Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät
Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)
Suomentanut Saana Rusi
Tammi 2025
282 s.
Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana.
Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää.
"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"
Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen.
"Ulos täältä, kissa!"
Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.
"Minne sinä oikein piilouduit?"
Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...
Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.
"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"
Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan.
Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.
Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa.
Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti