena eikä jouluna, muutto ja paluu (Rivertonista Lontooseen ja sitten takaisin vuosikymmeniä myöhemmin, Paluu Rivertoniin), tarinan seuranta useamman henkilön näkökulmasta (Kaukaiset hetket), kartano/linna/suuri talo ja puutarha joita kuvaillaan runsain sanoin, tyttärentytär ja isoäiti (Hylätty puutarha)... Tuttua ja turvallista, mutta silti aina on olo että lukee uutta tarinaa eikä vanhan toistoa. Mortonin vahvuus on eläväisissä henkilöhahmoissa ja siinä, että hän saa monipolviset tarinat pysymään koossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta". Tämä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 23, "kirja on iso" tai 40, "kirjassa hylätään jotain". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on paluu jonnekin.

Takaisin kotiin on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Luetut.net ja Kotona kirjassa. 

Kate Morton: The Lake House

Kate Morton: The Lake House
Mantle 2015
599 s.

Hiukan hupaisaa, äskettäin kommentoin Paluu Rivertoniin - postauksen yhteydessä että  toivottavasti Morton keksii tässä The Lake Housessa jotain uutta ettei ala toistaa itseään. Ja kas, juuri niin hän tekee! Tarinassa on toki paljon tuttua mutta myös sitä erilaista.

Kartanomaiseman sijasta ollaan talossa järven rannalla. Talon ja siinä asuneen perheen salaisuuksia alkaa selvittää henkilö perheen ulkopuolelta, poliisi Sadie Sparrow. Myöhemmin hän saa tutkimuksiin mukaan myös yhden talon entisistä asukkaista, Alicen, joka omistaa talon mutta ei ole käynyt siellä vuosikymmeniin. 

Talo on ollut yläluokkaisen perheen asuinpaikka, onnen tyyssija. Kunnes vuoden 1933 keskikesällä, juhannuksena, tapahtuu kauheita. Perheen vajaan vuoden ikäinen poika Theo katoaa jälkiä jättämättä, eikä häntä ole koskaan löydetty. Tutkimukset on aikanaan lopetettu muutaman kuukauden jälkeen, koska johtolankoja ei ollut. Theon elossa olevat sisaret Alice ja Deborah uskovat kumpikin tietävänsä, mitä Theolle tapahtui. Kun he lopulta vuosikymmenien jälkeen kertovat teoriat toisilleen, mysteeri saa ylleen lisää kysymysmerkkejä.

Sadie on osunut talolle sattumalta. Hän on tehnyt töissä virheen ja joutunut pakkolomalle.  Isoisän luona Cornwallissa on hyvä pakopaikka. Lenkillä hän osuu syrjäiselle talolle ja ihastuu paikkaan. Isoisältä ja tämän ystävältä hän kuulee kauan sitten sattuneesta tragediasta ja kiinnostuu tapauksesta. Miten joku voi kadota syrjäisellä talolla mutta kesken juhlien, satojen vieraiden huomaamatta? Miksi jälkiä ja johtolankoja ei ole? Siepattiinko poika ja jos kyllä, niin miksei esitetty lunnasvaatimusta? Jos poika tapettiin, missä ruumis on? Miksei koskaan ole löydetty mitään, ei luita, ei vaatteen palasia, ei mitään?

Sadie followed a flock of mirrored clouds as they drifted across the leadlight windows on the top floor, her gaze stopping at the window on the far left. The nursery, the last place Theo Edevane had been seen before he went missing. She took up a pebble, rolling it thoughtfully between her thumb and index finger, judging its weight idly in her palm. This house might easily have been forgotten but for the story attached to it, the infamy of that little boy's disappearance. Over time the infamy had gained an echo and eventually it had ripened into folklore. The fairy story of a little boy lost and a house cast into an eternal sleep, holding its breath as the garden continued tu tumble and grow around it.

Sadie cast the pebble in a lazy arc towards the lake, where it landed with a rich plink. No doubt about it, the fairy-tale element was one of the trickiest aspects of the case. Cold cases were always a challenge, but this one had the added folklore factor. The story had been told and retold so many times that people had come to accept its mystery. If siders, that is, people who weren't involved; that the mystery was unsolvable was part of its appeal. But it hadn't been witchcraft or magic, and children did not spontaneously dematerialise. They were lost, or stolen, or trafficked. Killed, sometimes, too, but mostly given or taken away. Sadie frowned. There were so many shadow children out there, separated from their parents, tugging at their mother's skirts. Where had this one gone?

Morton rakentaa mysteerin taitavasti. Tarinassa liikutaan eri tasoilla, 1910-luvun alussa, 1930-luvun alussa sekä vuodessa 2003. Eri aikatasoilla seurataan samojen ihmisten kertomia asioita tai kuullaan heistä uusia tietoja. Vaikka henkilöt kertovat itse elämästään, usein luvut päättyvät juuri ennen suurta paljastusta tai salaisuuden selviämistä. Lukija tietää joitain asioita ennen kuin Sadie, mutta kaikki olennaisimmat saadaan selville samaan aikaan. 

Tarinassa esiintyy paljon henkilöitä, osa saa enemmän tilaa ja osa vähemmän. Mietin esimerkiksi Alicen isää Anthonya; hän pääsee ääneen oikeastaan vain yhdessä luvussa. Miksei enempää? Hän on kuitenkin yhtä keskeinen hahmo kuin vaimonsa Eleanor, anoppinsa Constance sekä tyttärensä Alice. Miksi tarina etenee vain naisten kokemana, kun kuitenkin tapahtumien keskipisteessä on myös monta miestä? 

Kuusisataa sivua on paljon, mutta kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Vaikka aikatasoja ja seurattavia henkilöitä on paljon, on helppo pysyä selvillä siitä kuka on kuka ja mikä on kenenkin suhde muihin hahmoihin. Vaikka välillä liikutaan sekä ajassa että paikassa kauas polttopisteestä, kaikki kuitenkin johdattaa kohti mysteeriä, ensin sen tapahtumista ja sitten sen selvittämistä. 

Tästä kirjasta pidin paljon. Viittasin aiemmassa postauksessa myös Mortonin edelliseen teokseen The Secret Keeper sanoen sitä välillä tylsäksi. Tässä ei ollut sitä ongelmaa lainkaan, viihdyin erinomaisesti alusta loppuun. Ja jään odottamaan seuraavaa tiiliskiveä :)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Ilmestynyt englanniksi nimillä The House at Riverton ja The Shifting Fog (2006)
Suomentanut Helinä Kangas
Bazar 2011
613 s.

Kate Mortonin tiiliskiviromaanit ovat olleet mieluisaa luettavaa, sekä sisällöltään että ulkoasultaan, niin myös hänen esikoisensa Paluu Rivertoniin. Tarina on monipolvinen ja lumoava. Iso väljä fontti tekee kirjasta helpon lähestyä ja tekstistä sujuvaa luettavaa. 

Jo tässä ensimmäisessä teoksessa Morton vie lukijan englantilaiseen kartanomiljööseen selvittämään menneisyyden tapahtumia. (Tämä kaava taitaa toistua lähes kaikissa hänen romaaneissaan.) Liki satavuotias Grace on jättänyt Rivertonin kartanon taakseen, mutta joutuu palaamaan sinne sekä muistoissaan että fyysisesti, kun kartanon traagisista tapahtumista ollaan tekemässä elokuvaa. 

Riverton on aina ollut seurapiirielämän keskus. Ensimmäinen maailmansota muuttaa kuitenkin myös kartanon arkea. Menetyksiltä ei vältytä, ja kartano saa uuden isäntäperheen. Grace on ollut nuorena tyttönä kartanossa ensin sisäkkönä, sittemmin perheen tyttärien kamarineitinä. Hän on heidän varjonsa, useimmiten näkymättömissä mutta aina läsnä. Palvelijana hän näkee ja kuulee kaikkea, mutta on aina uskollinen perheelle. Hän seuraa Hannahia Lontooseen ja näkee aivan uudenlaista elämää. Sotaa ei kuitenkaan seuraa pelkkä onni. Paratiisiin tunkeutuu käärme, joka on valmiina myrkyttämään nuorten naisten ja miesten elämän. Käärme seuraa mukana Lontoosta Rivertoniin, kohti vuotta 1924 ja väistämätöntä päätöstä.

Grace on ollut niin uskollinen Hannahille, että on jättänyt oman elämänsä mahdollisuudet käyttämättä. Koskaan hän ei ole sitä katunut, ei myöskään sinä yhtenä kohtalokkaana iltana. Hän on piilottanut tapahtumat mielensä sopukoihin eikä anna niiden palata ennen kuin viimeisinä elinpäivinään. Silloinkaan hän ei ole valmis paljastamaan muille kuin tyttärenpojalleen, mitä kartanossa oikeasti tapahtui.

Kolmatta valokuvaa en mielelläni edes katsoisi; haluaisin olla tunnistamatta sen henkilöitä, sijoittamatta kuvaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Mutta tunnen nuo juhlavaatteisiin pukeutuneet ihmiset. Silloin pidettiin paljon juhlia, ja ihmiset nauttivat pukeutumisesta ja valokuvaajille poseeraamisesta. Kuva voisi olla mistä tahansa sellaisesta tilanteesta. Mutta ei. Tiedän, missä se on otettu, ja tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistan hyvin, mitä heillä kaikilla oli yllään. Muistan veren, sen muodostaman kuvion hänen vaalealla puvullaan, niin kuin sen päälle olisi heitetty pullo mustetta. En koskaan saanut tahraa kokonaan pois, eikä sillä olisi ollut mitään merkitystäkään. Minun olisi pitänyt heittää koko vaate menemään. Hän ei halunnut nähdä sitä silmissään, saati panna sitä ylleen.

Mutta tässä valokuvassa he eivät vielä tiedä siitä mitään. Hannah, Emmeline ja Teddy hymyilevät kameraan. Se on "ennen". Katson Hannahin kasvoja etsien niistä jotakin merkkiä, aavistusta tulevasta onnettomuudesta. Tietenkään sellaista ei ole. Hänen katseessaan näkyy korkeintaan odotusta. Tai kenties minä vain kuvittelen niin, koska tiedän, mitkä hänen tunteensa olivat.

Niin se vain on, että kartanot ruusutarhoineen ja salaisuuksineen ovat mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Pidin erityisesti siitä, kuinka pitkälle historiaan tarina ulottui. Lisäksi oli erityisen kiinnostavaa päästä seuraamaan tapahtumia palvelijoiden kerroksesta, sivusilmällä nähtyinä, sivukorvalla kuultuina. Heidän keskinäiset suhteensa tuntuivat aivan yhtä tärkeiltä ja jopa kiinnostavammilta kuin herrasväen suhteet sekä toisiinsa että palveluskuntaan. 

Mitään yllätyksellistä kirjassa ei ole, mutta eipä se sellaista tarvitsekaan ollakseen kiehtova. Pidin kyllä siitä, että välillä oltiin useita vuosia Lontoossa eikä pysytty ainoastaan kartanon mailla. Se toi henkilöhahmoihin uusia ulottuvuuksia, uutta särmää. 

Päähenkilö Grace on aivan mahtava hahmo. Yllätyin siitä, etten ärsyyntynyt ollenkaan hänen "alamaisuudestaan", siitä että hän hylkää monia mahdollisuuksia onneen pysyttelemällä itsepäisesti Hannahin luona. Hän perustelee ratkaisunsa ja koska ei ole katkera, ei lukijankaan tarvitse harmitella hänen päätöksiään. 

Välillä mietin, että toivottavasti Morton keksii jatkossa jotain uutta, koska nyt vaarana on että hän alkaa toistaa itseään. Että hän kertoo samaa tarinaa samassa ympäristössä, vain eri henkilöillä. Seuraava suomennos Salaisuuden kantaja on tulossa ensi syksynä; luin äskettäin The Secret Keeperin englanniksi ja se on ollut tähän mennessä tylsin. Siinä poistutaan kartanomaisemasta mutta muuten tarina on tuttua Mortonia. Pidin alusta ja loppu oli todella hyvä, mutta keskikohta oli paikoitellen jopa puuduttavaa. Olen jo lainannut viimeisimmän kirja The Lake House ja aloitan sitä seuraavaksi, kuitenkin odotan sitäkin innolla. Samalla toivon, että mukana on ripaus jotain lisää, jotain yllättävää tai erilaista.

Paluu Rivertoniin on saanut paljon arvioita vuosien varrella, siitä on kirjoitettu muun muassa Amman lukuhetkessä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Le Masque Rougessa, Cilla in Wonderlandissa sekä Sonjan lukuhetkissä.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan "kirjassa joku kuolee".

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Englanninkielinen alkuperäisteos The Distant Hours (2010)
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Bazar 2015
727 s.

Toistan itseäni: Oijoijoi, ihana, ihana kirja!

Viime vuonna olin haltioissani Kate Mortonin Hylätystä puutarhasta, ja nyt olen ihan yhtä haltioissani, ellen vielä enemmänkin, Kaukaisista hetkistä.

Edie Burchill kiinnostuu äitinsä menneisyydestä, kun tämä purskahtaa itkuun saatuaan kirjeen. Äiti ei suostu kertomaan mistä on kyse, joten Edie lähtee tutkimaan asiaa omin päin. Alkuksi hän osuu puoliksi sattumalta Milderhurstin linnaan, jossa hänen äitinsä on ollut evakkona toisen maailmansodan aikaan. Linnassa hän tutustuu kolmeen sisarukseen, ja kiinnostuu myös heidän tarinoistaan. Mikä on saanut Percyn, Saffyn ja Juniperin pysymään rapistuneessa linnassa vuosikymmenet, puolittain erakkoina? Miksi äiti ei ole kertonut ajastaan linnassa, ja miksi naiset eivät ole pitäneet yhteyttä sodan jälkeen?

Myöhemmin Edie saa tehtäväksi kirjoittaa johdannon linnan entisen isännän kirjoittamaan kirjaan, josta julkaistaan 75-vuotisjuhlapainos. Hän on lukenut kirjan lapsena ja se on ollut aina yksi hänen suosikeistaan, joten tietenkin hän suostuu. Paluu linnaan vie hänet yllättävän totuuden luo. 

Nousin askeliani varoen aina vain ylemmäs ja ohitin sään kuluttaman aurinkokellon, vaikeneville korokkeille nostetun kärsivällisen uurnarivistön, kaksi kivipeuraa, jotka ottivat mittaa toisistaan laiminlyötyjen pensasaitojen ohi, kunnes tulin vihdoin viimeiselle portaalle ja rinne vaihtui tasamaaksi. Ryhmyisten hedelmäpuiden oksat muodostivat eteeni lehtikäytävän, joka veti minua puoleensa. Muistan ajatelleeni tuona ensimmäisenä aamuna, että puutarhalla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma; ihan kuin sille olisi annettu käsky ja se olisi odottanut minua, kieltäytynyt jättämästä eksyksiin ja punonut juoniaan toimittaakseen minut linnaan.

Hentomielistä höpsötystä totta kai. Voin vain olettaa, että olin jyrkän nousun jälkeen pyörällä päästäni ja altis mahtipontisille ajatuksille. Joka tapauksessa olin tarmoa täynnä. Olin peloton (joskin aika hikinen) seikkailija, joka oli muljahtanut omasta ajastaan ja paikastaan ja oli matkalla valloittamaan... no jotakin. Mitäpä tuosta, että retken huipennus sattui olemaan kolme vanhaa naista ja kartanon kiertokäynti, mahdollisesti kutsu jäädä teelle, jos oikein tuuri kävi.

Edellisessä postauksessa Ihmeellisten asioiden museosta kaipasin tarinankerrontaa muidenkin kuin Coralien ja Eddien näkökulmista. Kaukaisissa hetkissä sen saan, sillä siinä palataan Edien äidin Meredithin sodanaikaisiin kokemuksiin linnassa, samoin vuosien 1939 ja 1941 tapahtumia koetaan sekä kolmen sisaruksen että Tom Cavillin näkökulmasta. Mielestäni tällainen ratkaisu on oivallinen. Siinä nähdään ihmisten väliset suhteet molempien / kaikkien kokemana, lisäksi kaikki päähenkilöt saavat lisäulottuvuuksia. 

Huomasin, että siinä missä Hylätyssä puutarhassa on kartano ja puutarha, tässä on linna ja puutarha. Muistan ajatelleeni lukiessa, että jaaha, minua ei haittaa mutta joku muu saattaa ärsyyntyä ja ihmetellä, eikö olisi löytynyt muuta päätapahtumapaikkaa. Ajatuksissani vilahti myös, että jotakuta saattaa ärsyttää varsin koristeellinen ja adjektiivipitoinen kieli, minä olin tietysti iloinen että runsaan kuvailun ansiosta kirjan sivumäärä on suuri ja lukunautinto kestää kauemmin. Minulle kirjassa ei ollut yhtään tyhjäkäyntiä, vaan kuvailu loi mieleen visuaalisen maiseman ja toi hyvin todellisen tunnun siitä että olisin itsekin ollut mukana.  

Näiden kahden lukemani kirjan myötä Kate Morton on nousemassa yhdeksi ehdottomaksi suosikeistani. On hauskaa, että tämäkin on julkaistu jo 2010, joten voi olettaa Mortonin kirjoittaneen lisää. Sitä en sitten tiedä, jaksanko odottaa suomennoksia vai etsinkö käsiini englanninkieliset kirjat. 

Kaukaiset hetket on luettu myös blogeissa Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket ja Lillin kirjataivas.

Ruksaan Kirja joka maasta - haasteen kohdan Iso-Britannia. 

  

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Englanninkielinen alkuperäisteos The Forgotten Garden (2008)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2014
669 s.

Oijoijoi. Ihana, ihana, ihana kirja!

Hylätty puutarha on hieno ja koskettava kertomus naisista, joiden elämät risteävät yli sadan vuoden aikana, eri puolilla maapalloa. On australialainen Nell, joka 1920-luvulla kuulee olevansa löytölapsi. Se keikauttaa hänen maailmansa, kaikki entinen jää hänen alkaessaan etsiä juuriaan - ja itseään. 1970-luku vie hänet Englantiin, cornwallilaiseen kartanoon, sen rantataloon sekä puutarhaan. 

Nellin tyttärentytär Cassandra seuraa hänen jälkiään 2000-luvulla. Cassandra tapaa ihmisiä, jotka ovat tavanneet Nellin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat kuulleet tarinoita aikakaudesta, jolloin Nell on ollut lapsi.

Välillä käydään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, tutustutaan kartanon asukkaisiin ja salaisuuksiin. Lukija saa koota palapeliä yhdessä sekä Nellin että Cassandran kanssa, saa vierailla hylätyissä rantahuvilassa ja puutarhassa, saa jännittää selviävätkö asiat.

Naurettavaa käytöstä jo puolta nuoremmallekin naiselle, mutta hällä väliä. Oli sietämätöntä ajatella, että joutui seisomaan niin lähellä sukutilaansa, omaa synnyinkotiaan, saamatta nähdä niistä vilahdustakaan. Oli valitettavaa, ettei ruumiillinen ketteryys vetänyt vertoja hänen sitkeydelleen. Hän oli ollut yhtä lailla häpeissään ja kiitollinen, kun Julia Bennett oli sattunut näkemään hänen tunkeutumisyrityksensä. Onneksi Blackhurstin uusi omistaja oli hyväksynyt Nellin selityksen ja kutsunut hänet katsomaan.

Oli tuntunut kovin oudolta nähdä talo sisäpuolelta. Oudolta, mutta ei sillä tavoin kuin hän oli odottanut. Hän oli ollut mykkänä odotuksesta. Hän oli kulkenut aulan halki, noussut portaat, kurkistellut ovista ja sanonut itselleen aina vain uudelleen: sinun äitisi on istunut täällä, sinun äitisi on kävellyt täällä, sinun äitisi on rakastanut täällä; ja hän oli odottanut, että sen kaiken suunnattomuus murskaisi hänet. Että jonkinlainen tietämisen aalto irtautuisi talon seinistä ja paiskautuisi hänen päälleen, että jokin syvä osa hänestä tuntisi talon kodiksi. Mitään sellaista tietoa ei kuitenkaan ollut tullut. Typerä odotus, tietenkin, eikä ollenkaan Nellin tapaista. Mutta minkä sille voi. Käytännöllisinkin ihminen joutui toisinaan kaipauksen uhriksi. Nyt hän sentään voisi lisätä sisältöä niihin muistoihin, joita yritti rakentaa uudelleen, ja hänen kuvittelemansa keskustelut käytäisiin nyt todellisissa huoneissa.

Toisaalta olisin halunnut ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukukokemusta. Kiitos kielestä menee tietysti myös suomentajalle, kirja on täynnä hienoja maisemakuvauksia, koskettavia tunnetiloja, kiehtovia ja jännittäviäkin esineitä, hyytävän inhottavia ihmisiä, oikullisuutta, perinteitä ja vaikka mitä muuta. 

Olen valtavan iloinen saadessani lukea näin hienoa kirjallisuutta! Tarina on monipolvinen, mutta aikatasojen vaihtumisesta huolimatta helposti seurattava. Henkilöhahmoja on eri tasoilla riittävän vähän, etteivät he unohdu eivätkä sekoitu. Samalla monet henkilöt saavat niin paljon tilaa, että he tulevat tutummiksi kuin naapurit.

Hylätystä puutarhasta jäi kupliva olo, sellainen ettei oikein mahdu kehoonsa vaan purskahtelee sen ulkopuolelle, sellainen että on täynnä ja haltioissaan, suunnaton ilo että tämä hieno tarina on kirjoitettu ja jaettu ihmisille.

Kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti, arvio löytyy ainakin Lumiomenasta, Ullan Luetuista kirjoista, Leena Lumilta sekä Sonjan lukuhetkistä.