Espanjankielinen alkuteos Un verdor terrible (2020)
Suomentanut Antero Tiittula
Tammi 2023
206 s.
Jestas sentään mitä juuri luin! Olen suorastaan haltioissani! Vähän jännitin etukäteen, sillä kirjan esittelyteksti kertoo tiedemiehistä ja keksinnöistä, heidän ja niiden yhteyksistä, neroudesta ja hulluudesta. Olen humanisti enkä luonnontieteilijä, tajuaisinko mitään ja pysyisinkö kärryillä ilman kemian, fysiikan ja matematiikan osaamista? Suotta jännitin. Toki joitain kohtia on, mitä luin useampaan kertaan enkä silti ollut varma, mitä siinä sanotaan, mutta muuten tarina pysyy ymmärrettävällä tasolla.
Kiehtovuus syntyy pitkälti siitä, että alun tietokirjamaisuudesta edetään vaivihkaa yhä fiktiivisempään ja intensiivisempään. Ensimmäinen luku "Preussinsininen" laittoi miettimään, mikä tässä on keksittyä vai onko mikään. Myöhemmissä luvuissa mukaan tulee vähän kerrassaan yhä enemmän henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia, mutta ainakin minulla oli sellainen olo että kaikki se voisi olla totta. Itse asiassa komensin saksalaisen puolisoni, joka on opiskellut matematiikkaa ja fysiikkaa, lukemaan kirjan englanniksi jotta voin keskustella hänen kanssaan (eli tivata mitä hän tietää asioista ja kuinka todenmukaisena hän pitää kerrottua).
Kirjassa tapaamme joukon miehiä, jotka ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä. Osa on selvinnyt jotenkuten, osa huonommin. Etenkin uusien teorioiden esittäjät ovat olleet vaikeuksissa, kun muut tieteilijät eivät ole ymmärtäneet heidän ratkaisujaan, eivätkä he oikein ole itsekään osanneet kertoa, miten ovat lopputulokseen päätyneet. Tiedeyhteisö haluaa ymmärtää, siksi uudet avaukset on helppo hylätä jos niissä on jotain epäselvää. Toisinaan käy niin, että ratkaisu isoon kysymykseen syntyy niin, ettei ratkaisija itsekään tiedä mitä tapahtui. Sitten kun hän seuraa laskelmiaan taaksepäin eikä ymmärrä miten päätyi lopputulokseen, se voi olla psyykelle hyvin kuormittavaa. Kaikki eivät sitä kestä.
"Kuten näette, sota on kohdellut minua niinkin lempeästi, että olen tiiviistä laukaustenvaihdosta huolimatta saattanut paeta tuota kaikkea ja tehdä tämän lyhyen retken ajatustenne maaperälle", päättyi kirje, jota Einstein oli lukenut typertyneenä. Häntä ei tosin hämmästyttänyt sen, että yksi Saksan arvostetuimmista tiedemiehistä johti tykistöyksikköä Venäjän rintamalla, eikä myöskään se, että hänen ystävänsä esitti kryptisiä varoituksia tulevasta katastrofista, vaan se mitä löytyi kirjeen kääntöpuolelta: sinne Schwarzschild oli raapustanut - niin pienellä käsialalla, että Einstein joutui ottamaan suurennuslasin avukseen - ensimmäisen täsmällisen ratkaisun hänen yleisen suhteellisuusteoriansa yhtälöihin.
Hän joutui lukemaan sen useaan kertaan. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli julkaissut teoriansa? Kuukausi? Alle kuukausi? Ei voinut olla mahdollista, että Schwarzschild olisi ratkaissut niin monimutkaiset yhtälöt niin lyhyessä ajassa, jos edes itse hän, joka oli ne keksinyt, ei ollut saanut vastaukseksi kuin likiarvoja. Schwarzschildin vastaus oli täsmällinen: hän kuvaili täydellisesti tavan, jolla tähden massa vääristää avaruutta ja aikaa ympärillään.
Vaikka ratkaisu oli hänen käsissään, Einstein ei voinut uskoa sitä. Hän tiesi, että nämä tulokset olivat välttämättömiä, jotta tiedeyhteisö kiinnostuisi hänen teoriastaan, se kun oli siihen mennessä herättänyt varsin vähän innostusta, niin monimutkainen se oli. Einstein oli jo luopunut toivosta, että kukaan onnistuisi ratkaisemaan yhtälöitä tyydyttävällä tavalla, ainakaan hänen elinaikanaan. Oli todellinen ihme, että Scwarzschild oli pystynyt siihen tykkien jyskeessä ja myrkkypilven keskellä: "En ikinä osannut kuvitella, että joku voisi muotoilla ongelmaan näin yksinkertaisen ratkaisun!" hän vastasi Schwarzschildille heti rauhoituttuaan ja lupasi esitellä hänen työnsä pikimmiten tiedeyhteisölle, mutta ei tiennyt kirjoittavansa miehelle, joka oli jo kuollut.
Yllätyin, kuinka mukaansatempaava tämä oli, tuskin maltoin jättää yöksi kesken. Oli kiinnostavaa, koskettavaa ja paikoin hauskaa lukea näistä neroista, joilla oli eläessään suuria kamppailuja niin omien aivojensa tuotosten kuin fyysisten sairauksien ja sotien vuoksi. Hämmästyttävää on myös se, että kahteensataan väljällä fontilla painettuun sivuun on saatu koottua 1900-luvun ja vähän 2000-luvunkin tiedettä mullistavia henkilöitä ja tapahtumia. Tuntuu kuin olisin lukenut 500 sivua.
Moni hahmoista kokee repiviä ristiriitoja. Typpilannoitteen keksijä on sama henkilö, joka keksii taistelukaasut. Toinen epäilee atomipommien valmistamisen olevan kaukana edessä, mutta vain vähää myöhemmin niitä jo käytetään. Kolmas saa maailmanlaajuisen huomion ongelmanratkaisustaan, mutta ei halua mukaan tiedeyhteisöön vaan erakoituu.
Minulle Maailman kauhea vihreys on kirja, joka sekä jättää sanattomaksi että laittaa hyppimään riemusta. Tuntuu että haluaisin sanoa niin paljon enemmän kuin mitä tähän kirjoitin, mutta en vaan osaa. Lukekaa ja kokekaa itse! Älkääkä pelätkö vaikka fysiikka arveluttaisi. Kiitos tietenkin myös suomentaja Antero Tiittulalle, hänellähän on suuri merkitys siinä, kuinka helposti sulatettavaksi tarina suomalaiselle lukijalle kääntyy.
"Joulukuussa 2013, kun Mochizukin artikkelien julkaisusta oli kulunut vuosi, muutamia maailman huomattavimpia matemaatikoita kokoontui Oxfordiin tutkimaan todistusta. Seminaarin ensimmäisinä päivinä vallitsi innostunut tunnelma, Japanilaisen päätelmät alkoivat näyttää järkeenkäyviltä, ja kolmannen päivän iltana netissä alan keskustelupalstoilla alkoi kiertää huhu, että läpimurto oli lähellä.
Neljäntenä päivänä kaikki raukesi tyhjiin.
Tietyn pisteen jälkeen kukaan ei pystynyt seuraamaan japanilaisen perusteluja. Maapallon etevimmät matemaatikot olivat ymmällään, eikä kukaan voinut auttaa heitä. Mochizuki itse oli kieltäytynyt osallistumasta tapaamiseen."
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa on paikka, jossa olet käynyt". Ennen Suomeen muuttoaan puolisoni asui vuosikymmenen Göttingenissä, jossa kävin häntä riiaamassa. Kuva on kaupungin laidalta, kukkulalta josta menee polkuja ja vaellusreittejä niin lähikyliin kuin kauemmas Harzin kansallispuistoon.
Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjavinkit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti