Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 

Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava 2025

237 s. 

Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen. 

1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa. 

Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä. 

Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.

Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin. 

Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita. 

Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä". 

Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 

Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Otava 2020

176 s. 

Konstantinos on suomalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hän oli 10-vuotias vanhempien erotessa ja isän muuttaessa takaisin Kreikkaan. Siitä saakka Konstantinos on yrittänyt vihata isää ja unohtaa tämän, tuloksetta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, hän matkustaa etsimään isäänsä. Matka kuljettaa hänet pienelle saarelle, jossa isä asuu pienessä uskonnollisessa yhteisössä, Getsemanen skiitassa. Saarelle tullessaan poika ei tiedä, miten isä suhtautuu hänen saapumiseensa. Hän ei tiedä, viipyykö saarella tunteja, päivän vai viikon. Lopulta hän päätyy jäämään kuukausiksi. Saarella on paitsi isä myös jotain, joka saa hänet tuntemaan sisäistä rauhaa ja hyväksyntää.  

Isä sanoo, että kahdestaan kaikki sujuu helposti, mutta vanhus on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta ja ollut aikoinaan pitkiä aikoja yksin. Mutta silloinkin hän on toimittanut kaikki vuorokauden palvelukset säntillisesti, herännyt joka yö ja kävellyt yksin kirkkoon, sytyttänyt ensimmäiset lampukat ja aloittanut rukouksen.

Ilman vanhusta ketju olisi katkennut, sillä hän saapui saarelle parikymppisenä noviisina, ja silloin vanhuksena toimi viimeisiä aikoja isä Theofanes. Myös isä Theofanes tuli saarelle hyvin nuorena, ja hänen hengellisenä isänään toimi isä Dionysios. Isä Dionysioksen hengellisenä isänä toimi Joakim, ja isä Joakimin hengellisenä isänä Gregorios, joka saapui saarelle vuonna 1830. Gregorioksen hengellinen isä taas oli Kristodoulos, ja isä Kristodouloksen hengellinen isä oli suuresti kunnioitettu Efraim, joka perusti skiitan vuonna 1742. Hän tuli saarelle Mar Saban luostarista Palestiinasta. 

Kuuntelen isää ja mietin pientä saarta meren keskellä, harjanteelle rakennettua kirkkoa ja yksinäistä miestä sen sisällä, aamuyön hiljaisuutta. Olisiko vanhus jatkanut rukoustaan samalla tavalla, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan tullut saarelle, elämänsä loppuun saakka?

Tässä kirjassa hengellisyys on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta ei päällekäyvästi. Se keskittyy saarelle, joka on kuin oma planeettansa kaukana muusta, vaikka Kreikan mantereelle onkin vain kymmenen kilometriä. Konstantinos solahtaa helposti osaksi saarta ja skiittaa, mutta hänellä ei ole painetta eikä velvollisuutta osallistua kaikkeen. Hän ei alussa osallistu yökolmen palvelukseen tai muista rukoilla jokaisessa vaiheessa kynttilänvalmistusta, mutta se on ihan ookoo niin hänelle kuin skiitan muille jäsenille. 

Vaikka isää ja poikaa erottaa viisitoista vuotta ja pojan kasvaminen lapsesta aikuiseksi, he löytävät yhteyden nopeasti. Saari tuntuu turvalliselta ympäristöltä käydä keskustelua kipeistä asioista. Molemmat uskaltavat tunnustaa tunteitaan ja epävarmuuksiaan, kertoa mitä ovat tehneet ja miksi. 

Lukemisesta jäi itselleni lämmin ja lohdullinen olo. Pojan ollessa Helsingissä Kreikka on kaukana, saarella ollessa Helsinki on kaukana. Helsingissä on äiti, saarella isä. Äiti on hyväksynyt isän katoamisen poikansa elämästä, mutta ei vastustele kun tämä haluaa lähteä etsimään isää. Vanhemmat ovat löytäneet paikkansa, ja kumpikin omalla tavallaan tulee poikaa tämän etsiessä omaa paikkaansa. Kaikki myös tiedostavat sen, että paikka voi olla muuttuva. Ennalta ei voi tietää, mihin elämä vie. Mutta tämän kaltaiset kirjat vahvistavat ajatusta, että asioilla on tapana järjestyä. Etäisyys Helsingistä auttaa poikaa päästämään irti vihan ja katkeruuden tunteista ja haluamaan tutustua siihen isään, mikä tämä on nyt. 

Lukujen ja osien väliin jää tilaa lukijalle hengittää. Tapahtumia ja henkilöitä on vähän, saarella rutiinit tuovat tuttuutta ja turvaa. Keskustelua käydään isoista aiheista, mutta lyhyesti, jättäen tilaa lukijan omille pohdinnoille. Kirja on pieni mutta vahva, ilmava mutta vakaa. 

Hengittämisen taito on luettu esimerkiksi blogeissa Lumiomena, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ja Mummo matkalla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan täyteen viimeisen kohdan eli numeron 42, "kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä". Kiitos muille haasteosallistujille, luin teidän valmiita listojanne ja bongasin tämän yhdestä. 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2022

192 s.

Joel Haahtelan kolmas pienoisromaani on - jälleen kerran - sivumääräänsä paljon suurempi romaani. Siinä on suuria teemoja ja ajatuksia, ja kaunis kieli saa lukija viipymään sanojen parissa pitkään. 

Kuten pienoisromaanien trilogian avausosassa Adèlen kysymys, tässäkin päähenkilö on nimetön. Hän matkustaa Jerusalemiin hakeakseen sairastuneen veljensä kotiin. Koska veli ei ihan vielä pääse pois sairaalasta, päähenkilö viettää aikaansa sekä tämän asunnolla että kaupungilla. Asunnosta hän löytää heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jonka oli luullut kadonneen. Isoisä on piirtänyt muistikirjaan muinaisen Jerusalemin temppelin, ja Temppelivuorelle Jaakobin portaat, portaat jotka Raamatun mukaan yhdistävät maan ja taivaan. Ovatko portaat oikeasti olemassa ja onko ne mahdollista löytää? 

Muutaman talvisen päivän mies kulkee Jerusalemissa, muistellen samalla elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan. Vähitellen kaupunki vetää hänet syvemmälle pauloihinsa, ja mies alkaa ymmärtää miksi puhutaan niin sanotusta Jerusalem-syndroomasta. Kaupungin historia ja henki voi vetää niin syvälle sisuksiinsa, että sinne on mahdollisuus upota kokonaan.

Isä muutti rakkautensa kajuutaksi. Päivisin hän suunnitteli laivoja, laski kaavoja ja piirsi. Iltaisin hän kapusi kerrostalomme ullakolle ja nikkaroi.

Hieman ennen joulua, ensilumen sataessa, kajuutta oli valmis. Pyöreästä ikkunasta näkyivät Kruununhaan mustat katot ja savupiiput, ikkunanreunaa koristi messinkihela. Ullakkokopperon seinällä roikkui puuplokeja, tuliaisia Lyypekin satamasta. Istuimme veljeni Iljan kanssa laivassa, keskellä kivikorttelia, kahdenkymmenen metrin korkeudessa. Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. Liisankadun suunnassa siinteli vaarallinen karikko. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, varhain aamulla, ajoin pimeää Tuusulanväylää lentoasemalle ja pysäköin Citroënin terminaalin parkkihalliin. Vaihdoin lentokonetta Budapestissä ja saavuin myöhään iltapäivällä Ben Gurionin lehtokentälle. Oli tammikuu, ja Helsingissä alkanut lumisade pyrytti mantereen halki aina Jerusalemiin saakka. Kun astuin ulos, minusta tuntui kuin olisin palannut samaan paikkaan, josta olin juuri lähtenyt. 

Olen poikkeuksetta tykännyt Haahtelan teoksista, pidän niiden syvästä inhimillisyydestä. Haahtela osaa kertoa suuria tarinoita, joita ei tarvitse täyttää tapahtumavyöryllä. Ihmiset tutustuvat itseensä, ja tutkailevat avoimesti myös ympäristöään. Henkisyys ja hengellisyys on läsnä, mutta luontevana osana päähenkilön tekemään tarkkailua. Lukijalle ei tuputeta mitään, vaan hänet viedään mukana milloin kirkkoon, milloin luostariin, milloin Raamatun tarinoihin ja tapahtumapaikkoihin. 

Tämä, kuten muutkin Haahtelan teokset, ovat sellaisia että ne voi lukea moneen kertaan. Niistä löytää aina jotain uutta ajateltavaa. Kiireetön tunnelma kutsuu mukaan rauhoittumaan ja suorastaan pysähtymään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". Tässä kyllä toteutuu molemmat. Ihana kansi ja hyvä, persoonallinen nimi. 

Jaakobin portaat on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Katveita.